Agatha Christie: Kohti nollapistettä ja Neljä suurta

Agatha Christie on yksi ikivirheistä kestosuosikeistani ja tämänkin hetken lemppareistani. Melkein joka kirjastoreissulla tulee lainattua vähintään yksi tai usein parikin hänen opustaan. Jotenkin vertaisin hänen tuotantoaan Enid Blytonin seikkailukirjoihin, vaikka ovathan nämä toki paljon laadukkaampia. Christien teoksetkin ovat kivan kevyttä ja helppolukuista matskua, mutta eivät kuitenkaan mitään täysin ”aivot narikkaan” -viihdettä, koska kyllähän niissä se aivojumppa-aspektikin on aina mukana. Itse ainakin pyrin punnitsemaan johtolankoja tarkoin ja päättelemään omilla pienillä harmailla aivosoluillani murhaajan henkilöllisyyden. Aika usein onnistunkin sillä metodilla, että mietin kuka olisi sopivan yllätyksellinen mutta ei kuitenkaan täysin kaukaa haettu murhaaja. Christie kieltämättä toisti itseään melkoisesti koko tuotannossaan, mutta mitäpä sitä toimivaa konseptia muuttamaan. Minä ainakin nautin näistä dekkareista täysin rinnoin.

Tällä kertaa lukemistokseni valikoituivat teokset nimeltä Kohti nollapistettä ja Neljä suurta.

Kohti nollapistettä -kirjan keskiössä ovat tenniksenpelaaja Nevile Strange sekä hänen nykyinen vaimonsa Kay ja entinen vaimonsa Audrey, jotka kaikki sattuvat samanaikaisesti vierailulle Nevilen kasvattiäidin Lady Tressilianin merenrantakartanoon Gull's Pointiin. Idea ei ole kovin mielenkiintoinen, sillä kolmiodraama on aiheena varsin loppuunkaluttu niin Christien omassa tuotannossa kuin kirjallisuudessa ylipäätäänkin – tosin tässä tapauksessa kyseessä taitaa olla ennemminkin viisiödraama, sillä myös Kayn ja Audreyn henkilökohtaiset ihailijat työntävät lusikkansa keitokseen.

Kirja kuitenkin eroaa useimmista Christien teoksista siinä mielessä, että nimensä mukaisesti se ei lähde liikkeelle murhasta eli nollapisteestä vaan ensin taustoitetaan yli sadan sivun verran, kuinka kyseistä tilannetta kohti ajaudutaan. Lähestymistapa on mielestäni hieman ontuva, sillä erityisesti eri hahmojen kartanoon päätymisen syitä valottava kirjan alkuosa on väkisinkin sekavan tuntuinen, kun jokaisessa luvussa loikataan äkkiväärästi käsittelemään aivan eri henkilöitä ja asioita kuin edeltävissä. Juoni lähtee toki punoutumaan sujuvasti koko köörin saavuttua lopulta saman katon alle, mutta minun silmissäni se ei riitä hyvittämään aloituksen hajanaisuutta. Sen verran pahaa pakkopullaa noiden ensimmäisten lukujen tahkoaminen oli, että koko lukukokemuksen ylle muodostui synkkä varjo. Oli aivan hilkulla, etten tullut jättäneeksi koko kirjaa kesken.

Itse murhamysteeri oli kyllä ihan mielenkiintoinen ja taiten rakennettu. Yhdellä iskulla Christie onnistui romuttamaan harhakuvani siitä, että olisin mukamas ovelampi kuin hän. Yritin päätellä murhaajan tavanomaiseen tyyliini valitsemalla hahmokaartista loogiselta tuntuvan mutta yllättävän vaihtoehdon – sellaisen joka kyllä periaatteessa sopisi syylliseksi mutta jolle teon suorittaminen olisi näennäisesti ollut mahdotonta. Jonkin aikaa ehdin myhäillä tyytyväisenä ja onnitella itseäni Christien harhautusten läpi näkemisestä, mutta viimein päädyinkin itse harhautetuksi.

