Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Tove Janssonin Muumi-kirjojen lukeminen ei kuulunut koskaan lapsuuteeni, mutta muumit muissa muodoissaan kyllä. Sitä animaatiosarjaa ainakin katselin joskus ala-asteikäisenä, vaikkakin se vaipui jossakin teini-iän tiimellyksessä hetkellisesti unholaan. Tiedättehän sen tietyn kehitysvaiheen, kun henkilö on oikeasti vielä aika kakara, mutta omasta mielestään jo tosi aikuinen ja sitä sitten täytyy oikein korostaa eikä mitään lapsenmielistä voi tehdä. Minulla oli se ärsyttävän pikkuvanha kausi joskus about 15-vuotiaana.

Sittemmin olen kai (onneksi) tullut oikeasti aikuiseksi, koska nykyään voin katsoa mitä lystään tuntematta oloani hölmöksi. Muumitkin ovat palanneet kuvaan mukaan. Sarjassa viehättää kai lähinnä se kiehtova elämänilo ja lämpö. Onhan muumeilla myös ihan omanlaisensa boheemi elämänasenne, josta voi itse kukin ottaa oppia, eli syvällisempikin puoli kyllä löytyy. Pääsääntöisesti tuo animaatio kuitenkin edustaa sellaista kevyttä hyväntuulenviihdettä. Välillä sellaiselle tulee tarvetta, kun iskee tympääntyminen kaiken maailman tosipohjaista ja fiktiivistä draamaa kohtaan.

Muumi-kirjat sen sijaan ovat aivan eri maailmasta kuin tuo animaatio. Etenkin niissä loppupään teoksissa filosofointia on sen verran yltäkylläisesti ja tapahtumia sen verran vähän, ettei itseäni ainakaan olisi lapsena oikein napannut. Luin noita kirjoja ensimmäistä kertaa joskus opiskeluaikoina eräänä keväänä, eikä aika ollut silloinkaan kypsä. Kyllä minä Janssonin pointit ymmärsin ihan hyvin, mutta ilmeisesti satuin vain tuolloin olemaan sellaisessa mielentilassa, että olisin kaivannut kuluttamaltani kirjallisuudeltakin vähän enemmän toimintaa ja vähän vähemmän jorinoita.

Tästäkin huolimatta Muumipappa ja meri teki minuun jonkinlaisen vaikutuksen. Mörön hahmon syventäminen oli siinä onnistuneesti toteutettu ja erityisesti hänen tarinansa kosketti minua muutenkin. Lisäksi luin samoihin aikoihin ainakin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -novellikokoelman, Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan ja muistaakseni vielä jonkin neljännenkin teoksen – olisikohan ollut Muumilaakson marraskuu. Niistä ei ole jäänyt niin vahvoja muistijälkiä.

Nyt joulun alla sain päähäni ihan hetken mielijohteesta palata jälleen Muumi-kirjojen pariin. Idea lähti siitä, kun minulla oli töissä hieman tylsää ja aloin jostakin tuntemattomasta syystä miettiä kesken kaiken erästä Nuuskamuikkus-sitaattia, joka kuului jotensakin näin: ”Unohdan mitä haluan, ajattelen jotain muuta ja huiskis – niin olen unohtanut.” En vieläkään muista, mistä kirjasta tuo on peräisin, mutta virkahdus oli joskus eräällä keskustelufoorumilla jonkun allekirjoituksena ja on sitä kautta jäänyt mieleeni.

Googlasin siis kesken työpäivän tuon lauseen, tai jonnekin sinnepäin osuneen mukaelman siitä, ja löysin itseni useita muitakin muumisitaatteja käsittävältä nettisivulta. Siellä törmäsin useampaan kuolemattomaan elämänviisauteen (mainittakoon vaikka työpulmienkin pähkäilyyn varsin hyvin soveltuva: ”Ajattelen sitä huomenna. Se ei mahdu juuri nyt päähäni.”). Päätin kuumeisen innon vallassa lukea mahdollisimman pian kaikki kyseisen kirjasarjan teokset. Samana iltana suuntasinkin kotikaupunkini kirjastoon ja haalin sieltä jouluntienooni ratoksi pinkan Muumeja: Muumimappa ja meri, Taikurin hattu, Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia ja Vaarallinen juhannus. Aloitettakoon esittelyt tuosta ensiksi mainitusta, koska sen myös luin ensimmäisenä.

” – Jos kerta on vihoissaan, niin on vihoissaan, tuumi pikku Myy kuorien hampaillaan perunaansa. – Välistä täytyy olla vihoissaan, jok’ikisellä nyytillä on oikeus suuttua. Mutta Muumipappa on vihoissaan väärällä tavalla, hän ei puhalla mitään ulos, hän vetää sisäänsä.”

