Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta

Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa joskus 10 vuotta sitten. Uusintaluku on kangastellut ajatuksissa jo kauan. Tai siis lähinnä mieleni on halajanut sittemmin ilmestyneiden jatko-osien pariin, mutta niistä olisi varmasti ollut vaikea päästä kärryille ilman Ensimmäisen siirtokunnan kertaamista. Kyseinen teos on kuitenkin jäänyt kirjastoreissuillani toistuvasti hyllyyn ihan vain mammuttimaisen kokonsa takia. Kyllä tiiliskivetkin ajoittain maistuvat, mutta pääsääntöisesti olen sellainen lukija, joka vetäisee mieluummin useita lyhyitä teoksia kuin yhden paksukaisen. Nyt sain kuitenkin tartuttua härkää sarvista.

Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta (The Passage, 2010) esittelee mielenkiintoisen dystopian. Yhdysvaltain armeijan suorittama vaarallinen ihmiskoe menee melko pahasti mönkään ja uudenlainen virus lähtee leviämään kulovalkean tavoin ympäri maailman. Tämä virus ei todellakaan aiheuta mitään hengitystie-infektiota, vaan se muuttaa sairastuneet verenhimoisiksi vampyyrinkaltaisiksi olennoiksi. Pian koko infrastruktuuri romahtaa. Kirjan varsinainen juoni käynnistyy noin sata vuotta ihmiskunnan kohtaaman katastrofin jälkeen. Jäljelle jääneiden muodostama pieni yhdyskunta kamppailee viraaleja vastaan tärkeimpänä aseinaan sähkö ja valot.

Tuo perusajatus oli säilynyt pääpiirteittäin mielessäni, mutta muuten kirja osoittautui niin erilaiseksi muistikuviini verrattuna, että aloin melkeinpä pelätä sairastavani jonkinlaista nuoruusiän dementiaa. Muistoissani Ensimmäinen siirtokunta ratsasti toimivalla idealla, jota ei valitettavasti ollut kovin hyvin toteutettu. Lisäksi kuvittelin teoksen edustavan puisevaa äijäkirjallisuutta eli keskittyvän enemmän toimintaan kuin henkilökuviin ja tunnekuvaukseen. Enpä olisi voinut olla enempää väärässä. Toki kirjassa on toimiva idea ja melko paljon toimintaa, mutta on siinä paljon muutakin. Hienoja kuvauksia, osuvia ilmauksia, unohtumattomia henkilöhahmoja, koskettavia kohtia… you name it. Cronin osaa todellakin kirjoittaa.

Tästä huolimatta Ensimmäinen siirtokunta oli jotenkin epätasainen lukukokemus. Ei paljon, mutta hieman. Karkeasti voisi sanoa, että ensimmäiset 300 sivua olivat suht tylsää matskua, sitten seurasi loistava vaihe ja viimeiset 100 sivua maistuivat taas vähän puulle. Viraalivitsauksen alkuaikoja käsittelevät osuudet olivat toki tärkeää taustatietoa, mutta ne oli kuvattu niin monesta eri näkökulmasta, että fokus tuntui olevan vähän hukassa. Varsinaisessa tarinassakin oli kyllä aika monta keskushenkilöä, mutta kun heistä pääsi jyvälle, lukeminen alkoi luistaa. Loppua kohti pienimuotoinen tympääntyminen alkoi jostakin syystä jälleen iskeä. Mielestäni kirja oli parhaimmillaan silloin kun ei matkustettu minnekään.

Kerronnan tempo vaihteli silminnähden ja mielestäni ihan onnistuneesti. Päätähuimaavaa actionia ja rauhallisempaa maailmanrakentamista oli sopivassa suhteessa. Croninin kirjoitustyyli mukautui luontevasti tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tyvenen aikaan kappalejako oli raskas ja virkkeet pitkiä, kun taas hetkisemmissä vaiheissa ilmaisu nasevoitui. Kaikkein repäisevimmissä kohdissa käytettiin tehokeinona paljon yhden lauseenkin kappaleita. Cronin olikin ehkä parhaimmillaan toimintakohtauksissa ja muissa tiivistunnelmaisissa osuuksissa. Kuvailevammissa osuuksissa esiintyi välillä jaarittelua, mutta vain hieman.

