Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar

Minun on jo pidemmän aikaa tehnyt mieleni lukea taas jotakin Brontë-kirjallisuutta. Emily Brontën Humiseva harju on kuitenkin vielä niin tuoreessa muistissa, ettei se tällä hetkellä oikein huokuttele. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani taas on muodostunut parilla viimeisimmällä lukukerralla niin puisevaksi kokemukseksi, ettei sen lukeminen siitä syystä tunnu kovin innostavalta. Niinpä päätin suorittaa aivan uuden aluevaltauksen. En ollut koskaan aiemmin lukenut mitään nuorimmalta sisarelta Anne Brontëlta (1820–1849). Hän ehti surullisen lyhyeksi jääneen elämänsä aikana kirjoittaa kaksi teosta: Agnes kotiopettajattaren (1847) ja Wildfell Hallin asukkaan (1848). Näistä valitsin summanmutikassa luettavakseni esikoisteos Agnes kotiopettajattaren. 

Agnes kotiopettajatar kertoo, yllätys yllätys, Agnes-nimisestä kotiopettajattaresta. Hänen isänsä on onnistunut tunaroimaan kaikki rahansa taivaan tuuliin, joten tytär haluaa kantaa kortensa kekoon taloudellisen tilanteen kohentamiseksi. Hän pestautuu kotiopettajattareksi ensin Bloomfieldin ja myöhemmin Murrayn perheeseen. Etenkin Bloodfieldin tenavat ovat todellisia kauhukakaroita, suorastaan häiriintyneitä. Murrayn nuoretkaan eivät mitään herranterttuja ole, mutta heidän parissaan Agnesilla on kuitenkin hieman paremmat oltavat kuin edellisessä työpaikassaan. Hän onnistuu kuin ihmeen kaupalla luomaan jopa jonkinlaisen suhteen perheen kanamaiseen esikoistyttäreen Rosalieen. Lisäksi Agnesin elämää sulostuttaa salainen ihastus paikkakunnan apulaispappiin. Rakkaustarina ei kuitenkaan ole kirjassa kovin keskeinen elementti, vaan enemmän keskitytään opettajantyöhön ja etenkin sen varjopuoliin – miten saada lapset tottelemaan, kun ne eivät ole omia eikä niitä saa edes kurittaa. Siitä huolimatta lasten odotetaan käyttäytyvän ja jos niin ei tapahdu, opettajaahan siitä syytetään. Oppilaiden vanhemmilta on turha odottaa apua tai sympatiaa, sillä he ovat aina kultamussukoidensa puolella.
 
Anne Brontën teos on perusolemukseltaan kahden vanhemman sisaren kuuluisampien kirjojen välimaastossa. Se ei ole yhtä karu kuin Humiseva Harju, mutta ei myöskään yhtä kaunopuheinen kuin Kotiopettajattaren romaani. Se ei ole tiivistunnelmainen eikä raivokas (kuten Humiseva harju), mutta ei myöskään rönsyilevä eikä jaaritteleva (kuten Kotiopettajattaren romaani). Niin väkivalta kuin ylipitkäksi venähtäneet luontokuvauksetkin loistavat poissaolollaan. Jos Agnes kotiopettajatarta pitäisi luonnehtia kahdella sanalla, ne voisivat olla ”hillitty” ja ”pelkistetty”. Kirjassa tapahtumat etenevät ja kohtaukset vaihtuvat rivakasti. Minäkertoja Agnes käsittelee elämänsä vaiheita vain pääpiirteittäin eikä halua kyllästyttää lukijaa pysähtymällä kuvailemaan mitään epäolennaisiksi katsomiaan yksityiskohtia – kuten esimerkiksi sisäisiä tunnekuohujaan eri tilanteissa. Se tekee teoksesta nopealukuisen, mutta myös hieman etäisen.
 
Tämä kirja on realistisempi kuin muut lukemani Brontët. Sekä Humisevassa harjussa että Kotiopettajattaren romaanissa esiintyy joitakin niin huimia juonenkäänteitä, etteivät ne tunnu täysin uskottavilta. Agnes kotiopettajatar puolestaan on koruton, vähäeleinen ja ennen kaikkea täysin todentuntuinen kertomus 1800-luvun brittiläisen kotiopettajattaren elämästä. Agnes mainitsee avauslauseessaan kaikkiin hyviin tarinoihin sisältyvän aina opetuksen, mutta hänen tarinastaan sellaista ei kyllä löydy. Kirjassa ei myöskään ole varsinaista juonta, vaan se koostuu toisiaan satunnaisesti seuraavista tapahtumista ja elämäntilanteista – toisin sanoen niistä aineksista, mistä ihmiselo oikeastikin rakentuu. Kannatan kyllä periaatteessa realistisuutta ja esimerkiksi Kotiopettajattaren romaania lukiessa ärsyynnyin uskomattomimmista sattumuksista todenteolla. Agnes kotiopettajar edustaa sitten toista ääripäätä; se on liiankin arkinen ja tavallinen, suorastaan tylsä. Enemmän jännitystä kaipaisin.
 
