Jeff Lindsay: Dexterin pimeät unet
En ole juurikaan tutustunut Netflix-sarjoihin,
mutta Dexterin katsoin kolme vuotta sitten. Hotkaisin koko sarjan parissa
viikossa – parhaimpina (tai pahimpina) päivinä saattoi mennä kokonainen
tuotantokausi putkeen ihan tuosta noin vain. Niin koukuttava se oli. En
kuitenkaan tiennyt sarjan perustuvan Jeff Lindsayn kirjoihin (saatika että
olisin edes ollut tietoinen Jeff Lindsayn olemassaolosta), ennen kuin satuin
vähän aikaa sitten törmäämään jossakin blogissa ihan sattumalta Dexterin pimeät
unet -nimiseen teokseen. Se meni ”must read” -listalleni niin että heilahti.
Käsittääkseni kirjasarjassa on ilmestynyt yhteensä kahdeksan osaa, mutta
valitettavasti vain kolme ensimmäistä on suomennettu. Päätin aloittaa alusta ja
jatkaa sitten engelskaksi, jos intoa riittää.
Dexter Morgan elää kaksoiselämää. Päivisin hän
toimii Miamin poliisissa verijälkitutkijana, öisin hän on verenhimoinen
murhaaja. Tai ”verenhimoinen” on ehkä vähän väärä sana, sillä paradoksaalisesti
hän kammoksuu verta. Dexterin pimeä puoli, ns. Synkkä Kyytiläinen, ei kuitenkaan
toimi täysin moraalittomasti, sillä ottoisä Harry on opettanut hänet
kanavoimaan murhanhimonsa rakentavasti. Niinpä hän tappaa vain pahoja ihmisiä,
muita murhaajia. Dexter on myös huolellinen ja peittää jälkensä taitavasti,
joten kukaan ei ole päässyt perille hänen puuhistaan. Ennen kuin ilmeisesti
nyt. Miamissa riehuu uusi, verettömiä ruumiita taakseen jättävä sarjamurhaaja,
joka tuntuu osoittavan joka käänteessä Dexterille salaisia viestejä. Lisäksi
Dex saa unissaan salaperäisiä välähdyksiä uuden kollegansa toimista. Niinpä
hänen mielessään alkaa itää kauhistuttava epäilys: mitä jos hän onkin tulossa
hulluksi.
Dexterin pimeisiin uniin
oli aluksi vähän vaikea päästä sisälle. Ei se mitenkään vaikeasti ymmärrettävä
kirja ole, mutta se ei vain ala kovin vetävästi. Ensimmäisessä luvussa
minäkertoja Dexter kuvailee yksityiskohtaisesti viimeisintä tappoaan. Eivät
minua väkivaltaisuudet hetkauta, mutta minkä tahansa teoksen alussa sitä odottaa
pääsevänsä tutustumaan mahdollisimman pian hahmoihin eikä seuraamaan mitään
verellämässäilyjä. Homma muuttuu paljon kiinnostavammaksi, kun Dexter menee
töihin ja alkaa vuorovaikuttaa muiden henkilöiden kanssa. Myös Lindsayn kieli
vaati jonkin verran totuttelua, kun se tuntui aluksi hieman sekavalta, mutta
melko nopeasti siihenkin pääsi kärryille.
Dexterin pimeät unet on
varsin poikkeuksellinen dekkari. Onhan kirjallisuuden historiassa ja
nykyisyydessä toki nähty muitakin rikollisen näkökulmasta kerrottuja teoksia –
ensimmäiseksi tulee mieleen Dostojevksin Rikos ja rangaistus (se ei kyllä
varsinaisesti ole mikään dekkari) ja vähän tuoreemman matskun saralta
esimerkiksi valtaosa norjalaisdekkaristi Karin Fossumin tuotannosta. Mutta
silti… Dexter on sentään sarjamurhaaja, ehkä jopa psykopaatti. Sellaisen
näkökulmasta kirjoitettuun romaaniin en ollut koskaan aiemmin törmännyt.
Dexter on päähenkilönä valtavan
mielenkiintoinen. Hänen persoonansa on kuvattu vähän ristiriitaisesti – en
tiedä onko se tarkoituksellista, mutta luultavasti on. Kuvaukset ovat Dexterin
omia eikä häntä voi parhaalla tahdollakaan pitää mitenkään luotettavana
kertojana. Dexter toistelee olevansa kykenemätön tunteisiin, mutta kuitenkin
hän kokee kirjan mittaan useitakin ihan inhimillisiä tunteita –
hermostuneisuutta, jännitystä, innostusta, ärtymystä… Hempeämpien tunteiden
suhteen hän on tosiaankin hieman takalukossa. Hän tuntuu kokevan senlaatuiset emootiot
omituisen vaimeina, aivan kuin hänellä olisi jonkinlainen henkinen puudutus
päällä. Ei hän silti vaikuta täysin paatuneeltakaan. Jotenkin oudosti lukija on
muutenkin vaistomaisesti Dexterin puolella, vaikka hän onkin rikollinen ja
murhaaja. Kiinnostava nähdä, mihin suuntaan Lindsay lähtee kehittämään hahmoa
tulevissa osissa; inhimillisemmäksi vaiko vähemmän inhimilliseksi.
Itse päähenkilö on kirjassa hyvin pitkälti
samanlainen kuin sarjassa, tosin jotkin hänen piirteensä – esimerkiksi se
tunteiden vaimeus – luonnollisesti ilmenevät paremmin, kun pääsee kurkistamaan
suoraan hänen päänsä sisään. Eräissä muissa henkilöissä on havaittavissa enemmän
eroavaisuuksia. Dexterin ottosisko Deborah Morgan kuvataan kirjassa uhkeaksi
povipommiksi, joka on kuitenkin viiltävän älykäs ja luonteeltaan aika äksy.