Kirja erosi periaatteessa omasta lukumaustani jonkin verran. Siinä oli tosiaan aika paljon hahmoja, takaumia ja muuta rönsyilyä, kun minä olen yleensä suhteellisen suoraviivaisten tarinoiden ystävä. Poikkeuksiakin kuitenkin on. Esimerkiksi George Martin osaa rönsyillä taidokkaasti, ja niin näköjään myös Justin Cronin. Enimmän osan ajasta lukija pysyy kyllä kärryillä ja silloin kun ei pysy, pitää vain painaa eteenpäin, niin pian pääsee kipuamaan takaisin. Eipä tuollaisesta suurtuhosta oikein voisi kertoakaan kattavasti vain yhden hahmon vinkkelistä.

Joiltain osin Ensimmäinen siirtokunta taas osui mieltymysteni kanssa täydellisesti yksiin. Ensinnäkin olen ylipäätäänkin dystopioiden ystävä. Toisaalta Croninin tyylissä on vähän samoja piirteitä kuin kahdella lempikirjailijallani, edellä mainitulla George Martinilla ja kauhun kuninkaalla Stephen Kingillä. Kaikkien näiden kolmen kirjoissa esiintyy yliluonnollisia elementtejä ja inhorealistista väkivaltaa, mutta sen vastapainoksi myös sympatioita herättäviä hahmoja ja lämpimiä tunteita. Toisaalta Cronin eroaa Martinista ja Kingistä siinä mielessä, että hän kohtelee henkilöitään paljon hellemmällä kädellä. Statisteja kyllä välillä lahdataan, mutta keskeisillä hahmoilla on yllään juonihaarniska. He joutuvat toistuvasti mitä kiperimpiin tilanteisiin, mutta pelastuvat mistä tahansa kuin ihmeen kaupalla naarmuitta. Se on vähän tylsää.

Vampyyrikirjallisuuden edustajana Ensimmäinen siirtokunta on raikkaan persoonallinen. Oikeastaan on kyllä vähän kiistanalaista, ovatko viraalit edes vampyyreja, mutta kai ne voisi sellaisiksi luokitella ainakin väljästi tulkittuina. Ne juovat verta, ovat fyysisesti ylivertaisia ja karttavat valoa, jotka ovat kai vampyyrien tärkeimmät piirteet. Viraalit eivät tosin missään ruumisarkuissa nuku eivätkä krusifiksit tai vihkivesi vaikuta niihin mitenkään, vaikka eipä sellaisia kukaan toisaalta yritäkään käyttää niitä vastaan. Croninin vampyyrikuvassa ei ole niinkään mystiikkaa, vaan enemmän tiedettä ja realismia. Minä pidänkin eniten ns. tieteellisestä fantasiasta (ei liene mikään virallinen termi), jossa on kyllä yliluonnollisia elementtejä, mutta niille löytyy kirjan maailmassa tieteellinen tai muuten järkeväntuntuinen selitys. Ensimmäinen siirtokunta pysyttäytyi enimmäkseen logiikan ja uskottavuuden rajoissa. Alussa tosin oli muutamia hieman epäloogiselta tuntuvia yksityiskohtia ja hämäriä yliluonnollisuuksia, joille ei löytynyt mitään näennäistäkään selitystä. Ei kuitenkaan mennä nyt niihin sen tarkemmin. Voihan olla, etten itse vain tajunnut.

Miten minusta tuntuu siltä kuin tästä tekstistä olisi tullut negatiivisempi kuin alun perin oli tarkoitus? Kirja oli joka tapauksessa loistava ja nautin siitä täysin siemauksin. Jatko-osan lukemista odotan ihan innolla, mutta en vain tiedä, mitä siinä voisi enää tapahtua ilman että mentäisiin vanhan toiston puolelle. Periaatteessa Ensimmäinen siirtokunta olisi muutamalla muutoksella varustettuna toiminut ihan itsenäisenäkin teoksena. Mutta pianhan se selviää, mitä Cronin on jatkossa lukijoiden pään menoksi kehitellyt.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Juhani Aho: Juha

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Balladi laululinnuista ja käärmeistä