George R. R. Martin: Jäälohikäärme

 
George Martin on yksi lempikirjailijoistani ja tämä hänen lastenkirjansakin oli keikkunut lukulistani kärkipäässä jo tovin. Jossain vaiheessa jo lainasinkin sen kirjastosta, mutta silloin se jäi jostakin syystä aloittamatta. Aika typerää sinänsä, koska kyllähän nyt tällaisen ohuen rieskan voisi vetäistä välipalana milloin tahansa. Nyt olikin sitten jo korkea aika. Teki mieleni lukea Martinia, mutta A Song of Ice and Fire ei tullut kysymykseen, koska se on vielä liian tuoreessa muistissa. Siispä päätin yrittää tällaista uutta aluevaltausta.
 
Jäälohikäärme sijoittuu johonkin fantasiamaailmaan, josta ei oikeastaan kerrota juuri muuta kuin että siellä on käynnissä sota. Päähenkilö on Adara, kylmä pieni tyttö. Hän syntyi keskellä talvea, ankarassa pakkassäässä, ja hänen äitinsä kuoli synnytyksessä. Kylmyys ja kuolema jättivät jälkensä sekä häneen että hänen isäsuhteeseensa. Adara inhoaa kesää ja puhkeaa kukkaan vain talvisin, eikä hän siloinkaan ole kuin muut lapset. Hän leikkii yksin lumesta rakentamassaan linnassa, pystyy pitämään hyisiä jääliskoja kädessään ja ratsastamaan jäälohikäärmeellä. Sitten sota tunkeutuu Adaran elinpiiriin ja varsinainen seikkailu alkaa…
 
Tämä erosi muista Martin-lukukokemuksistani. Olen viime aikoina lukenut hänen tuotantoaan vain englanniksi, joten suomen kieli vaati hieman totuttelua. Kuitenkin vain hieman, sillä käännös oli todella sujuva. Oudommalta tuntui, että kirja ei sijoittunut tuttuun Westerosiin. Mitä ihmettä, tuollahan vuodenajat vaihtuvat vuosittain, minä ajattelin. A Song of Ice and Fireen tutustuneet tietävät, että siinä maailmassa vaikkapa kesä voi kestää vuosikausia.
 
Löysin Jäälohikäärmeestä, erityisesti itse jäälohikäärmeestä, myös ASOIAF:ista tuttuja jäisiä elementtejä. Jäälohikäärme saapuu ilmojen kylmetessä eikä kukaan tiedä, tuoko kylmyys jäälohikäärmeen vai toisinpäin. Samaa dilemmaa on Westerosissa pohdittu muukalaisten suhteen. Lämpimällä säällä jäälohikäärme vuotaa vettä, mistä tulee mieleeni Muurin ”itkeminen” lauhalla säällä. Synnyttämiseen kuoleminen on myös aika tyypillinen teema Martinin kirjoissa. Senhän takia esimerkiksi Tyrionin isäsuhde on mitä on, kun hän isänsä mielestä tappoi äitinsä syntyessään.
 
Martinin kerronta on kaunista ja kuvailevaa. Luin kirjaa viipyilleen, välillä hienoimpiin kohtiin palaten. Lukukokemus oli silti nopea ja vaivaton – tuollaisen alle 120 sivun teoksen tosiaan hotkaisee helposti ihan yhdeltä istumalta. Tarina ei kuitenkaan ole missään nimessä kevyt. Se on hyvinkin surumielinen, synkänpuoleinen ja käsittelee vakavia aiheita, niin kuin nyt sotaa ja lapsen kompleksista suhdetta vanhempaansa. Kovin nuorelle lukijalle en tätä kyllä suosittelisi.
 
Adara vaikutti niin kylmältä tyypiltä, että aluksi hieman vieroksuin häntä. Olisihan se kuitenkin pitänyt arvata, että Martin saa hänenkin kanssaan jotakin kaunista aikaiseksi. Jäälohikäärme todella koskettaa. Tai minä ainakin huomasin loppua kohti herkistyväni aidosti. Lienen käynyt tunteelliseksi vanhoilla päivilläni.
 
Mainittakoon Luis Royon kirjaan taitelemasta kuvituksesta vielä sen verran, että kyllähän ne ihan hienoja kuvia ovat, mutta minun makuuni ehkä vähän turhan sekavia. Niissä on niin paljon yksityiskohtia, että on hankala hahmottaa, mistä ylipäätään on kyse. Ei niin sanotusti näe metsää puilta.
 
No, nyt Jäälohikäärme on lukaistu, mutta kirjan maailmasta ei millään tahtoisi poistua. Taidanpa hommata itselleni sen englanninkielisen version mahdollisimman pian.
 
George R. R. Martin: Jäälohikäärme
Kirjava. 118 s.
Alkup. The Ice Dragon
Kuvitus: Luis Royo
Suom. Satu Hlinovsky

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Juhani Aho: Juha

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Balladi laululinnuista ja käärmeistä