Teresan kirjablogi

  Tämä kirja oli minulle hankala pala purtavaksi. Olen lukenut tietääkseni melkein kaikki muut Austenin kirjat ja aloittanut myös Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen aiemmin kahdesti, mutta molemmilla kerroilla se jäi kesken ennen puoltaväliä. Ongelma ei kuitenkaan ollut siinä, että Ylpeys olisi kirjailijan muuhun tuotantoon verrattuna jotenkin heikompi esitys. Austen nyt vain uppoaa ainoastaan silloin kun on sopiva mielentila, eikä minulla ilmeisesti näiden aikaisempien lukukertojen aikana ollut. Tämä kolmas yritys onnistui kyllä, mutta pari kuukautta siihenkin meni. Tälläkään kertaa takkuilu ei mielestäni johtunut kirjan ominaisuuksista, vaan minulla vain oli samanaikaisesti niin paljon muutakin tekemistä. Nyt projekti on kuitenkin päätöksessä – vihdoin. Tässä vaiheessa varoitettakoon, että aion tämän arvostelun aikana paljastaa surutta yksityiskohtia kirjan tapahtumista, joten jos ne nyt jostain kumman syystä eivät ole vielä jollekulle tuttuja, lukeminen tapahtuu omalla vastuulla....

Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa joskus 10 vuotta sitten. Uusintaluku on kangastellut ajatuksissa jo kauan. Tai siis lähinnä mieleni on halajanut sittemmin ilmestyneiden jatko-osien pariin, mutta niistä olisi varmasti ollut vaikea päästä kärryille ilman Ensimmäisen siirtokunnan kertaamista. Kyseinen teos on kuitenkin jäänyt kirjastoreissuillani toistuvasti hyllyyn ihan vain mammuttimaisen kokonsa takia. Kyllä tiiliskivetkin ajoittain maistuvat, mutta pääsääntöisesti olen sellainen lukija, joka vetäisee mieluummin useita lyhyitä teoksia kuin yhden paksukaisen. Nyt sain kuitenkin tartuttua härkää sarvista. Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta (The Passage, 2010) esittelee mielenkiintoisen dystopian. Yhdysvaltain armeijan suorittama vaarallinen ihmiskoe menee melko pahasti mönkään ja uudenlainen virus lähtee leviämään kulovalkean tavoin ympäri maailman. Tämä virus ei todellakaan aiheuta mitään hengitystie-infektiota, vaan se muuttaa sairastuneet verenhimoisiksi vampyyrinkaltaisik...

Minun on jo pidemmän aikaa tehnyt mieleni lukea taas jotakin Bront ë-kirjallisuutta. Emily Brontën Humiseva harju on kuitenkin vielä niin tuoreessa muistissa, ettei se tällä hetkellä oikein huokuttele. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani taas on muodostunut parilla viimeisimmällä lukukerralla niin puisevaksi kokemukseksi, ettei sen lukeminen siitä syystä tunnu kovin innostavalta. Niinpä päätin suorittaa aivan uuden aluevaltauksen. En ollut koskaan aiemmin lukenut mitään nuorimmalta sisarelta Anne Brontëlta (1820–1849). Hän ehti surullisen lyhyeksi jääneen elämänsä aikana kirjoittaa kaksi teosta: Agnes kotiopettajattaren (1847) ja Wildfell Hallin asukkaan (1848). Näistä valitsin summanmutikassa luettavakseni esikoisteos Agnes kotiopettajattaren.  Agnes kotiopettajatar kertoo, yllätys yllätys, Agnes-nimisestä kotiopettajattaresta. Hänen isänsä on onnistunut tunaroimaan kaikki rahansa taivaan tuuliin, joten tytär haluaa kantaa kortensa kekoon taloudellisen tilanteen kohentami...

