Jeff Lindsay: Dexterin pimeät unet

 

En ole juurikaan tutustunut Netflix-sarjoihin, mutta Dexterin katsoin kolme vuotta sitten. Hotkaisin koko sarjan parissa viikossa – parhaimpina (tai pahimpina) päivinä saattoi mennä kokonainen tuotantokausi putkeen ihan tuosta noin vain. Niin koukuttava se oli. En kuitenkaan tiennyt sarjan perustuvan Jeff Lindsayn kirjoihin (saatika että olisin edes ollut tietoinen Jeff Lindsayn olemassaolosta), ennen kuin satuin vähän aikaa sitten törmäämään jossakin blogissa ihan sattumalta Dexterin pimeät unet -nimiseen teokseen. Se meni ”must read” -listalleni niin että heilahti. Käsittääkseni kirjasarjassa on ilmestynyt yhteensä kahdeksan osaa, mutta valitettavasti vain kolme ensimmäistä on suomennettu. Päätin aloittaa alusta ja jatkaa sitten engelskaksi, jos intoa riittää.
 
Dexter Morgan elää kaksoiselämää. Päivisin hän toimii Miamin poliisissa verijälkitutkijana, öisin hän on verenhimoinen murhaaja. Tai ”verenhimoinen” on ehkä vähän väärä sana, sillä paradoksaalisesti hän kammoksuu verta. Dexterin pimeä puoli, ns. Synkkä Kyytiläinen, ei kuitenkaan toimi täysin moraalittomasti, sillä ottoisä Harry on opettanut hänet kanavoimaan murhanhimonsa rakentavasti. Niinpä hän tappaa vain pahoja ihmisiä, muita murhaajia. Dexter on myös huolellinen ja peittää jälkensä taitavasti, joten kukaan ei ole päässyt perille hänen puuhistaan. Ennen kuin ilmeisesti nyt. Miamissa riehuu uusi, verettömiä ruumiita taakseen jättävä sarjamurhaaja, joka tuntuu osoittavan joka käänteessä Dexterille salaisia viestejä. Lisäksi Dex saa unissaan salaperäisiä välähdyksiä uuden kollegansa toimista. Niinpä hänen mielessään alkaa itää kauhistuttava epäilys: mitä jos hän onkin tulossa hulluksi.
 
Dexterin pimeisiin uniin oli aluksi vähän vaikea päästä sisälle. Ei se mitenkään vaikeasti ymmärrettävä kirja ole, mutta se ei vain ala kovin vetävästi. Ensimmäisessä luvussa minäkertoja Dexter kuvailee yksityiskohtaisesti viimeisintä tappoaan. Eivät minua väkivaltaisuudet hetkauta, mutta minkä tahansa teoksen alussa sitä odottaa pääsevänsä tutustumaan mahdollisimman pian hahmoihin eikä seuraamaan mitään verellämässäilyjä. Homma muuttuu paljon kiinnostavammaksi, kun Dexter menee töihin ja alkaa vuorovaikuttaa muiden henkilöiden kanssa. Myös Lindsayn kieli vaati jonkin verran totuttelua, kun se tuntui aluksi hieman sekavalta, mutta melko nopeasti siihenkin pääsi kärryille.
 
Dexterin pimeät unet on varsin poikkeuksellinen dekkari. Onhan kirjallisuuden historiassa ja nykyisyydessä toki nähty muitakin rikollisen näkökulmasta kerrottuja teoksia – ensimmäiseksi tulee mieleen Dostojevksin Rikos ja rangaistus (se ei kyllä varsinaisesti ole mikään dekkari) ja vähän tuoreemman matskun saralta esimerkiksi valtaosa norjalaisdekkaristi Karin Fossumin tuotannosta. Mutta silti… Dexter on sentään sarjamurhaaja, ehkä jopa psykopaatti. Sellaisen näkökulmasta kirjoitettuun romaaniin en ollut koskaan aiemmin törmännyt.
 
Dexter on päähenkilönä valtavan mielenkiintoinen. Hänen persoonansa on kuvattu vähän ristiriitaisesti – en tiedä onko se tarkoituksellista, mutta luultavasti on. Kuvaukset ovat Dexterin omia eikä häntä voi parhaalla tahdollakaan pitää mitenkään luotettavana kertojana. Dexter toistelee olevansa kykenemätön tunteisiin, mutta kuitenkin hän kokee kirjan mittaan useitakin ihan inhimillisiä tunteita – hermostuneisuutta, jännitystä, innostusta, ärtymystä… Hempeämpien tunteiden suhteen hän on tosiaankin hieman takalukossa. Hän tuntuu kokevan senlaatuiset emootiot omituisen vaimeina, aivan kuin hänellä olisi jonkinlainen henkinen puudutus päällä. Ei hän silti vaikuta täysin paatuneeltakaan. Jotenkin oudosti lukija on muutenkin vaistomaisesti Dexterin puolella, vaikka hän onkin rikollinen ja murhaaja. Kiinnostava nähdä, mihin suuntaan Lindsay lähtee kehittämään hahmoa tulevissa osissa; inhimillisemmäksi vaiko vähemmän inhimilliseksi.
 
