Suzanne Collins: Nälkäpeli - Vihan liekit

Uusin Nälkäpeli-kirja Balladi laululinnuista ja käärmeistä innosti minut palaamaan pitkästä aikaa myös alkuperäisen trilogian pariin. Uusintaluku oli kyllä muutenkin ollut suunnitelmissa jo jonkin aikaa – tarkemmin sanottuna siitä lähtien kun satuin viime vuonna näkemään kirjasarjaan perustuvat elokuvat. Eiväthän ne kirjojen tasolle yltäneet, mutta synnyttivät kuitenkin kipinän päästä jälleen uppoutumaan oikein kunnolla Panemin maailmaan. Projektin toteuttaminen osoittautui vain yllättävän vaikeaksi, kun Nälkäpelit tuntuvat ainakin minun kotikaupunkini kirjastosta olevan pääsääntöisesti lainassa. Tällä kertaa tarkoituksenani oli lainata kaikki kolme osaa kattava yhteisnide, mutta tietenkin joku ehti nappaamaan sen juuri nenäni edestä. Onneksi kakkososa Vihan liekit löytyi poikkeuksellisesti hyllystä, joten aloitin tämän lukukierroksen sitten epäortodoksisesti siitä, vaikka yleensä pyrin noudattamaan kronologista järjestystä.

 

Heti alkuun varoitettakoon, että teksti sisältää spoilereita niin tästä kuin edellisestäkin osasta. En siis suosittele lukemaan pidemmälle, jos juoni ei ole vielä tuttu eikä siitä halua tietää mitään etukäteen.

 

Nälkäpeli-sarja sijoittuu johonkin tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuden ajankohtaan. Luonnonmullistukset ovat tuhonneet valtaosan Pohjois-Amerikan mantereesta ja sota ruuasta on kurittanut jäljelle jäänyttä ihmispopulaatiota. Tuhoutuneen yhteiskunnan raunioista on sittemmin noussut Panemin autoritaarinen sotilasvaltio. Sen vauras pääkaupunki Capitol hallitsee ympäröiviä 12 köyhää vyöhykettä rautaisella otteella. Aiemmin vyöhykkeet ovat yrittäneet kapinoida, mutta Capitolin väki on saanut kapinan kukistettua ja kehittänyt jokavuotisen Nälkäpelin merkiksi omasta mahdistaan. Homma menee niin, että jokaiselta vyöhykkeeltä arvotaan tribuutteja tappamaan toisiaan verisessä pelissä, jota capitolilaiset seuraavat kotisohviltaan poppareita syöden. Nälkäpelin voittajalle on luvassa mainetta ja mammonaa, mutta peliin ei silti monikaan täysjärkinen haluaisi mukaan, koska siinä pääsee suurella todennäköisyydellä hengestään. 

 

Katniss Everdeen ja Peeta Mellark ovat voittaneet viimeisimmän Nälkäpelin, mutta elämä ei silti ole mitään ruusuilla tanssimista. Katniss on joutunut Capitolin ja erityisesti presidentti Snow’n hampaisiin, koska hän onnistui pelin lopussa ovelasti manipuloimaan pelinjärjestäjät hyväksymään poikkeuksellisesti kaksi voittajaa. Nyt hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää vakuuttaa koko Panemin väki (ja erityisesti presidentti Snow) siitä, että teko kumpusi kuolemattomasta rakkaudesta Peetaan eikä kapinnoinnin halusta. Tämä on vain siinä mielessä hankalaa, että tuota kuolematonta rakkautta ei oikeasti ole olemassa – voittajaparin romanssi kun on Katnissin puolelta koko ajan ollut pelkkä julkisuutemppu. Katnissin henkilökohtaisten ongelmien lisäksi myös muualla valtakunnassa kuohuu, kun eräät vyohykkeet ovat hänen tahattoman esimerkkinsä innostamina nousseet kaikessa hiljaisuudessa kapinaan. Kaiken tämän sopan keskellä juhlitaan Nälkäpelin merkkivuotta, jonka kunniaksi peliin on suunniteltu jotakin aivan erityistä…

 

Kirja on totuttuun tapaan valtavan koukuttava. Juoni kulkee vauhdikkaasti ja suorastaan vilisee jännittäviä käänteitä. Vihan liekeissä tapahtumien sisältö ja tempo vaihtelevat kuitenkin enemmän kuin avausosassa, joka oli nimensä mukaisesti hyvin pitkälti pelkkää Nälkäpeliä. Tässä kirjassa keskitytään enemmän politiikkaan, vyöhykkeiden elämään ja pinnan alla kytevään kapinaan kuin itse peliin. Pääsääntöisesti tapahtumat etenevät vauhdikkaasti, mutta välissä on joitakin hieman verkkaisempiakin jaksoja. Tunnelma säilyy silti alusta loppuun tiiviinä eikä tylsiä hetkiä ole. 

