Sofi Oksanen: Baby Jane

Sofi Oksanen oli minulle entuudestaan melko vieras kirjailija. Ainoa aiempi kokemukseni hänestä oli kesken jäänyt yritys lukea Puhdistus jokunen vuosi sitten. En päässyt siihen kirjaan sisään ja hyydyin muistaakseni muutaman kymmenen sivun jälkeen. Tästä ikävästä muistosta huolimatta päätin ennakkoluulottomasti antaa Oksaselle uuden mahdollisuuden, kun satuin kuulemaan naisten välistä rakkautta ja mielenterveysongelmia käsittelevästä Baby Janesta (Silberfeldt Oy, 2005). Tuohan kuulostaa mielenkiintoiselta, minä ajattelin, täytyypä lukea.

No, nyt se sitten on tahkottu. Täytyy sanoa, että kyseessä on aika jännä kirja. Se on lopulta aivan erilainen kuin miltä aluksi vaikuttaa. Ensimmäiset luvut on pyhitetty yksityiskohtaisille kuvauksille lesbojen välisestä seksistä. En ihan ymmärtänyt noiden kohtien tarkoitusta, mutta varmaan Oksanen on kuvitellut olevansa räväkkä ja kai hän on sitä ollutkin herran vuonna 2005. Nykyihmistä homoseksi ei kuitenkaan hetkauta suuntaan eikä toiseen, joten tuo yltiöseksuaalinen aloitus tuntui lähinnä tylsältä. Meinasin itse asiassa jättää tämänkin kirjan kesken, koska pehmoporno nyt vain ei kiinnosta minua.

Apinan raivolla puskin kuitenkin eteenpäin. Vähitellen tarinaan alkoi ilmaantua muitakin elementtejä – ensimmäisenä Susanna Päiväperho. Kirjan minäkertoja ja hänen naisystävänsä Piki olivat taloudellisissa vaikeuksissa eivätkä mielestään kyenneet mihinkään oikeaan päivätyöhön, joten he kehittivät omalaatuisen bisneksen henkensä pitimiksi. Liikeidea oli yksinkertainen: kaupitellaan käytettyjä alusvaatteita perversseille miehille. Ymmärrettävästi kaksikko ei halunnut mainostaa tuotteitaan omalla nimellään, minkä vuoksi he keksivät kuvitteellisen Susanna Päiväperhon alter egokseen. Kuvio oli ihan kekseliäs, mutta ei erikoisemmin kiinnostanut minua. Aika pinnallista meininkiä, ajattelin.

Jatkoin silti apinan raivolla vieläkin pidemmälle. Hiljalleen juoneen alkoi hiipiä yhä tummempia sävyjä: mielenterveysongelmia, alkoholismia, parisuhdeväkivaltaa. Yllättäen lukija havahtuu siihen, että ollaan melkoisen syvissä vesissä. Minäkertojalle selviää, että päällisin puolin vahvalta vaikuttava Piki ei ole kyennyt käymään esimerkiksi kaupassa kymmeneen vuoteen. Lisäksi hän tuntuu olevan salaperäisesti kännissä aina tyttöystävänsä tavatessaan – joko hän siis tissuttelee jatkuvasti tai sitten ei pysty kohtaamaan läheisiäkään ihmisiä selvinpäin. Myös kertojalla itsellään on diagnosoitu masennus. Tällaisista asioista kirja todella kertoo.

Mielenterveysaiheen käsittely jää kuitenkin Baby Janessa valitettavan pintapuoliseksi. Missään vaiheessa ei pureuduta syvemmin niihin taustasyihin, joista henkilöiden ongelmat kumpuavat. Erityisesti Pikin psykiatrinen sairaus kuvataan vähän epäuskottavasti. Toki taudinkuva on jokaisella potilaalla erilainen, mutta Pikin paniikkihäiriökohtaukset, jotka tuntuvat jatkuvasti olevan tulossa mutta eivät kuitenkaan koskaan tule, tuntuvat silti aika erikoisilta. Itselläni ei tosin ole minkään valtakunnan kokemusta paniikkihäiriöstä tai mielenterveysongelmista ylipäätään, joten lienee parempi olla kommentoimatta asiaa tämän enempää.

Myös homoseksuaalisuutta käsitellään vain pinnallisella tasolla. Homous kuvataan kirjassa hyvin arkisesti – ihan normaalina seksuaalisuuden muotona, mitä se tietenkin onkin. Päähenkilöt elävät pääsääntöisesti omassa kuplassaan eikä heidän suhdettaan heteromaailmaan juurikaan käsitellä, mitä nyt vähäisessä määrin siinä vaiheessa kun minäkertoja yrittää teennäisesti olla parisuhteessa miehen kanssa. Olisin kaivannut valotusta siihen, miten kertoja on alun perin tullut sinuiksi seksuaalisen identiteettinsä kanssa (jos nyt ylipäätään koskaan on tullut; tuo kulissisuhde antaisi ymmärtää päinvastaista) ja miten esimerkiksi hänen perhepiirinsä on asiaan suhtautunut – onko hän saanut tukea vai joutunut syrjinnän kohteeksi. Seksuaalivähemmistöjen tilanne on toki koko ajan parantunut, mutta kehitettävää olisi varmasti vielä nykyäänkin ja varsinkin kirjan ilmestymisen aikoihin. Oksanen ei kirjassaan ottanut millään tavalla kantaa homoseksuaalien yhteiskunnallisiin oikeuksiin tai heidän kohtaamiinsa epäkohtiin.

Toki on kirjallisuudessa ja muussakin viihteessä melkoinen klisee, että homot joutuvat aina jonkinlaisen syrjinnän kohteeksi ja kipuilevat identiteettinsä kanssa, joten huoleton suhtautuminen aiheeseen tuntui vaihteeksi ihan virkistävältäkin. Hahmoilla oli ongelmia, mutta ne kumpusivat jostakin muusta, tai ainakaan missään vaiheessa ei alleviivattu niiden johtuvan juuri seksuaalivähemmistöön kuulumisesta. Saattoivathan ne tietysti siitäkin johtua – asia jäi vähän niin kuin auki.

Kirja on rankoista teemoistaan huolimatta hyvin helppolukuinen. 220 sivun tekeleen ahmaisee tuosta vain kevyenä välipalana. Myös kappaleet ja luvut ovat lyhyitä, eli lukeminen etenee joutuisasti. Oksanen käyttää paljon yhden lauseen kappaleita, jotka ovat kyllä ihan hyvä tehokeino, mutta mielestäni hänen kielensä kaiken kaikkiaan vähän liiankin nasevaa. Virkkeet ovat töksähtelevän lyhyitä. Minä pidän enemmän suht pitkistä lauseista, jotka muodostavat sujuvan virran.

Yhteenvetona mainittakoon, että Baby Jane oli ihan kelvollinen ja vaivaton lukukokemus, mutta pienellä paneutumisella ja syvällisemmällä lähestymistavalla kirjasta olisi saanut vieläkin paremman. Ainakaan tämä teos ei innostanut minua jatkamaan Oksasen tuotannon parissa. Ei muuta kommentoitavaa.