  En ole juurikaan tutustunut Netflix-sarjoihin, mutta Dexterin katsoin kolme vuotta sitten. Hotkaisin koko sarjan parissa viikossa – parhaimpina (tai pahimpina) päivinä saattoi mennä kokonainen tuotantokausi putkeen ihan tuosta noin vain. Niin koukuttava se oli. En kuitenkaan tiennyt sarjan perustuvan Jeff Lindsayn kirjoihin (saatika että olisin edes ollut tietoinen Jeff Lindsayn olemassaolosta), ennen kuin satuin vähän aikaa sitten törmäämään jossakin blogissa ihan sattumalta Dexterin pimeät unet -nimiseen teokseen. Se meni ”must read” -listalleni niin että heilahti. Käsittääkseni kirjasarjassa on ilmestynyt yhteensä kahdeksan osaa, mutta valitettavasti vain kolme ensimmäistä on suomennettu. Päätin aloittaa alusta ja jatkaa sitten engelskaksi, jos intoa riittää.   Dexter Morgan elää kaksoiselämää. Päivisin hän toimii Miamin poliisissa verijälkitutkijana, öisin hän on verenhimoinen murhaaja. Tai ”verenhimoinen” on ehkä vähän väärä sana, sillä paradoksaalisesti hän kammoksuu ...

Stephen King on yksi luottokirjailijoistani. Jos en tiedä mitä lukea, hän on useimmiten varma valinta. On hän tosin syyllistynyt muutaman umpitylsänkin teoksen kyhäilyyn. Hänen autoaiheiset kirjansa (Buick 8, Christine tappaja-auto) olivat jo ihan aiheensakin vuoksi tuhoon tuomittuja, Tukikohta oli niin hidastempoinen ettei se tuntunut käynnistyvän koskaan ja Musta torni -sarjaan oli ainakin ensimmäisen kirjan perusteella hyvin vaikea päästä sisälle. Muuten en ole törmännyt Kingin tuotannossa suurempiin ohilaukauksiin. Valtaosan ajasta minulla onkin jokin hänen kirjansa kesken tai odottamassa vuoroaan. Sen jälkeen kun opin lainaamaan kirjoja kotikaupunkini kirjaston varastosta (ei se mitenkään vaikeata ollutkaan; ne pitää vain varata etukäteen ja käydä sitten noutamassa ihan ilmaiseksi tietystä hyllystä), minulla on ollut suoranaisena projektina tutustua Kingin vanhempaan tuotantoon. Noudatan julkaisujärjestystä silloin kun voin, mutta ei se ole niin justiinsa. Tätä kosketusta olin kyt...

Luin tämän kirjan typeristä syistä. En seuraa suunnistusta enkä oikein muutakaan urheilua, joten Minna Kauppi ei ole mitenkään erityisen lähellä sydäntäni. Pidän kuitenkin Apulannasta ja yhtyeen rumpalista Sipe Santapukista, joka tunnetaan myös Minna Kaupin miehenä. Siitä löytyi oiva aasinsilta uunituoreeseen Suunta/Vaistoon (Like Kustannus, 2020, 393 sivua) tutustumiseen – Sipe varmasti varmasti olisi kirjassa merkittävässä roolissa avopuolison ominaisuudessa. Lisäksi kirjailija Ari Väntänen oli minulle entuudestaan tuttu ja hyväksi havaittu elämäkerturi; hänen käsialaansa kun oli myös kuusi vuotta sitten ilmestynyt Apulanta-kirja Kaikki yhdestä pahasta. Olen sitä paitsi muutenkin ainakin periaatteessa elämäkertojen ystävä, vaikka niitä tulee luettua ihan liian harvoin. Eli siis nämä kolme syytä – Sipe, Väntänen ja elämäkerroista pitäminen – ajoivat minut tämän teoksen pariin, eikä mikään aito kiinnostus Minna Kauppiin tai hänen uraansa.   Jälkiviisaana voin kuitenkin todeta...