 

Periaatteessa tuntuu hieman vanhan toistolta, että Katniss joutuu jälleen tribuutiksi, mutta tämä peli eroaa onneksi selvästi viime kirjassa kuvatusta. Kilpailijoiden välistä vuorovaikutusta nähdään enemmän, kun päähenkilö pääsee heti alussa usean tribuutin muodostaman liittouman jäseneksi. Edellisessä pelissähän hänellä ei ollut Ruen ja Peetan lisäksi muita kumppaneita, joten enimmän osan ajasta hän joutui puurtamaan yksin. Tribuuttien tulenarat kumppanuussuhteet ovat kiintoisaa luettavaa. Jännite on käsinkosketeltava, kun milloin tahansa saattaa tulla puukosta selkään. Noin muuten tämänkertaisessa Nälkäpelissä on hieman läpijuoksun makua, sillä koko peli joudutaan käsittelemään noin sadan sivun puitteissa. Ei siinä kuitenkaan mitään; tässä kirjassa muut asiat ovat tärkeämpiä.

 

Balladin arvostelussa mainitsin, että mielestäni Collins ei osaa kirjoittaa tunteisiin vetoavasti eikä rakentaa toimivia hahmoja. Vihan liekkien uusintaluku osoitti tämän mielikuvan vääräksi. Useamman henkilön kuolema tai muu traaginen kohtalo onnistui koskettamaan. Tunnepitoiset kohdat oli kuvattu kauniin koruttomasti. Pidin erityisesti siitä, kun kaikki tribuutit tarttuivat spontaanisti toisiaan kädestä kesken Nälkäpeliä edeltävän illan juhlallisuuksien. Alla toinen esimerkki itseäni liikuttaneesta kohdasta:

 

”Tartumme pieneksi hetkeksi toisiamme kädestä. Tunnen Dariuksen karhean ihon herneiden rasvaisen kastikkeen alla. Sormiemme tiukassa epätoivoisessa puristuksessa välittyvät kaikki ne sanat, joita emme enää koskaan pysty sanomaan ääneen.”

 

Katniss ei myöskään ole päähenkilönä sellainen kylmäsydäminen puupökkelö kuin muistelin. Peetaan hän toki suhtautuu hieman viileästi – ainakin mitä romanttisiin tunteisiin tulee – mutta kyllä häneltä muuten liikenee kiintymystä perheenjäsenilleen ja ystävilleen. Hahmon sielunmaisema on tarkkanäköisesti kuvattu. Viime Nälkäpelissä koettujen traumaattisten kokemusten jäljet ilmenevät uskottavasti hänen psyykessään, mutta ei hänestä onneksi ole tullut sellaista avutonta haurashermoista pillittäjää, jollaisia kirjallisuuden historian naispuolisten hahmojen joukossa on valitettavan usein nähty. Katniss on vahva, rohkea ja kyvykäs nuori nainen, jolla ei mene sormi suuhun tiukoissa tilanteissa. Mikään täydellinen ”Mary Sue” hän ei kuitenkaan ole, vaan hän on auttamattoman kömpelö esimerkiksi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Se tekee hahmosta inhimillisen ja ainakin minun mielestäni myös helposti samastuttavan.

 

Myös sivuhenkilöiden joukossa on unohtumattomia tapauksia. Erityisesti Katnissin ja Peetan juoppo ohjaaja Haymitch on kiehtova tyyppi. Hän on suurimman osan ajastaan kännissä kuin käki, nukkuu yönsä puukko vieressään ja lentää ärsytettynä silmille, mutta on samaan aikaan poikkeuksellisen teräväpäinen ja korvaamaton apu tribuuteilleen. Katnissin ja Haymitchin ystävyyden hienovaraista rakentumista on kiinnostavaa seurata. Heidän yhteinen juopotteluhetkensä oli yksi kirjan parhaista hetkistä.

 

Pidän jolla tasolla myös Katnissin kanamaisesta valmisteluryhmästä – kolmesta typerästä kikattelijasta, joilla on kuitenkin sydän paikallaan. He osoittavat, että eivät kaikki capitolilaiset ole paatuneita tai piittaamattomia, vaikka ovatkin itse kasvaneet pumpulissa. Päästailaaja Cinna on astetta syvällisempi hahmo; vahva, lämmin ja lahjakas. Hän edustaa Katnissille tukea ja turvaa. Vihan liekeissä esitellyistä uusista hahmoista Finnick Odair, eräs Katnissin tämänkertaisista liittolaisista, teki minuun ehkä suurimman vaikutuksen. Hän vaikuttaa päällisin puolin aika pinnalliselta tyypiltä kaikkine typerine naisseikkailuineen, mutta kyllä hänessä vakavampikin puoli kytee. Hiljalleen ilmenee, että ehkä hänestä onkin johonkin. Peeta sen sijaan on niin tässä osassa kuin edellisessäkin harvinaisen tylsä tyyppi. Onhan hän ihan mukava, mutta sen verran väritön, hajuton ja mauton, että hänestä on mahdotonta pitää. Kokonaisarvosana hahmogalleriasta on silti selvästi plussan puolella.

 

Vihan liekit loppuu kaikkien aikojen cliffhangeriin. Tekisikin jo kovasti mieli päästä jatkamaan tämän kirjasarjan parissa. Kolmas osa Matkijanärhi alkaa houkutella yhä enemmän, vaikkei ensimmäisellä lukukerralla tehnyt kovin suurta vaikutusta. Ensin yritän kuitenkin saada käsiini sen avausosan ja sitten on ehkä kolmosen vuoro. Näiden hahmojen parissa viihtyisi kyllä pidemmänkin tovin.

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Vihan liekit

WSOY. 354 s.  
Alkup. Catching Fire
Suom. Helene Bützow