Juhani Aho: Papin tytär ja papin rouva

Tuli käytyä hiljattain kirjastossa – pitkästä aikaa. Sitä edeltävästi minulla oli kulunut yli vuoden päivät omasta hyllystäni löytyvän A Song of Ice and Fire -kirjasarjan uusintaluvun kanssa. Niin pitkään siinä tosiaan meni, mutta ei siksi ettei lukeminen olisi maistunut, vaan lähinnä muiden kiireiden ja hitaan englanninlukunopeuteni takia. Nyt oli joka tapauksessa aika siirtyä taas muihin maailmoihin ja takaisin kirjaston kotoisan ilmapiirin pariin. Kaikkea halajamaani en sieltä saanut käsiini, mutta ihan antoisa kirjastoreissu oli.

Lähdetään liiikkeelle Juhani Ahon Papin tytär- ja Papin vaimo -teosten yhteisniteestä. Olen lukenut Aholta aiemmin muutakin (esim. Juhan) ja itse asiassa tämänkin. Pidän hänen tyylistään. Itselläni on kotimaisesta 1800-luvun kirjallisuudesta sellainen kenties epäreilu ennakkoluulo, että se natisee yleisesti kuivuuttaan yhtä pahasti kuin koulussa pakkosyötetty Seitsemän veljestä. Juhani Ahon tuotanto on kuitenkin toista maata.

Papin tytär:        

Papin tytär käsittelee pappilan omalaatuisen Elli-tyttären nuoruusvuosia lapsuudesta varhaiseen aikuisuuteen. Elli ei sovi joukkoon sen paremmin vaatimattomissa kotiympyröissään kuin suuremmassa kaupungissa sijaitsevassa koulussa, jonne isä lopulta suostuu tyttärensä lähettämään. Tyttö on liian haaveileva, liian tunteellinen ja liian avoin. Siis liikaa kaikkea. Kotona hän kiipeää korkeaan puuhun ja koulussa intoilee näköalatornista avautuvista näkymistä, vaikka muut lapset eivät näe niissä mitään ihmeellistä. Hän on liian erilainen.

Juhani Aho loistaa erityisesti siinä, kuinka taitavasti ja elävästi hän onnistuu keski-ikäisenä miehenä tavoittamaan nuoren tytön sielunmaiseman. Tuossa suhteessa hän eroaa monista muutoin lahjakkaista kollegoistaan (esimerkiksi Mika Waltari, Väinö Linna), jotka osaavat kyllä luoda vahvoja mieshahmoja, mutta naispuoliset henkilöt puolestaan tuppaavat jäämään latteiksi ja litteiksi. Myöskään lapsen näkökulmasta kirjoittaminen ei ole mikään helppo juttu monellekaan aikuiselle. Aho taas onnistuu asettumaan sekä iältään että sukupuoleltaan itsestään tyystin poikkeavan hahmon saappaisiin, aivan kuin hän oikeasti tietäisi miltä tuntuu olla keskenkasvuinen papin tytär. Tunnekuvaus on erityisen vahvaa.

"Sitä muistellessaan ei Elli sitten enää saanut itkuaan hillityksi, vaan täytyi hänen mennä Sigridin huoneeseen sitä siellä asettamaan. Hän heittihe sängylle poikkipäin ja siinä tulla pullahti ulos, mikä sydämmen alle oli kokoontunut." 

Huonoa kirjassa on se, että se tuntui ainakin tällä lukukerralla makuuni hieman liiankin synkältä. Jos hetkellisesti nousikin esiin joitakin valonpilkahduksia – Elli sai ystävän, pääsi uusiin ympyröihin, alkoi löytää yhteistä säveltä isänsä kanssa tai onnistui luomaan suhdetta johonkin itselleen mieluisaan mieheen – niin miltei varmasti pystyi tietämään jo etukäteen, että seuraavassa hetkessä kaikki menee oikein urakalla päin prinkkalaa.

Joka tapauksessa kirja herätti vahvoja tunteita lukijassakin. Ja se on paljon se.

Papin rouva:

Tästä eteenpäin teksti spoilaa molempien teosten tapahtumia enemmän.

