Fjodor Dostojevski: Köyhää väkeä

Dostojevski on aina ollut minulle hiukan hankala pala purtavaksi. Usein hänen teoksensa eivät varsinaisen lukuprosessin aikana ole kovin miellyttäviä kokemuksia, mutta jälkeenpäin ne jäävät päähän kummittelemaan ja loppujen lopuksi sitä on kuitenkin tyytyväinen, että kyseinen kirja tuli luettua. Dostojevskin etuna toiseen suureen venäläismestariin eli Tolstoihin verrattuna oli mielestäni se, että hän pyrki enemmän herättämään lukijaa pohdiskelemaan itsenäisesti kuin syöttämään tälle mitään valmiiksipureskeltuja ajatusmalleja. Dostojevski ei siis julista, mutta on hänenkin tuotantonsa ajoittain varsin raskasta luettavaa. Päähenkilöt ovat nimittäin usein (esim. Kaksoisolennossa sekä Rikoksessa ja rangaistuksessa) kuumeisia sekopäitä, joiden paniikinomaisia ja asiasta toiseen syrjähteleviä ajatusketjuja on kuvattu niin yksityiskohtaisesti, että lukeminen tuntuu uuvuttavalta. 

Toki kyseessä oli varsin monipuolinen kynäilijä ja viihdyttävämpääkin materiaalia häneltä irtosi: vaikkapa Netotška Nezvanova ja Idiootti olivat ehtaa saippuaoopperaa huumorilla kuorrutettuna. Karamazovin veljekset taas vaikutti etenkin aluksi raskaalta ja pitkäpiimäiseltä, mutta juonen ytimenä olleen rikoksen viimein tapahduttua siinä oli välillä suorastaan dekkarimaista jännitystäkin. Suosikki-Dostojevskini on kuitenkin Pelurit, sillä siihen oli saatu tiivistettyä uhkapelin hurma niin täydellisesti, että olisi tehnyt mieli itsekin heittäytyä ruletin pyörteisiin. Toki kirjaa ei oikeasti ollut tarkoitettu ruletin tai muiden uhkapelien ylistykseksi, vaan pikemminkin ihan päinvastoin, mutta se oli niin eloisasti kirjoitettu, että peliluolien värivalot alkoivat välkkyä silmissä ja sain itsekin pelihimon vereeni (mainittakoon vielä, että tuo hinku ei silti koskaan konkretisoitunut reaalimaailman tasolle). Niin taitavaa kuvailua on arvostettava, oli aiheena sitten mikä hyvänsä.

Jonkin verran Dostojevskia on siis tullut luettua, mutta aika kausiluontoistahan tuo on ollut. Keväällä 2019 vetäisin poikkeuksellisessa tiiliskiven nälässä muutaman viikon sisällä sekä Karamazovin veljekset että Idiootin (ja päälle päätteeksi Anna Kareninan, mutta se onkin jo toinen tarina) ja siihen kylkeen muistaakseni vielä pari ohkaisempaakin Dostoa. Ähky ilmeisesti pääsi yllättämään, sillä sen jälkeen häntä ei olekaan tullut luettua. Dostojevski vaatii ilmeisesti oman mielentilansa – joskus uppoaa, joskus ei. Karamazovin veljeksetkin jätin useampaan otteeseen kesken ennen kuin viimeinen yritys otti tuulta purjeisiinsa; aikaisemmin fiilis ei kai ollut sopiva. Kirjoituksia kellarista ja Köyhää väkeäkin kuuluvat muistaakseni joskus muinoin kesken jättämiini teoksiin, vaikka lyhyehköjä rieskoja ovatkin.

Nyt mieleni alkoi pitkästä aikaa halajaa takaisin Dostojevskin pariin, joten päätin antaa Köyhälle väelle uuden tsäänssin eli mahdollisuuden. Tarkkoja muistikuvia kirjan tapahtumista ei ollut, saatika siitä miksi en jaksanut lukea sitä viimeksi loppuun. Jonkinlaisen rakkaustarinan muistelin olevan kyseessä, mutta muuten lähdin pitkälti puhtaalta pöydältä tähän uuteen yrkkään.

