John Steinbeck: Helmi
Steinbeck ei ole minulle mitenkään kovin läheinen kirjailija, mutta olin sentään ennen tätäkin lukenut häneltä pari kirjaa: ensimmäinen oli Hiiriä ja ihmisiä, toinen Ystävyyden talo. Niistä jäi päällimmäisenä mieleen, että koin Steinbeckin hahmoihin samastumisen hiukan haastavaksi heidän... noh, ikävästi sanottuna luuserimaisuutensa takia. Hiiriä ja ihmisiä -teoksen päähenkilöt sentään olivat työteliäitä ja paremmasta tulevaisuudesta haaveilevia ihmisiä, vaikka hiukan sivistymättömiä olivatkin, mutta Ystävyyden talon kaveriporukan veltto asenne elämään vieroksutti. Noista sankareista yksikään ei ollut kai tehnyt päivääkään rehellistä työtä, mutta eräs heistä sattui saamaan perinnöksi pienen talopahasen. Muut muuttivat sitten hänen luokseen asumaan ja vuokrastakin sovittiin, mutta ei kukaan tainnut lopulta maksaa vuokraisännälleen koskaan killinkiäkään. Kerran muut kyllä ostivat hänelle viinapullon kuitatakseen velkaansa sillä, mutta lopulta kyseiset loppasuut joivatkin koko putelin itse ja tuo heille katon pään päälle hyvää hyvyyttään tarjonnut tyyppi jäi nuolemaan näppejään. Moinen leväperäisyys ärsytti minua sen verran paljon, ettei Steinbeckiä ole sen jälkeen tullut luettua, vaikka sekä Ystävyyden talo että etenkin Hiiriä ja ihmisiä sisälsivät myös kaunista ja lämminhenkistä ystävyyden kuvaamista: ei haittaa vaikka maailma potkisi päähän, koska "sinulla on minut ja minulla sinut ja me piitataan piruja toisistamme".
Nyt alkoi tehdä mieli palata Steinbeckin pariin ja luettavaksi valikoitui Helmi lähinnä lyhyytensä takia. 117 sivun mitallaan tuo on varsin helposti lähestyttävä klassikko.
Suom. Alex Matson
Englanninkielinen alkuteos: The Pearl, 1947
Kirja alkaa siitä, kun Kinon ja Juanan poika joutuu kesken rauhallisen koti-illan hengenvaarallisen skorpionin pistämäksi ja hänet kuljetetaan Juanan vaatimuksesta lääkärin pakeille. Valkoinen lääkäri ei kuitenkaan ole kiinnostunut köyhien alkuperäiskansan jäsenten ongelmista, vaan luistaa parannustyöstä jonkin heikon tekosyyn varjolla. Myöhemmin Kino löytää sitten merestä kaikkien aikojen helmen, ison ja välkähtelevän, lupauksen rikkaudesta – ja yhtäkkiä tuo kovasydäminen lääkärikin on aivan mielin kielin. Pian alkaa kuitenkin käydä ilmi, että helmi ei tuokaan yksinomaan onnea muassaan. Muut ihmiset pyörivät ympärillä kuin herhiläiset ja Kino itse on niin sokaistunut silmissään siintävästä maineesta ja mammonasta, että on valmis ihan mihin tahansa. Eikä sellaisesta yleensä hyvää seuraa.
Vaikkapa Hemingwayn Vanhus ja meri -teoksen tapaan Helmikään ei ole vain pienimuotoinen tarina, vaan allegoria koko elämästä – ja tuon Hemingwayn kirjan tavoin varsin negatiivissävytteinen sellainen. Helmi kertoo ennen kaikkea ihmisten ahneudesta, pakkomielteisestä rikkauden tavoittelusta ja toisaalta kateudesta, toisten rikkauksien hamuamisesta. Kyseessä on siis aika perinteinen sanoma siitä, kuinka raha ei tuo onnea ja niin poispäin. Mielestäni menestyksen tavoittelua oli demonisoitu kirjassa liikaakin, sillä kyllähän esimerkiksi perheensä koulutustason parantaminen rahan avulla on ihan ylevä pyrkimys – vaikka toki mikä tahansa mielihalu voi liian pitkälle vietynä kääntyä kantajaansa vastaan. Näin kävi Kinolle, kun hän antoi helmen ja siihen liittyvien tulevaisuudennäkymien vallata mielensä kokonaan. Minusta vain tuo kirjan "rikkaus tuo epäonnea" -sanoma oli niin ikään liian pitkälle viety, yksinkertaistettu ja mustavalkoinen.