Sofi Oksanen oli minulle entuudestaan melko vieras kirjailija. Ainoa aiempi kokemukseni hänestä oli kesken jäänyt yritys lukea Puhdistus jokunen vuosi sitten. En päässyt siihen kirjaan sisään ja hyydyin muistaakseni muutaman kymmenen sivun jälkeen. Tästä ikävästä muistosta huolimatta päätin ennakkoluulottomasti antaa Oksaselle uuden mahdollisuuden, kun satuin kuulemaan naisten välistä rakkautta ja mielenterveysongelmia käsittelevästä Baby Janesta (Silberfeldt Oy, 2005). Tuohan kuulostaa mielenkiintoiselta, minä ajattelin, täytyypä lukea. No, nyt se sitten on tahkottu. Täytyy sanoa, että kyseessä on aika jännä kirja. Se on lopulta aivan erilainen kuin miltä aluksi vaikuttaa. Ensimmäiset luvut on pyhitetty yksityiskohtaisille kuvauksille lesbojen välisestä seksistä. En ihan ymmärtänyt noiden kohtien tarkoitusta, mutta varmaan Oksanen on kuvitellut olevansa räväkkä ja kai hän on sitä ollutkin herran vuonna 2005. Nykyihmistä homoseksi ei kuitenkaan hetkauta suuntaan eikä toisee...

  George Martin on yksi lempikirjailijoistani ja tämä hänen lastenkirjansakin oli keikkunut lukulistani kärkipäässä jo tovin. Jossain vaiheessa jo lainasinkin sen kirjastosta, mutta silloin se jäi jostakin syystä aloittamatta. Aika typerää sinänsä, koska kyllähän nyt tällaisen ohuen rieskan voisi vetäistä välipalana milloin tahansa. Nyt olikin sitten jo korkea aika. Teki mieleni lukea Martinia, mutta A Song of Ice and Fire ei tullut kysymykseen, koska se on vielä liian tuoreessa muistissa. Siispä päätin yrittää tällaista uutta aluevaltausta.   Jäälohikäärme sijoittuu johonkin fantasiamaailmaan, josta ei oikeastaan kerrota juuri muuta kuin että siellä on käynnissä sota. Päähenkilö on Adara, kylmä pieni tyttö. Hän syntyi keskellä talvea, ankarassa pakkassäässä, ja hänen äitinsä kuoli synnytyksessä. Kylmyys ja kuolema jättivät jälkensä sekä häneen että hänen isäsuhteeseensa. Adara inhoaa kesää ja puhkeaa kukkaan vain talvisin, eikä hän siloinkaan ole kuin muut lapset. H...

Uusin Nälkäpeli-kirja Balladi laululinnuista ja käärmeistä innosti minut palaamaan pitkästä aikaa myös alkuperäisen trilogian pariin. Uusintaluku oli kyllä muutenkin ollut suunnitelmissa jo jonkin aikaa – tarkemmin sanottuna siitä lähtien kun satuin viime vuonna näkemään kirjasarjaan perustuvat elokuvat. Eiväthän ne kirjojen tasolle yltäneet, mutta synnyttivät kuitenkin kipinän päästä jälleen uppoutumaan oikein kunnolla Panemin maailmaan. Projektin toteuttaminen osoittautui vain yllättävän vaikeaksi, kun Nälkäpelit tuntuvat ainakin minun kotikaupunkini kirjastosta olevan pääsääntöisesti lainassa. Tällä kertaa tarkoituksenani oli lainata kaikki kolme osaa kattava yhteisnide, mutta tietenkin joku ehti nappaamaan sen juuri nenäni edestä. Onneksi kakkososa Vihan liekit löytyi poikkeuksellisesti hyllystä, joten aloitin tämän lukukierroksen sitten epäortodoksisesti siitä, vaikka yleensä pyrin noudattamaan kronologista järjestystä.   Heti alkuun varoitettakoon, että teksti sisält...