Otava 2008
Suom. Martti Anhava
Venäjänkielinen alkuteos: Bednyje ljudi, 1846

Köyhää väkeä on Dostojevskin esikoisromaani ja mielestäni se kyllä näkyykin. Hänen tyylinsä ei ymmärrettävästi ollut tuolloin vielä hioutunut huippuunsa. Teoksesta ei löydy sen paremmin Rikoksen ja rangaistuksen kaltaista syvällisyyttä kuin Idiootista tuttua viihdyttävyyttäkään. Sen sijaan Köyhää väkeä on jollain tapaa jopa aika tavanomainen onnettoman rakkauden kuvaus kirjeromaanin formaatissa tarjoiltuna.

Kirjassa Makar Devuškin -niminen pikkuvirkamies on rakastunut naapurissa asuvaan kaukaiseen sukulaistyttöönsä Varvara Dobroselovaan, joka on menettänyt vanhempansa ja kaiken omaisuutensa. Devuškin on ottanut Dobroselovan siipiensä suojiin, yrittää pitää tästä huolta ja hemmotella tätä erinäisillä lahjoilla, mutta kärsii samaan aikaan itsekin jatkuvasta puutteesta eikä lopulta kykene oikein huolehtimaan edes itsestään. Romaani koostuu kaksikon toisilleen osoittamista kirjeistä. 

En ole lukenut kovin monia kirjeromaaneja – ensimmäisenä tulee mieleen Nuoren Wertherin kärsimykset. Ainakin siihen verrattuna Köyhää väkeä oli kerronnaltaan aika ympäripyöreä, sillä päähenkilöt valottivat toisilleen lähinnä omia kulloisia fiiliksiään. Niiden lisäksi olisin kaivannut enemmän konkreettisia kohtauksia ja dialogeja, vaikka hahmojen sisäinen maailma on toki minulle tärkeintä kirjoissa ja periaatteessahan kahden henkilön toisilleen osoittamista kirjeistä koostuva romaani on kuin yhtä suurta vuoropuhelua. Kirjan parhaita osuuksia olivat kuitenkin mielestäni ne, missä kerrottiin tyypillisempään kaunokirjalliseen tyyliin romanssin naisosapuolen lapsuudesta ja nuoruudesta hänen omaelämäkerrallisen sepustuksensa muodossa. Tuo osio tosin tuntui hiukan irralliselta romaanin muuhun sisältöön verrattuna.

Vaikka Köyhää väkeä ei yllä viihdyttävyydeltään Dostojevskin myöhemmän tuotannon tasolle, hänen pettämätön ironian ja tragikomiikan tajunsa oli jo tuolloin havaittavissa. Etenkin Devuškinin yltiöpäisen dramaattiset vuodatukset sisältävät humoristisia piirteitä. Esimerkkinä mainittakoon kohtaus, missä hän on joutunut huolimattomuusvirheen takia esimiehensä puhutteluun ja hänen rähjäinen olemuksensa herättää pahennusta:

”Minun nappini – piru sen periköön – se nappi joka oli roikkunut yhden langan varassa – irtosi äkkiä, lensi loitommaksi, lähti kilahdellen pomppimaan (olin nähtävästi huitaissut sitä vahingossa) ja kieri suoraan, niin suoraan kuin ikinä, pannahinen, hänen ylhäisyytensä jalkoihin, ja näin tapahtui hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa! Siinä sitten oli koko minun puolustukseni, koko anteeksipyyntöni, vastaukseni, kaikki mitä olin valmistautunut sanomaan hänen ylhäisyydelleen! Seuraukset olivat hirveät! Hänen ylhäisyytensä kiinnitti oitis huomionsa minun hahmooni ja pukuuni. Muistin mitä olin nähnyt peilissä ja syöksyin pyydystämään nappiani! Jokin hulluus siinäkin iski! Kumarruin, aioin poimia napin – vierii, kieppuu, en saa sitä kiinni, vielä näppäryydellänikin siis kunnostaudun!”

Siinähän sitä oli humööriä, ”humööriä kerta kaikkiaan” (kuten Devuškin kommentoi erästä kirjailijatuttavansa kirjoittamaa tekstinkatkelmaa).