Yllätetyksi tuleminen on tietysti mannaa dekkarikirjallisuutta lukevalle, mutta täysin uskottavana en loppuratkaisua pitänyt. Pystyin kyllä sinänsä ymmärtämään murhaajan motiivin teolleen, mutta en hänen valitsemaansa toteutustapaa, sillä se oli turhan riskaabeli niinkin älykkäälle hahmolle. Oli myös vähän epärealistisen tuntuista, kuinka perinpohjaisesti hän oli onnistunut feikkaamaan koko persoonansa, vaikka tokihan psykopaatit saattavat päällisin puolin miellyttäviltä vaikuttaakin.

Koko mysteeri selvisi lopulta aika typerällä tavalla, kun eräs sivullinen tyyppi päätti jostakin syystä sekaantua itselleen täysin merkityksettömään asiaan ja onnistui päättelemään syyllisen yliluonnollisen älykkäästi pelkästään haiskahtaviin vaatteisiin perustuen. Eräänlaisena loppuhuipennuksena valitettavasti nähtiin Christielle ominainen naurettavan hatusta vedetty rakkaustarina. Siitä kuitenkin pidin, että lukijallekin oli pitkin matkaa ripoteltu sopivissa määrin ovelia johtolankoja totuuden jäljille pääsemiseksi. Ratkaisun avaimet olisivat olleet itse kunkin riittävän tarkkanäköisen lukijan ulottuvilla. Tunnen Christien tyylin jo sen verran hyvin, että onnistuin aika hyvin noukkimaan tiedon virrasta loppuratkaisun kannalta oleelliset vihjeet, mutta en kuitenkaan näköjään niin hyvin, että olisin onnistunut ratkaisemaan ne.

Neljä suurta poikkeaa vieläkin radikaalimmin Agatha Christien muusta tuotannosta, eikä sekään mitenkään positiivisessa mielessä. Tässä Hercule Poirot -romaanissa ei ole lainkaan perinteistä suljetun paikan mysteeria, jollaisten rakentamisessa Christie yleensä on omimmillaan. Sen sijaan Poirot ja minäkertoja Hastings jäljittävät moniin valtioihin soluttautunutta rikollisjärjestöä. Järjestön johtajina toimivat neljä suurta vaikuttajaa ovat liittoutuneet tuhotakseen olemassaolevan yhteiskuntajärjestelmän ja korvatakseen sen anarkialla, jonka vallitessa he hallitsisivat diktaattoreina. Tuo varsin suurisuuntainen mutta silti hyvin epämääräiseksi jäävä idea ei herättänyt minussa erityistä mielenkiintoa, sillä mielestäni tällaiset hämäräperäiset yhteiskunnalliset motiivit eivät ole yhtä ymmärrettäviä tai edes yhtä mielenkiintoisia kuin perinteiset yksilötason vaikuttimet (mustasukkaisuusdraamat, kostonhimot ynnä muut).

Kirjan juoni taustoineen on muutenkin epärealistinen. Tuollaisen järjestön olemassaolo koettelee jo itsessään mielikuvitukseni rajoja, mutta lisäksi tapahtumien kehittyminen ja juonenrakennus etenevät epäuskottavasti. Poirotin kirjan aikana kohtaamat lukuisat näennäisesti toisiinsa liittymättömät rikokset punoutuvat lopulta kaikki tyynni kuin ihmeen kaupalla Neljän suuren tapaukseen. Jokaisen yksittäiskeissin aikana päästään jossakin vaiheessa napit vastakkain salaperäisen ”Numero nelosen” kanssa, joka onnistuu sujuvasti näyttelemään niin tukevaa mielisairaanhoitajaa, rauhanomaista nuorta lääkäriä, James-nimistä lakeijaa kuin venäläistä professoriakin (ja ties keitä muitakin), eivätkä Hastings ja Poirot muka koskaan tunnista tyyppiä, vaikka ovat kohdanneet hänet jo monta kertaa.

Käänteet ovat muutenkin välillä niin uskomattomia ja äkkivääriä, että päätä ihan huimaa. Poirot ja Hastings vaikkapa käyvät haastattelemassa Neljän suuren jäljille mahdollisesti johdattavaa todistajaa ja suunnittelevat järjestävänsä tälle mahdollisimman pikaisesti jonkinlaisen todistajansuojelujärjestelyn, mutta muutaman hassun minuutin kuluttua tämä onkin jo kuollut hämärässä auto-onnettomuudessa. Rikollisliiga oli ilmeisesti jotakin mystistä reittiä pitkin saanut salamana kuulla haastattelusta ja onnistunut silmänräpäyksessä junailemaan kyseisen naisen eliminoinnin.