”Aluksi Mörkö ulisi hyvin hiljaa, mutta vähitellen hänen yksinäisyydenlaulunsa voimistui. Siinä ei ollut nyt ainoastaan yksinäisyyttä, siinä oli uhmaa; ei ole ketään muuta Mörköä kuin minä, minä olen ainoa. Olen kaikkein kylmin koko maailmassa. Minä en koskaan lämpene.”

Muumipappa ja meri oli siis jäänyt jo viime lukukerralta mieleeni suosikkinani. Kirja on nimetty Muumipapan mukaan ja päällisin puolin aiheena vaikuttaisi olevan juuri kyseisen hahmon eksistentiaalinen kriisi, mutta on tässä paljon muutakin. Minulle juuri ne muut seikat ovat tärkeämpiä.

Kyllähän kirja silti pitkälti keskittyy juuri Muumipapan ympärille. Koko perhe joutuu muuttamaan kotoisista ympyröistä ainakin kartalla lähinnä kärpäsenlikaa muistuttavalle saaripahaselle, koska isä on kyllästynyt elämäänsä ja tuntee olevansa tarpeeton. Alussa koin sympatiaa hahmoa kohtaan ja nautin erityisesti hänen mökötyskohtauksistaan, koska ne oli janssonmaisen tarkkanäköisesti kuvattu ja pystyin löytämään niistä samastumispintaa omaankin elämääni.

Itse saarella pappa alkoi kuitenkin vähitellen ärsyttää jatkuvalla itsekeskeisyydellään ja ylimitoitetulla pätemisen tarpeellaan. Hänen asenteensa oli sellainen, että vaimo ja muut perheenjäsenet eivät tiedä mistään mitään eivätkä kykene itsenäiseen toimintaan, vaan häntä pitäisi konsultoida joka asiasta ja kaiken pitäisi muutenkin pyöriä hänen ympärillään. Tuota Muumipapan harjoittamaa alentuvaa ja päällekäyvää asioiden selittämistä kutsuttaisiin kai nykyään termillä "mansplaining". En arvosta sellaista.

Papan ja mamman suhteen dynamiikka vaikutti muutenkin vinksahtaneelta, kun mamman tehtävänä vaikutti varsinkin kirjan alkupuolella olevan lähinnä miehensä hulluihin päähänpistoihin sopeutuminen ja tämän tukeminen kaikissa järjettömissäkin yrityksissä – oli kyseessä sitten majakanvalon korjaaminen (se nyt vielä oli ihan relevantti pyrkimys), ylenmääräinen kalastaminen, käyttökelvottomien romujen raahaaminen lammikosta tai merta käsittelevän tietokirjan laatiminen. Papalta puolestaan ei herunut ymmärrystä tai kiinnostusta vaimonsa koti-ikävää tai vaikkapa puutarhanistutuspuuhia kohtaan.

Pidin kuitenkin siitä, kuinka mamma alkoi kirjan edetessä vaatia ajoittain enemmän tilaa itselleen. Hän muun muassa ryhtyi kodinkaipuutaan lievittääkseen maalaamaan majakan seinille Muumilaaksoon sijoittuvaa kuvaelmaa. Lisäksi hän aloitti aikansa kuluksi ylenpalttisen pölkkyjen sahaamisen, joka voitti järjettömyydessään jopa Muumipapan liiallisuuksiin menneet kalastus- ja romujenkeräyshommat. Pappa yrittikin tarjoutua ottamaan myös halkotarhan hoitaakseen, mihin mamma vastasi ilahduttavan kipakasti: "Tämä on minun. Minäkin haluan leikkiä." Pappa hyväksyi tämän mukisematta. Olisin toivonut enemmänkin tuollaista tasavertaista kommunikointia pariskunnan välille.

Itselleni kirjan tärkein hahmo on kuitenkin Muumipeikko. Hän kehittyy tarinan mittaan muita perheenjäseniä enemmän, sillä uusiin ympyröihin saavuttuaan hän alkaa vähitellen itsenäistyä ja aikuistua. Saarella hän kokee ensimmäisen rakastumisensa, joka tosin valitettavasti kohdistuu huikentelevaiseen merihevoseen ja jää täysin yksipuoliseksi. Samaan aikaan hän oppii "leikkimään päänsä sisällä" ja alkaa muutenkin viihtyä enemmän itsekseen. Loppupuolella hän muuttaa jopa joksikin aikaa asumaan omiin oloihinsa ryteikön keskellä sijaitsevalle aukealle.

Itsenäistymispyrkimyksien sijaan minua kuitenkin kiehtoi Muumipeikon tarinassa eniten hänen suhteensa Mörköön. Muissa Muumi-kirjoissa kyseinen olento on taidettu esittää lähinnä muita hahmoja pelottelevana hirvityksenä, mutta nyt pureuduttiin enemmän syihin, miksi hänestä on tullut nykyisenkaltainen. Hän on jäätynyt alun perin ihan vain yksinäisyyttään ja nyt hän on niinkin hyytävä, että kaikki mihin hän koskee kuihtuu hyhmään. Kirjan alkupuolella venematkan aikana Muumipeikko pohdiskelee, kuinka traaginen kohtalo onkaan sillä, jolle ei koskaan puhuta ja josta ei koskaan puhuta – eihän silloin oikeastaan tiedä olevansa edes olemassa. 

