Stephen King: Kosketus


Stephen King on yksi luottokirjailijoistani. Jos en tiedä mitä lukea, hän on useimmiten varma valinta. On hän tosin syyllistynyt muutaman umpitylsänkin teoksen kyhäilyyn. Hänen autoaiheiset kirjansa (Buick 8, Christine tappaja-auto) olivat jo ihan aiheensakin vuoksi tuhoon tuomittuja, Tukikohta oli niin hidastempoinen ettei se tuntunut käynnistyvän koskaan ja Musta torni -sarjaan oli ainakin ensimmäisen kirjan perusteella hyvin vaikea päästä sisälle. Muuten en ole törmännyt Kingin tuotannossa suurempiin ohilaukauksiin. Valtaosan ajasta minulla onkin jokin hänen kirjansa kesken tai odottamassa vuoroaan.

Sen jälkeen kun opin lainaamaan kirjoja kotikaupunkini kirjaston varastosta (ei se mitenkään vaikeata ollutkaan; ne pitää vain varata etukäteen ja käydä sitten noutamassa ihan ilmaiseksi tietystä hyllystä), minulla on ollut suoranaisena projektina tutustua Kingin vanhempaan tuotantoon. Noudatan julkaisujärjestystä silloin kun voin, mutta ei se ole niin justiinsa. Tätä kosketusta olin kytännyt jo jonkin aikaa, mutta aina aiempien kirjastoreissujeni yhteydessä se oli ollut jollakulla lainassa sieltä varastosta. Paitsi sitten nyt.

Kosketuksen idea on mielestäni mielenkiintoinen. Opettaja John Smith joutuu auto-onnettomuuteen ja vajoaa koomaan. Neljän ja puolen vuoden kuluttua hän herää yllättäen ja havaitsee saaneensa erikoislaatuisen kyvyn: hän kykenee näkemään väläyksiä koskettamiensa henkilöiden menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Kyky ei ole kuitenkaan pelkästään siunaus, vaan se voi olla myös kirous. John saa kokea tämän karvaasti.

Kosketus lähtee liikkeelle vetävästi. Välillä minua on ärsyttänyt Kingin tapa viljellä tekstissään jatkuvasti vihjeitä tai suoranaisia paljastuksia tulevista juonikuvioista, mutta tällä kertaa se todella toimi. Mitenkään liikaa ei spoilattu, mutta se verran, että mielenkiinto heräsi ja tuli sellainen tunne, että kohta tapahtuu varmasti jotakin todella dramaattista. Näin ollen kirjan ensimmäisten muutaman kymmenen sivun aikana vallitsi alati tiivis ja pahaenteinen tunnelma, vaikka hahmot tekivät aivan arkisia asioita.

Onnettomuuden lopulta tapahduttua King oli vahvimmillaan. Olen kyllä aiemminkin huomannut, että on on erityisen taitava kuvailemaan henkilöiden tuntemuksia läheisen kuoleman tai muun inhimillisen tragedian äärellä. Ensin ihmetellään, miten kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä, kun eilen vielä huviteltiin tivolissa vailla huolen häivää. Sitten uskovainen turvaa Jobin kirjaan, kun taas järkevä käytännön ihminen haluaa olla jollakin tavalla hyödyksi... Sivulliset taas iloitsevat salaa siitä, että onnettomuus kohtasi muita heidän itsensä sijasta. Toki King loistaa tunnekuvauksessa muutenkin, mutta se ilmenee parhaiten juuri silloin kun hahmot uivat syvissä vesissä.

Kirjan hahmogalleria on ihan onnistunut. Päähenkilö John on mukavan humoristinen tyyppi, joskin pidän hänestä eniten kirjan alkuvaiheessa, kun onnettomuutta ei ole vielä tapahtunut. Myöhemmin hän jonkin verran synkistyy, mikä ei sinänsä välttämättä ole huono asia, mutta en olisi sellaista tältä hahmolta odottanut. Odotin hupiveikkoa, sainkin elämäänsä kyllästyneen angstailijan. Hän myös toimii jostakin syystä parhaiten tyttöystävänsä Sarahin näkökulmasta kuvattuna eikä viehätä enää samalla tavalla noustuaan itse keskushenkilöksi.

