Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset


Olin lukenut tämän kirjan aiemminkin. Tutustuin siihen jokunen vuosi sitten kysyttyäni eräältä keskustelufoorumilta lukuvinkkejä yksipuolista rakkautta käsittelevistä teoksista. Sadoksi sain Opperan kummituksen, Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan ja Nuoren Wertherin kärsimykset. Tämän kolmen kombon pariin on sittemmin tullut palattua aina sopivissa elämäntilanteissa, tähän mennessä kuitenkin vain pari kertaa.

Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) oli saksalainen poliitikko, tutkija, taidemaalari ja käsittääkseni yksi maansa kuuluisimmista kirjailijoista. Tämä hänen esikoisteoksensa lienee vielä nykyäänkin kaikille tuttu, jos ei muuten niin aikoinaan itsemurha-aallon nuorten miesten parissa synnyttäneenä ilmiönä. Kirjan juoni ei sinänsä ole kovin merkillepantava – tunteellinen nuori Werther ihastuu päätäpahkaa hyveelliseen Lotteen, joka valitettavasti on kihloissa toisen miehen kanssa. Kyseessä on siis ihan perinteinen kolmiodraama, joskin lähinnä ajatuksen tasolle jäävä sellainen, sillä Lotte ei välitä Wertheristä muutoin kuin ystävänä. Tai jos välittääkin, niin onnistuu sen ansiokkaasti peittämään.

Kolmiodraama on yksi maailman puhkikalutuimmista aiheista. Sitä on käsitelty tuhansissa muissakin kirjoissa, elokuvissa ja lauluissa, mutta Wertherin kärsimyksissä tämä persoonaton  asetelma on onneksi puettu hieman tavallisuudesta poikkeavaa muotoon. Teoksessa on tyypillistä kolmannen persoonan kerrontaa vain aivan loppuvaiheessa, kun taas aiemmat tapahtumat esitetään Wertherin ystävälleen (tai ehkä veljelleen, jäi vähän epäselväksi) Wilhelmille raapustelemina kirjeinä. Tämä ei tokikaan ollut ensimmäinen lukemani kirjeromaani, mutta sen verran vähälle tutustumiselle kyseinen formaatti on osaltani jäänyt, että Gothen valitsema lähestymistapa tuntui virkistävältä vaihtelulta.

Ennen kaikkea Nuoren Wertherin kärsimykset on rakkauskertomuksena mieleeni. Ensinnäkään se ei ole tipan liraustakaan liian siirappinen. Vaaleanpunaisia pilvenhattaroita esiintyy toki jonkin verran, mutta ne ovat vain harhakuvitelmaa ja pohjimmiltaan tarina on synkänpuhuva. Onhan Wertherin rakkaus alusta alkaen tuhoon tuomittu. Tuhoon tuomittu mutta vahva ja intohimoinen.

Miehen kirjoittamaksi rakkauskirjaksi tämä on myös siinä mielessä poikkeuksellinen, että päähenkilö tuntuu ihastuvan mielitietyssään ulkoisen kauneuden lisäksi yhtä lailla myös sisäiseen. Lukijalle Lotte jää kieltämättä vähän epämääräiseksi, mutta se on ymmärrettävää, kun teos keskittyy ensisijaisesti minäkertojan tunne-elämän ja mielenmaiseman maalailuun. Wertherin hehkutusten perusteella Lottesta muodostuu odotetusti yksipuolinen kuva, sillä ei kai kukaan nyt odotakaan objektiivista näkökulmaa rakkauden sokaisemalta kertojalta. Lotte huolehtii puoliorvoiksi jääneistä pikkusisaruksistaan pyyteettömän epäitsekkäästi ja on muutenkin aivan ylimaallisen puhtoinen ihminen.

Kaipa Lottea voisi Mary Sueksikin nimittää, mutta jotenkin kummasti huomasin silti pitäväni hänen hahmostaan. Tuon ajan sankarittareksi hänellä oli yllättävänkin paljon omaa sanottavaa ja vahvoja mielipiteitä. Etenkin taiteen saralla hänen ajatuksensa myös kävivät hämmästyttävän hyvin yksiin Wertherin kanssa. He kuulivat vaikkapa jonkin laulun ja hetken ajan heidän sydämensä löivät samaan tahtiin. Siihen heidän välinen vetovoimansakin perustui eikä suinkaan pelkästään seksuaaliseen viehtymykseen (joskin viimeksi mainittuakin oli Wertherin puolelta ihan kiitettävästi pelissä). Minulle ei tullut sellaista vaikutelmaa kuin Werther olisi ollut hullaantunut pelkästään omiin epärealistisiin mielikuviinsa tai ihastumisen tunteeseen, vaan kyllä hänen rakkautensa oli aitoa. Hänellä ja Lottella synkkasi oikeasti.

Nuoren Wertherin kärsimyksissä on kolme erillistä vaihetta. Niistä ensimmäisessä kuvataan Wertherin ja Lotten tutustuminen, joka on sitä vaaleanpunaisten pilvenhattaroiden sävyttämää aikaa. Werther saa kyllä heti kättelyssä tietää Lotten olevan toisen oma, mutta jotenkin ihmeellisesti hän onnistuu torjumaan tämä epämieluisan tosiasian mielestään ja heittäytymään onnen aaltojen vietäväksi. Kirjan toisessa tasapaksuimmassa (ja onneksi lyhyimmässä) vaiheessa Werther poistuu ihastuksensa luota ja yrittää väkisinväännetysti luoda uraa toisaalla. Hän ei kuitenkaan saa Lottea mielestään, vaan antautuu kolmannessa vaiheessa jälleen rakkautensa pauloihin. Tällöin kaikki huumaavat ilontunteet ovat jo karisseet pois ja jäljellä on vain sitä itseään – onnetonta, lohdutonta, yksipuolista rakkautta. Kirjasta ei tästä huolimatta jää liian surumielistä jälkimakua, vaan alkuosan valoisampi tunnelma muodostaa onnistuneen kontrastin loppuvaiheen synkistelyjen kanssa. Nuoren Wertherin kärsimykset on tasapainoinen kokonaisuus.

Klassikoksi kirja on suorastaan naurettavan helppolukuinen. Sivuja on parisataa ja teksti etenee sutjakasti. Tämäkin lukukerta tapahtui viime viikonloppuna parissa päivässä kaiken muun tekemisen lomassa. En kuitenkaan pidä teoksesta vain sen helppolukuisuuden vuoksi, vaan Wertherin kärsimykset puhuttelevat minua muutenkin. Nautin aina enemmän tunnekuvauksesta ja suoranaisesta tunteissa vellomisesta kuin varsinaisista tapahtumista. Nuoren Wertherin kärsimykset on juuri niin sentimentaalinen ja dramaattinen, että se iskee täysin omaan lukuhermooni. Tämä teos tulee varmasti kulkemaan mukanani vielä pitkään. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tiina Saari ja Maiju Majamaa: Ei jälkeäkään – 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Balladi laululinnuista ja käärmeistä

Suzanne Collins: Nälkäpeli - Vihan liekit