Sarjassa Debra oli ulkoiselta olemukseltaan ennemminkin luiseva (ei millään
pahalla), ja hänen älykkyydestäänkin voitiin olla montaa mieltä. Ei hän toki
mikään typerys ollut, mutta murhaajaveljensä suhteen hän oli hieman
sinisilmäinen, kun taas kirja-Deb tuntuu jollakin tasolla näkevän koko ajan Dexterin
läpi. Sarja-Deb oli myöskin luonteeltaan jotenkin pehmeämpi ja sympaattisempi,
vaikka hänen kielenkäyttönsä olikin aika karua.
Deborah on kuitenkin ongelmitta
tunnistettavissa samaksi hahmoksi sekä kirja- että sarjamuodossaan. Samaa ei
voi sanoa rikosylikonstaapeli Migdia LaGuertasta (hänen etunimensäkin taisi
olla sarjassa jokin toinen). Tai sitten en vain enää muista, millainen hänen
sarjailmentymänsä oli – mielestäni ei kuitenkaan ainakaan sellainen lahjaton
pölkkypää, millaiseksi hänet on kirjassa kuvattu. Lukiessani vähän ihmettelin,
että mikä tämä hahmo oikein on olevinaan.
Noita paria poikkeusta lukuunottamatta sarjan
henkilökuvaus noudatteli kirjaa suht uskollisesti. Etenkin vihamielinen
ylikonstaapeli Doakes ja pakonomaisesti vitsejä laukova tekninen tutkija Vince
Masuoka – he olivat aivan kuin suoraan Dexterin pimeiden unien sivuilta.
En tosin osannut ajatella Masuokaa aivan niin karmivana tyyppinä ennen Lindsayn
teoksen lukemista. Hän hymyilee paljon, mutta hänen hymyssään on jotakin pielessä;
aivan kuin hän olisi oppinut hymyilemisen jostakin kuvakirjasta.
Juonellisesti tv-sarjan ensimmäinen
tuotantokausi erosi aika radikaalisti kirjasarjan avausosasta, ja kuulemani
mukaan eroavaisuudet vain lisääntyvät myöhemmin. Ykköskaudella juoni kyllä
lähti punoutumaan samantyylisesti kuin alkuperäisteoksessa, mutta loppujen
lopuksi päädyttiin aika kauas Lindsayn aivoituksista. Jos olisin lukenut ensin
kirjan ja katsonut sarjan vasta sitten, erot olisivat varmasti ärsyttäneet
minua. Nyt lähinnä iloitsin siitä, että pääsin nauttimaan kirjan jännittävistä
käänteistä ilman varmaa tietoa loppuratkaisusta.
Dexterin pimeät unet
on tunnelmaltaan ja tyyliltään loistava. Periaatteessahan sitä voisi luulla,
että sarjamurhaajaa käsittelevä kirja olisi aika synkkää kamaa, mutta Dexterin
kerronta on niin hulvatonta, että lukiessa tulee naureskeltua paljon enemmän
kuin koettua mitään karmivanpuoleisia tuntemuksia. Hänellä tuntuu olevan koko
ajan kieli poskessa, silloinkin kun hän kuvailee periaatteessa karmivia tilanteita.
Sanavalinnat ovat usein niin hykerryttäviä, että ne nostattavat hymyn kasvoille
(aidon hymyn eikä sellaista tekohymyä, joita Vince Masuokalla on tapana
viljellä).
Lindsayn kieli on muutenkin ainakin tässä
kirjassa hienoa, ikään kuin runollista – hän käyttää paljon alkusointua ja
hänen tapansa punoa virkkeitä on melkein kuin taidetta. Virkkeet ovat hieman
luettelomaisia, niissä on useita peräkkäisiä asioita toisistaan pilkuilla
eroteltuina, usein ilman konjunktioita. Tässä esimerkki: ”Ja nyt tarve oli
hyvin voimakas, hyvin varovainen viileä viekas valpas vireessä ja valmis, hyvin
voimakas, hyvin valmis nyt – ja silti se odotti ja katsoi, ja se pakotti minut
odottamaan ja katsomaan.” Sama vielä alkukielellä, jotta siitä saa paremman
kuvan nimenomaan Lindsayn kielestä: ”And the Need was very strong now, very careful
cold coiled creeping crackly cocked and ready, very strong, very much ready now
– and still it waited and watched, and it made me wait and watch.” Juuri tämänkaltaiset
virkkeet näyttivät aluksi silmääni hieman sekavilta ja veltoilta, mutta päästyäni
siitä yli aloin vähitellen lämmetä Lindsayn kirjoitustyylille.
Dexterin pimeän unet oli kaikin puolin miellyttävä
lukukokemus. Aion varmasti tutustua ainakin niihin kahteen muuhun suomennettuun
osaan ja sen jälkeen sitten otetaan haltuun englanninkieliset, ellei innostus
lopahda. Enkä usko sen lopahtavan.
Jeff Lindsay: Dexterin pimeät unet
Alkuteos: Darky Dreaming Dexter
Ilmestymisvuosi: 2004
Sivumäärä: 281
Suomentaja: Pauliina Klemola
Alkuteos: Darky Dreaming Dexter
Ilmestymisvuosi: 2004
Sivumäärä: 281
Suomentaja: Pauliina Klemola
Kommentit
Lähetä kommentti