Sivuhenkilöiden joukossa on melkoisia persoonia. Johnin kiihkouskovainen äiti on karmivan realistinen. Olen tavannut tuollaisia ihmisenkuvatuksia joskus oikeassa elämässäkin. Kaikki vastoinkäymisetkin ovat jotain mystisiä merkkejä jumalalta. Vastapainoksi Johnin isä on oikein kiva ja empaattinen kaveri. Johnin lääkäri Sam on hyvä tyyppi ja korvaamaton tukipylväs potilaalleen. Heidän kahden välisen ystävyyden kehittymistä on mukava seurata ja se tuo kirjaan tarvittavaa lämpöä.

Kingillä olisi minusta jonkin verran parantamisen varaa naishahmojensa asemaan eläytymisessä. Sama tuli mieleen lukiessani Liseyn tarinaa, joka on tietääkseni ainoa kokonaan naisen näkökulmasta kerrottu Kingin teos. Kyseisen kirjan päähenkilön elämä tuntui pyörivän kokonaan hänen puolisonsa ympärillä, vieläpä tämän kuoleman jälkeenkin. Kosketuksen Sarahin hyvinvointi oli myös hyvin riippuvainen vastakkaisen sukupuolen edustajista. Hänen kupeissaan tuntuva seksin puutteesta johtuva särky oli korneinta mitä olen hetkeen kuullut. Tietääkseni sellaista särkyä ei ole olemassakaan.

Muuten Kosketus on mielestäni uskottava kirja, mikä saattaa kuulostaa vähän oudolta, kun se käsittelee sentään paranormaaleja ilmiöitä. Kyllä yliluonnollisuuksistakin voi kuitenkin kirjoittaa realistisen tuntuisesti, jos muistaa noudattaa loogisesti itse luomiaan sääntöjä. Tässä kirjassa myös pyrittiin selittämään parapsykologisen ilmiön syntyä tieteellisin argumentein, jotka tuntuivat ihan järkeenkäyviltä – osa Johnnyn aivoista tuhoutui onnettomuudessa ja sen vastapainoksi toinen kosketusta aistivassa päälakilohkossa sijaitseva osa aktivoitui. Toisaalta Kosketuksessa yliluonnollisuus rajoittui selvästi kapealle elämän osa-alueelle ja muuten pysyttiin vankasti maan pinnalla. Olin erityisen iloisesti yllättynyt siitä, ettei Johnny pompannut kooman jälkeen täydessä terässä jaloilleen, niin kuin tuntuu tapahtuvan esimerkiksi kaikissa sarjoissa, missä joku kokee ihmeparantumisen pitkän koomatilan jälkeen. Tässä kirjassa potilaan kuntoutuminen oli pitkä prosessi, niin kuin kuuluukin. 

Hyvistä puolistaan huolimatta Kosketus ei edusta vetävintä Kingiä. Kirjailija ei ole oikein keksinyt, mitä tekisi hyvällä ideallaan. Mitä pidemmälle teos etenee, sitä pahemmin punainen lanka tuntuu hukkuvan, tai itse asiassa sitä ei ensinkään ole. Kun olin lukenut kirjaa noin puoleenväliin, havahduin yhtäkkiä siihen, että kaikenlaista sekalaista oli kyllä tapahtunut, mutta varsinaista juonta ei ollut alkanut vieläkään hahmottua. Eikä tilanne siitä juurikaan parantunut, vaan fokus pysyi epämääräisenä miltei loppuun saakka. Vasta viimeisten 50 sivun aikana ilmeni jonkinlaista juonenrakennuksen yritystä, mutta siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä. Kaikkein vähiten pidin niistä kohdista, joissa syrjähdettiin ykskaks kertomaan aivan päähenkilön elämänpiiriin nivoutumattomista hahmoista. Toki jonkinlaisia aasinsiltoja yritettiin myöhemmin rakennella, mutta minua se ei lepyttänyt. Olen suoraviivaisten tarinoiden ystävä, enkä voi sietää sitä, jos lukijan huomio viedään kesken kaiken muualle varsinaisesta tarinasta (jota tässä kirjassa ei kyllä oikeastaan edes ollut). 

Eli Kosketus oli minulle loppujen lopuksi pettymys, mutta kyllä se kuitenkin kannatti lukea. Kaiketi. Jos ei muuten, niin ainakin siksi, että voin nyt sanoa olevani lähempänä Kingin koko tuotannon tuntemista.  

Alkuteos The Dead Zone 1979 
Kustannusosakeyhtiö Tammi 1989
s. 463 
suom. Heikki Karjalainen

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Juhani Aho: Juha

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Balladi laululinnuista ja käärmeistä