Vaikka Köyhää väkeä ei yllä syvällisyydeltään Dostojevskin myöhemmän tuotannon tasolle, hänen kykynsä luodata ihmismielen syvyyksiä oli havaittavissa jo tässä esikoisteoksessa. Sekä Devuškin että Dobroselova ovat inhimillisiä ja inhimillisesti monitahoisia hahmoja. Tämä on erityisen hienoa Dobroselovan tapauksessa, sillä monet kuuluisatkin miespuoliset kirjailijat ovat sortuneet joko kohtalokkaiden femme fatalejen tai latteiden naishahmojen kirjoittamiseen. Dobroselova ei ole sen paremmin syöjätär kuin hempukkakaan, vaan järkevän ja sivistyneen oloinen nuori nainen, joka suhtautuu Devuškiniin myötätuntoisesti, kantaa huolta ja koettaa suitsia tämän hullutuksia. Mikään täydellinen Mary Sue -hahmokaan hän ei toisaalta ole, vaan syyllistyy teoksen loppupuolella myös epäonnisen ihailijansa hyppyyttämiseen. Devuškin puolestaan on hiukan moukkamainen, juopotteluun taipuvainen ja tunteidensa vietävissä, mutta samaan aikaan sydämellinen ja empaattinen; muitakin kuin ihastustaan kohtaan.

Rakkaustarinana Devuškinin ja Dobroselovan suhde tuntui hieman laimealta. Dobroselovan vaikutti pitävän kovaonnista hyväntekijäänsä enemmän isähahmona kuin romanttisten tunteiden kohteena. Devuškinin puolelta pelissä oli kyllä peiteltyä intohimoakin, mutta sille ei missään vaiheessa selitetty mitään syvällisempää syytä. Minkäänlaista sielunkumppanuutta kaksikon välille ei ollut kirjoitettu, vaan Dobroselovan oli lähinnä kiitollinen Devuškinin osoittamasta avusta ja Devuškinin oli viehättynyt itseään huomattavasti nuoremmasta ja todennäköisesti myös kauniista naisesta. Toisaalta suhde jäi vähän turhankin platoniselle tasolle, vaikken sinänsä mitään pehmopornokohtauksia kaipaakaan. Tosin eipä vaikka suosikkirakkauskirjojeni joukkoon lukeutuvassa Humisevassa harjussakaan tainnut lopulta tapahtua juuri mitään päähenkilöiden välillä (olisivatko he kerran suudelleet), mutta siitä huolimatta ilma rätisi ja ritisi sähköisenä aina kun he päätyivät samaan tilaan, ja henkinen yhteyskin oli erotettavissa. Köyhässä väessä esitetty kuvio tuntui enemmän vain ihan ystävyydeltä. Kyse saattoi olla osaltaan myös suomennoksen erityispiirteistä, mutta Devuškinin Dobroselovasta käyttämä nimitys "mamma" tuntui todella oudolta ihastuksen kohteesta käytettäväksi.

Ehkäpä tarinan romanttinen puoli olisi toiminut paremmin, mikäli kirja olisi Wertherin kärsimysten tapaan koostettu Devuškinin jollekin ulkopuoliselle ystävälleen lähettämistä kirjeistä. Kun kirjeet oli osoitettu nimenomaan onnettoman rakkauden kohteelle, jonka kanssa ei koskaan olisi odotettavissa mitään ystävyyttä kummempaa, niissä oli lähinnä ihan arkipäiväisissä murheissa (erityisesti köyhyydessä) vellomista ja onnettomaan rakkauteen liittyvät aspektit jäivät enimmäkseen vain rivien väleistä noukittaviksi. Eikä kaikkea toki tarvitsekaan vääntää lukijalle rautalangasta, mutta kirjan lopussa esiintynyt Devuškinin tulikivenkatkuinen vuodatus, missä hän vihdoin paljasti tunteensa pidekkeettä, oli vaikuttavaa luettavaa. Moista tunteenpaloa olisin mielelläni nähnyt enemmänkin.

Köyhää väkeä ei ole mitenkään maatamullistavan mieleenjäävä teos, mistä kertonee osaltaan myös se, että vanhojen muistiinpanojeni perusteella olin sitten lukenut tämän viime kerrallakin loppuun saakka. Juuri mitään muistijälkiä ei vain ollut jäänyt. Toisaalta kirja oli varsin sujuvasti etenevä ja helppolukuinen, eli ei myöskään sellainen raskas koettelemus niin kuin jotkin muut Dostojevskin teokset ovat olleet. Tästä on ihan hyvä aloittaa minun ja Dostojevskin välisen suhteen uudelleenlämmittelyä.