Murha- ja kuolemantapauksia ylipäätään on kirjan mittaan niin monta, että ne vain vilahtelevat silmien ohitse eikä mihinkään ehditä sen perusteellisemmin paneutumaan. Nopeatempoisine käänteineen ja väkisinväännettyine aasinsiltoineen kokonaisuus tuntuukin perin rönsyilevältä ja hajanaiselta. Huomasin mielenkiintoni rakoilevan ja lukeminen oli melkoista pakkopullaa, mutta pääsin kuitenkin loppuun. Christie haukkasi tämän kirjan kohdalla ehkä hiukan liian suuren palan purtavakseen – suutari pysyköön lestissään ja näin poispäin.

Vielä pari sanaa kirjailijasta ylipäätään. Agatha Christie kirjoittaa varsin juonivetoisesti, niin noissa kahdessa edellä mainitussa teoksessa kuin muussa tuotannossaankin. Juonet ovat pääsääntöisesti melko suoraviivaisia, mutta kyllä niihin aina vähintään muutama yllättävä käänne mahtuu. Muuten kirjat ovat varsin simppeleitä. Esimerkiksi henkilöt muistuttavat enemmän yksinkertaisia karikatyyrejä kuin eläviä ja hengittäviä ihmisiä. Vaikkapa Hastings on niin kliseinen Rakas Watson -hahmo kuin olla voi – hän on olemassa vain esittääkseen vääriä päätelmiä, jotka ylimaallisen nerokas Hercule Poirot sitten yksi toisensa jälkeen torppaa. Näin Poirot kerta toisensa jälkeen pääsee häikäisemään kyvyillään niin asiaparinsa kuin kaikki muutkin teosten henkilöt (ja ehkä myös lukijat).

Psykologiasta kyllä puhutaan ja sitä hyödynnetäänkin esimerkiksi rikollisten motiivien ja toimintatapojen selittämisessä, mutta siitä huolimatta varsinaiset hahmojen ajatus- ja tunne-elämän kuvaukset jäävät vähäisiksi. Kukaan henkilöistä, edes niistä kirjasta toiseen esiintyvistä perushahmoista (Hastings, Poirot tai vaikkapa Marple) ei myöskään koskaan kehity mihinkään suuntaan. Henkilökuvaus on siis kaiken kaikkiaan pinnallista ja hahmot jäävät niin etäisen tuntuisiksi, ettei heidän kohtalostaan juurikaan välitä, vaikka jotakin periaatteessa dramaattista tapahtuisikin.

Kielellisiltä aspekteiltaankin Christien tuotanto on simppeliä. Virkerakenteet ovat selkeitä, mutta kovin yksinkertaisia, eikä sanavalinnoissakaan koreilla millään erityisen hienoilla tai värikkäillä ilmauksilla. Christiellä on kuitenkin onneksi riittävästi huumoripitoisia ilmauksia ja tilannekomiikkaa, niin ettei tekstin lukeminen käy liian puisevaksi, vaikkei mitään kummempia kielellisiä hienouksia juuri esiinnykään. Kuvauksissaan Christie ei koskaan jaarittele – esimerkiksi miljöiden ja hahmojen ulkonäköjen kuvailu on suorastaan minimaalista. Lukeminen etenee kaiken kaikkiaan joutuisasti, mutta välillä kyllä toivoisi, että johonkin kohtaan pysähdyttäisiin vähäksi aikaa maalailemaan. En pidä turhan hidastempoisestakaan kerronnasta, mutta haluan kuitenkin saada riittävästi työvälineitä tarkkojen mielikuvien luomiseksi. Christien kuvailu on yleensä liian riisuttua mahdollistamaan tämän.

Eli eivät nämä ehkä mitään kirjallisuuden Nobelin arvoisia taideteoksia ole, mutta toimivaa viihdettä kylläkin. Christie osasi asiansa.