Kaiken kurjistelun vastapainoksi olisin myös toivonut joitakin ihmisyyden positiivisia aspekteja, vaikkapa niitä Steinbeckin muista teoksista tuttuja sydämellisiä toveruuden kuvauksia. Perhesuhteita Helmessä toki valotetaankin, mutta nekin kääntyvät ajan oloon rumiksi – pohjattomassa menestyksenhimossaan Kino sortuu jopa pahoinpitelemään vaimonsa, joka on jo alkanut ounastella helmen tuovan sittenkin lähinnä epäonnea mukanaan ja yrittää hankkiutua siitä eroon. Tämän jälkeen Juana alistuu muitta mutkitta miehensä tahtoon, mutta varsinaisesti sovinistisena kirjaa ei silti voida pitää, sillä hänet on esitetty nimenomaan järjen äänenä Kinon hullutuksien keskellä.
”Naisensydämessään Juana tiesi, että vuori pysyisi paikoillaan ja mies ruhjoutuisi sitä vasten ja meri kuohahtelisi miehen hukkuessa siihen. Ja kuitenkin juuri tuon kyvyn ansiosta hän oli mies, puoleksi mieletön, puoleksi jumala, ja Juana tarvitsi miehen, ei voinut miehettä elää. Ja vaikka hänen mieltänsä joskus hämmensivätkin miehen ja naisen väliset eroavaisuudet, hän tunsi ne ja hyväksyi ne ja tarvitsi niitä. Hän oli seuraava Kinoa, mikään muu ei tulisi kysymykseenkään. Saattoihan tulla hetki, jolloin naisen laatu, järkevyys, varovaisuus, säilyttämisen vaisto murtautuisi Kinon miehisyyden läpi ja pelastaisi heidän kaikki.”
Steinbeck ei aikaisempien kokemusteni perusteella ollut jäänyt mieleeni kielellisenä nikkarina, mutta Helmessä hänen sanankäyttönsä teki vaikutuksen. Esimerkiksi leppoisaa perhe-elämää maalailleessa avauskohtauksessa päähenkilön korvissa soi "perheen laulu", mutta skorpionin ilmaannuttua sen taustalla alkoi kaikua uhkaava "pahan laulu". Tuohon termistöön kahdesta toistensa vastakohtia edustavasta laulusta palattiin useita kertoja teoksen mittaan. Helmen löydyttyä Kino sitten näki vertauskuvallisesti sen pinnassa monenlaisia heijastuksia tulevista rikkauksista: ”Sitten kohosivat helmen suloiseen harmaaseen pintaan kaikki Kinon toivomat pikkuesineet: harppuuna vuosi sitten hänen kadottamansa harppuunan tilalle, uusi rautainen harppuuna, jonka varren päässä oli rengas, ja – hänen mielensä kykeni vaivoin hypähtämään niin korkealle – kivääri – vaikka miksei, kun hän kerran oli rikas. Ja helmessään Kino näki Kinon, joka piteli winchester-karbiinia.” Helmenostajien huijauksen kohteeksi jouduttuaan Kinon korvissa taas soi "raivon veri". Eli käytetty sanasto ei ehkä sinänsä ollut mitenkään erityisen rikasta, mutta noista tavanomaisista sanoista oli saatu aikaan erinomaisen eloisia, osuvia ja persoonallisia kuvauksia.
Teoksessa on myös joitakin hieman aforisminomaisia yleispäteviä elämänviisauksia. Esimerkiksi ”Sillä sanotaanhan, että ihminen ei tule koskaan tyydytetyksi, vaan yhden saatuaan hän tahtoo heti jotakin uutta. Ja tämä lausutaan moitteena, vaikka kysymyksessä on lajin suurimpia lahjoja, lahja joka on sen kohottanut yläpuolelle elämen, joka tyytyy siihen mitä sillä on” ja ”Mies joka päätti mennä jonnekin ja lausui julki päätöksensä, oli jo puolimatkassa.” Nämä yksittäiset oivallukset tekivät minuun suuremman vaikutuksen kuin koko kirjan sanoma itsessään.
Tässäkin kirjassa oli siis hyvät ja huonot puolensa, kuten asioissa yleensäkin tuppaa olemaan. Hyvää oli mainitsemieni onnistuneiden kuvausten ja viisauksien ohella ainakin se, kuinka jännittävä ja mukaansatempaava tarina oli. Huonoa oli lattean sanoman ja yksisilmäisen ihmiskuvan ohella se, kuinka simppeli ja ennalta-arvattava tarina oli. Vaikka hahmojen puolesta jännittikin, niin kyllähän koko ajan oli perin selvää, kuinka tuossa tulisi käymään. Kokonaisuutena lukukokemus oli silti ihan hyvä ja Steinbeckin parissa tulee varmaan jatkettua.
Kommentit
Lähetä kommentti