Papin rouva on suoraa jatkoa edellä mainitulle – kun edellinen kirja oli lopulta pääasiassa pohjustusta, niin nyt päästään itse asiaan. Viime osan lopussa Elli koki ohikiitävän ihastumisen ylioppilas Olavi Klamiin, pettyi surkeasti ennen kuin mitään ehti varsinaisesti edes tapahtua ja päätyi sitten lähinnä vanhempiensa painostuksesta järkiavioliittoon epämiellyttäväksi kokemansa papin apulaisen kanssa. Seuraavassa osassa käsitellään Ellin aikuisuutta: erikoisesti käyttäytyneestä tytöstä on tullut latistettu ja yhteiskunnan ahtaisiin muotteihin puserrettu, puisevassa liitossa pappismiehensä kanssa elävä rouva. Varsinaiseksi kuvattavaksi ajanjaksoksi valikoituu eräs kesä, jolloin vanha ihastus Olavi palaa yllättäen maisemiin ja tulee vierailulle pappilaan. Kolmikon välille sukeutuu hienovarainen kolmiodraama, vaikkei sinisilmäisyyteen taipuvainen pappi sitä kai huomaakaan.

On aina kiinnostavaa verrata kirjailijan teoksia hänen muuhun tuotantoonsa mahdollisten yhtäläisyyksien ja eroavaisuuksien erittelemiseksi. Papin rouva muistuttaa asetelmiltaan huomattavan paljon Juhani Aholta aiemmin lukemaani Juha-teosta. Molemmissa näyttämölle tanssitetaan hyväntahtoisen hyväuskoinen aviomies, järkiavioliitossa riutuva vaimo ja kolmanneksi osapuoleksi kevytmielinen naisten naurattaja. Papin rouvassa vaimo ei kuitenkaan karkaa mielitiettynsä mukaan vaan seurustelee tämän kanssa ihan siinä aviomiehen silmien ja katon alla, toisin kuin taas Juhassa. Ellin ja Olavin välinen romanssi on muutenkin itse tapahtumien suhteen varsin hillitty ja liikkuukin tunteiden myrskyisyydestä huolimatta lähinnä platonisella tasolla, mikä tekee kuviosta mielestäni jotenkin tyylikkäämmän verrattuna siihen, että kyseessä olisi jokin tyypillisen halpahenkinen pettämisdraama.

Jos Papin tytär oli liiallisissa määrin synkkyyteen taipuvainen ja jopa masentava, niin tämä osa on hieman tasapainoisempi kokonaisuus. Toki perusvire on jälleen haikea ja synkeäkin. Romanssin osapuolten välille on silti kirjoitettu niin toimiva kemia ja ihastumisen hurma on saatu vangittua kirjan sivuille niin vetävästi, että synkkyyden vastapainona on myös positiivisempaa tunneainesta. Kirja on kaiken kaikkiaan todellista tunteiden vuoristorataa – varsin kauniisti ja kuvailevasti kirjoitettua sellaista.

"Tällainen suhde! Kulkea tässä kuutamosankarina hymyilyn palkasta, haaveksia hienoa rakkautta, kiipeillä ihanteitten korkeuksiin, vaipua tummapohjaisiin tunnelmiin... ei kiitoksia! Minä olen jo liika vanha ollakseni koulupoikatrubaduurina, huokaillakseni hellämielisiä ruikutuksia maaseutukaunottarien ikkunan alla. Minulla on toden totta muutakin tekemistä! Ja mikä minut on nyt taas saattanut näihin suhteisiin, joita en eläessäni ole voinut sietää? Enkö minä ikinä viisastu? Olenko se ijänikuinen rakkauden narri?"

Henkilögalleria on taitavasti kirjoitettu ja herättää mainitsemaani Juha-teokseen verrattuna enemmän sympatioita. Itsekin aluksi halveksin pappia Ellin ja Olavin mukana, mutta kun hahmo suhtautui vaimoonsa ja toveriinsa alati niin iloa uhkuen tajuamatta näiden väleissä mitään epäilyttävää, myötätunto alkoi hiljalleen vallata tilaa. Elli taas oli kieltämättä miestään kohtaan kalsea, mutta muuten huomattavasti lämpimämpi ja vilpittömämpi kuin vaikkapa Juhan koppava naispäähenkilö. Olavikaan ei ollut pelkkä elostelija, kuten edellä mainittu katkelmakin ehkä osoittaa, vaan hänestä löytyi aitoa ystävällisyyttä ja jopa edistyksellisyyttä, mitä tulee esimerkiksi hänen naisten asemaa koskeviin mielipiteisiinsä. Kolmikon välinen dialogikin on luontevaa ja eläväistä. Myös muita hahmoja toki vilahtelee taustalla – esimerkiksi naapureita, paikkakunnan rovasti perheineen, palveluskuntaa – mutta he jäävät lähinnä kuriositeeteiksi.

En nyt paljasta miten kirja päättyy, mutta sen verran mainittakoon, että lopua kohden tunnelma yltyy entistäkin dramaattisemmaksi ja jopa surrealistisen unenomaiseksi.

Kaiken kaikkiaan tämä oli varsin miellyttävä ja vaikuttava lukukokemus.