Itse päähenkilö on kirjassa hyvin pitkälti samanlainen kuin sarjassa, tosin jotkin hänen piirteensä – esimerkiksi se tunteiden vaimeus – luonnollisesti ilmenevät paremmin, kun pääsee kurkistamaan suoraan hänen päänsä sisään. Eräissä muissa henkilöissä on havaittavissa enemmän eroavaisuuksia. Dexterin ottosisko Deborah Morgan kuvataan kirjassa uhkeaksi povipommiksi, joka on kuitenkin viiltävän älykäs ja luonteeltaan aika äksy. Sarjassa Debra oli ulkoiselta olemukseltaan ennemminkin luiseva (ei millään pahalla), ja hänen älykkyydestäänkin voitiin olla montaa mieltä. Ei hän toki mikään typerys ollut, mutta murhaajaveljensä suhteen hän oli hieman sinisilmäinen, kun taas kirja-Deb tuntuu jollakin tasolla näkevän koko ajan Dexterin läpi. Sarja-Deb oli myöskin luonteeltaan jotenkin pehmeämpi ja sympaattisempi, vaikka hänen kielenkäyttönsä olikin aika karua.
 
Deborah on kuitenkin ongelmitta tunnistettavissa samaksi hahmoksi sekä kirja- että sarjamuodossaan. Samaa ei voi sanoa rikosylikonstaapeli Migdia LaGuertasta (hänen etunimensäkin taisi olla sarjassa jokin toinen). Tai sitten en vain enää muista, millainen hänen sarjailmentymänsä oli – mielestäni ei kuitenkaan ainakaan sellainen lahjaton pölkkypää, millaiseksi hänet on kirjassa kuvattu. Lukiessani vähän ihmettelin, että mikä tämä hahmo oikein on olevinaan.
 
Noita paria poikkeusta lukuunottamatta sarjan henkilökuvaus noudatteli kirjaa suht uskollisesti. Etenkin vihamielinen ylikonstaapeli Doakes ja pakonomaisesti vitsejä laukova tekninen tutkija Vince Masuoka – he olivat aivan kuin suoraan Dexterin pimeiden unien sivuilta. En tosin osannut ajatella Masuokaa aivan niin karmivana tyyppinä ennen Lindsayn teoksen lukemista. Hän hymyilee paljon, mutta hänen hymyssään on jotakin pielessä; aivan kuin hän olisi oppinut hymyilemisen jostakin kuvakirjasta.
 
Juonellisesti tv-sarjan ensimmäinen tuotantokausi erosi aika radikaalisti kirjasarjan avausosasta, ja kuulemani mukaan eroavaisuudet vain lisääntyvät myöhemmin. Ykköskaudella juoni kyllä lähti punoutumaan samantyylisesti kuin alkuperäisteoksessa, mutta loppujen lopuksi päädyttiin aika kauas Lindsayn aivoituksista. Jos olisin lukenut ensin kirjan ja katsonut sarjan vasta sitten, erot olisivat varmasti ärsyttäneet minua. Nyt lähinnä iloitsin siitä, että pääsin nauttimaan kirjan jännittävistä käänteistä ilman varmaa tietoa loppuratkaisusta.
 
Dexterin pimeät unet on tunnelmaltaan ja tyyliltään loistava. Periaatteessahan sitä voisi luulla, että sarjamurhaajaa käsittelevä kirja olisi aika synkkää kamaa, mutta Dexterin kerronta on niin hulvatonta, että lukiessa tulee naureskeltua paljon enemmän kuin koettua mitään karmivanpuoleisia tuntemuksia. Hänellä tuntuu olevan koko ajan kieli poskessa, silloinkin kun hän kuvailee periaatteessa karmivia tilanteita. Sanavalinnat ovat usein niin hykerryttäviä, että ne nostattavat hymyn kasvoille (aidon hymyn eikä sellaista tekohymyä, joita Vince Masuokalla on tapana viljellä).
 
Lindsayn kieli on muutenkin ainakin tässä kirjassa hienoa, ikään kuin runollista – hän käyttää paljon alkusointua ja hänen tapansa punoa virkkeitä on melkein kuin taidetta. Virkkeet ovat hieman luettelomaisia, niissä on useita peräkkäisiä asioita toisistaan pilkuilla eroteltuina, usein ilman konjunktioita. Tässä esimerkki: ”Ja nyt tarve oli hyvin voimakas, hyvin varovainen viileä viekas valpas vireessä ja valmis, hyvin voimakas, hyvin valmis nyt – ja silti se odotti ja katsoi, ja se pakotti minut odottamaan ja katsomaan.” Sama vielä alkukielellä, jotta siitä saa paremman kuvan nimenomaan Lindsayn kielestä: ”And the Need was very strong now, very careful cold coiled creeping crackly cocked and ready, very strong, very much ready now – and still it waited and watched, and it made me wait and watch.” Juuri tämänkaltaiset virkkeet näyttivät aluksi silmääni hieman sekavilta ja veltoilta, mutta päästyäni siitä yli aloin vähitellen lämmetä Lindsayn kirjoitustyylille.
 
Dexterin pimeän unet oli kaikin puolin miellyttävä lukukokemus. Aion varmasti tutustua ainakin niihin kahteen muuhun suomennettuun osaan ja sen jälkeen sitten otetaan haltuun englanninkieliset, ellei innostus lopahda. Enkä usko sen lopahtavan.
 
Jeff Lindsay: Dexterin pimeät unet
Alkuteos: Darky Dreaming Dexter
Ilmestymisvuosi: 2004
Sivumäärä: 281
Suomentaja: Pauliina Klemola

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Jannika Wirtanen ja Sanna Wikström: Jannika B – Ihmisen muotoinen

Charlotte Brontë: Professori