Kun Mörkö sitten seuraa itse tekemäänsä jääsiltaa pitkin muumiperhettä saareen, Muumipeikko omaksuu tavakseen käydä iltaisin heiluttelemassa hänelle myrskylyhtyä hiekkarannalla. Ilmeisesti tarkoituksena on jollakin tavalla pitää Mörkö poissa perheen kimpusta, mutta kyllä Muumipeikko selvästi tuntee myös enenevässä määrin myötätuntoa häntä kohtaan. Lopulta myrskylyhdystä loppuu paloöljy, mutta Muumipeikko päätyy silti menemään hiekkarannalle aivan tyhjin käsin. Tällöin Mörkö aloittaa villin ilontanssin ja sulaa vihdoinkin yksinäisyyden aiheuttamasta umpijäästään, kun joku on tullut tapaamaan häntä ihan muuten vain. Kyseessä on ehdottomasti kirjan koskettavin kohta, joten en malta olla lainaamatta sitäkin tähän:

”Ja äkkiä Mörkö alkoi laulaa. Hän lauloi ilolauluaan ja huojutti ruumistaan edestakaisin niin että hameet lepattivat, hän tömisteli hiekalla ja osoitti kaikin keinoin olevansa iloinen, kun Muumipeikko oli tullut.

Muumipeikko astui askeleen eteenpäin, hän oli hirveän hämmästynyt. Ei ollut epäilystäkään, Mörkö oli iloinen nähdessään hänet. Mörkö ei välittänyt myrskylyhdystä. Mörkö oli iloinen siksi, että Muumipeikko oli tullut tapaamaan häntä.”

Pikku Myystä minulla puolestaan ei ole paljoakaan sanottavaa, mutta kyse ei missään nimessä ole siitä, että hahmo olisi jotenkin huono. Hän on vain alkujaankin niin rohkea ja muista riippumaton, ettei hänellä ole minkäänlaista kehittymisen tarvetta. Saaressa hän kulkee enimmäkseen omia menojaan ja välillä viettää aikaa myös muumiperheen naapurina asustelevan salaperäisen erakkokalastajan kanssa. Myy ja kalastaja eivät juurikaan suoranaisesti kommunikoi keskenään, mutta he tuntuvat löytävän jonkinlaisen sanattoman yhteisymmärryksen niin kuin kaksi itsenäistä oman tiensä kulkijaa vain voi. Muuten Myyn tehtävänä kirjassa on lähinnä laukoa teräväkielisiä ja tarkkanäköisiä sivalluksia muille milloin mistäkin aiheesta.

Pääsääntöisesti kaikki perheenjäsenet puuhailevat kuitenkin omiaan välittämättä juurikaan toistensa huolenaiheista. Lopussa saarelle iskee taianomainen myrsky, joka saa puutkin siirtymään paikaltaan ja panee kaiken muutenkin aivan mullin mallin. Luonnonkatastrofista selvitäkseen perhe joutuu puhaltamaan yhteen hiileen ja sitä kautta viimeinkin löytää kadoksissa olleen me-hengen. Eikä se erakkomainen kalastajakaan vaikuta enää yhtä mystiseltä, kun perhe kutsuu hänet syntymäpäiväkekkereille ja ymmärtää hänenkin olevan aivan tavallinen pulliainen, jonka kanssa on mahdollista päästä samalle aaltopituudelle. Teoksen teemana vaikuttaisikin olevan, että vaikka jokaisella on omat henkilökohtaiset kriisinsä, yhteisöllisyys on kuitenkin kova sana.

Nautin Muumipappa ja meri -kirjasta tälläkin lukukerralla kovasti. Kyseessähän on sarjan toiseksi viimeinen osa, ja edeltäjiinsä verrattuna tämä on huomattavasti tapahtumaköyhempi, mutta samanaikaisesti enemmän ajatuksia herättävä. Vauhdikkaiden seikkailujen sijaan fokus on henkilöiden sisäisessä maailmassa ja kasvussa. Hahmojen tunne-elämän koukeroita ja kasvutarinoita ei kuitenkaan selitetä puhki, vaan lukijalle jätetään tilaa omien tulkintojen muodostamiselle. Tunnelma on kautta linjan riipaisevan melankolinen. Jos nyt jotakin negatiivistakin pitää mainita, niin Muumipapan tärkeilevä persoona sai tosiaan välillä kiristelemään hampaita. Ehkä sitä toimintaakin olisi voinut sentään vähän enemmän olla, mutta toisaalta mitkään action-ilottelut eivät kyllä olisi sopineetkaan teoksen henkeen. Eli kyllä tämä taisi olla ihan tällaisenaan juuri sellainen kuin pitikin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Juhani Aho: Juha

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Balladi laululinnuista ja käärmeistä