Tunnelmaltaan Agnes kotiopettajatar on kevyt. Tarina on kyllä itsessään synkänpuoleinen – Agnesilla tuntuu menevän jatkuvasti kaikki päin prinkkalaa niin töiden kuin henkilökohtaisenkin elämän saralla – mutta se ei kuitenkaan tunnu synkältä, kun kerronta on niin tyyntä. Agnesille sattuu ikävyyksiä, mutta hän ei jää niihin vellomaan. Se on tietenkin ihailtava piirre ihmisessä, mutta tästä kirjasta se tekee turhankin tasaisen. Enemmän dramatiikkaa kaipaisin.
 
Valopilkkuna kirjassa esiintyy onneksi jonkin verran huumoria, ellen sitten vain kuvitellut sitä rivien väliin. Agnesin opettamat kakarat ovat välillä niin kamalia, että se tuntuu jo tragikoomiselta.
 
Tässä esimerkiksi Mary Ann Bloodfieldin kuvaus: ”Ilmeisesti hänen mielestään lattialla kieriskeleminen oli kaikkein hauskinta puuhaa. Hän mätkähti maahan kuin lyijypunnus, ja kun olin saanut suurella vaivalla nostettua hänet pystyyn, minun oli tuettava häntä toisella kädellä toisessa kädessäni kirja, josta hänen pitäisi lukea tai tavata läksynsä. – Tavallisesti hän kuitenkin makasi lattialla kuin pölkky aina päivälliseen tai teeaikaan saakka, ja koska en voinut kieltää häntä aterioimasta, minun oli pakko vapauttaa hänet ja hän ryömi esiin nurkasta voitoinriemuinen virnistys pyöreillä punakoilla kasvoillaan.”
 
Toisena esimerkkinä mainittakoon Maryn Annin pikkusiskon Fannyn esittely: ”Huomasin hänen olevan pahantapainen, oikutteleva pienokainen, nuoresta iästään huolimatta vilpillinen ja teeskentelevä ja pelottavan halukas käyttelemään kahta mieluisinta puolustus- ja hyökkäystemppuaan: päin kasvoja sylkemistä sellaisille, jotka eivät häntä miellyttäneet ja härkämäistä mylvintää silloin, kun hänen kohtuuttomiin vaatimuksiinsa ei suostuttu.”
 
Edellä mainittuja kohtia lukiessani en voinut kuin nauraa. Ne olivat parhaita hetkiä minun ja Agnes kotiopettajattaren välillä.
 
Agnes on hahmona yhtä tylsä kuin tarinansa. Hänellä on kyllä periaatteita, mutta ei lujuutta pitää niistä kiinni. Ei ole mikään ihme, ettei hän saa pidettyä oppilaitaan kurissa – hän ei nimittäin uskalla sanoa koskaan vastaan edes lapsille, saatika heidän vanhemmilleen. Hän on pelkkä nöyristelevä kynnysmatto ärsyttävällä uskonnollisella paatoksella hyöstettynä. Muut hahmot puolestaan jäävät niin etäisiksi, ettei heistä ole mitään sanottavaa. Agnesin ihailemasta apulaispapista en muista enää yhtään mitään, en edes hänen nimeään.
 
Agnes kotiopettajatar oli minulle valitettavan epätasainen lukukokemus. Aluksi Agnesin rauhanomainen kerronta viehätti, mutta varsin pian aloin toivoa, että joku vetäisi aseen esiin ja pistäisi oikein kunnolla ranttaliksi. Kirjassa ei ollut riittävästi tunnekuohuja, jotta se olisi ollut viihdyttävä. Ei se silti aivan huonokaan ollut eikä sen parissa viettämäni aika ollut missään nimessä hukkaan heitettyä. Olenpahan ainakin nyt tutustunut taas vähän paremmin Brontëjen tuotantoon, vaikkei tämä nimenomainen teos ollutkaan aivan minun palani kakkua.
 
Karisto 1971
Alkuteos: Agnes Gray 1847
Suom. Kaarina Ruohtula
s. 293