Juhani Aho: Juha

Oikeastaan koko tämä vuosi on ollut lukemisen suhteen matalalentoa. Muutamia kirjoja olen kyllä lukenut, mutta ne ovat olleet suurimmaksi osaksi englanninkielisiä ja lisäksi sellaisia, jotka ovat olleet minulle jo ennestäänkin läpikotaisin tuttuja ja joita pystyy siksi nykyään lukemaan ihan aivot narikassakin. En ole lukenut äidinkielelläni, enkä ajatuksella. Huomaan, ettei tällainen tauko tee minulle hyvää. Kirjoittaminen ei ensinnäkään suju enää niin kuin ennen, mutta ei siinä vielä kaikki – itse ajatteleminenkin on muuttunut jotenkin työlääksi. Ajatuksia ei ylipäätään muodostu samaan tahtiin kuin yleensä ja nekin joita muodostuu, ovat sekasotkuna päässäni kauheassa epäjärjestyksessä, aivan kuin aivot olisivat menneet jonkinlaiseen oikosulkuun. Silloin kun ei huvita lukea, niin voihan sitä katsoa sarjoja ja elokuvia, kuunnella musiikkia tai vaikkapa pelata jotakin konsolilla, ettei aika käy sentään liian pitkäksi. Mikään noista muista harjoittamistani tekemisistä ei kuitenkaan anna aivoille tekemistä ja selkeytä ajatuksia samalla tavalla kuin kirjojen lukeminen. Toki lukutaukoja voi välillä pitää ja kannattaakin, mutta että noin pitkäään… Never again.

Viime perjantaina tuli kuitenkin käytyä kirjastossa lainaamassa aimo kasa erinäisiä teoksia, joten oletettavasti tähän blogiinkin on luvassa lähitulevaisuudessa säännöllisempiä päivityksiä. Aloitettakoon kuitenkin Juhani Ahon Juha-teoksesta, jota käsittelevän tekstin kirjoitin pöytälaatikkoon jo ennen lukujumiani joskus viime vuoden loppupuolella.

Eli asiaan.

Olen lukenut viime aikoina aivan hävyttömän vähän, mutta onneksi sitäkin parempia kirjoja. Lukemistooni ovat kuuluneet Ivan Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirja ja Ensirakkaus, Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset ja nyt Juhani Ahon Juha. Kaikki omalla tavallaan hienoja teoksia.

Tämä teksti tullee sisältämään jonkin verran juonipaljastuksia, mutta pyrin jättämään loppuratkaisun arvoitukseksi, jos se ei jollekulle vielä ole tuttu.

Juhani Aho ei ollut minulle aivan uusi tuttavuus, mutta Juha oli. Joitakin vuosia sitten sain suosituksen lukea hänen tuotannostaan joko tämän tai Yksin-nimisen kirjan, mutta silloin valitsin jostakin syystä viimeksi mainitun. Päätös lienee tapahtunut lähinnä nimen perusteella – onhan ”yksin”-sanassa tiettyä ylevää traagisuutta, kun taas tavallinen etunimi on mahdollisimman puiseva ja epäinformatiivinen otsikko teokselle. Näin jälkikäteen ajateltuna valinta ei mennyt aivan putkeen, sillä Yksin ei ole jättänyt juuri mitään muistijälkiä. Muistan vain, että se oli lyhyt ja helppolukuinen ja siinä esiintyi seuraava lause: ”Minä sen siirrän tuonnemmas.” Tuon sinänsä mitättömän lauseen poikkeuksellinen sanajärjestys ja rytmi jäivät päähäni soimaan pitkäksi aikaa. Varmaan kirja on muutenkin tehnyt minuun alitajuisesti vaikutuksen, kun päätin nyt palata Ahon tuotannon pariin ilman mitään kummempaa syytä.

Kuten ennen tätä lukemani Nuoren Wertherin kärsimykset, Juhakin esittelee lähtökohdiltaan melko tavanomaisen kolmiodraaman, ja kuten Wertherin kärsimyksissä, siinäkin on kuitenkin paljon muutakin. Tässä kirjassa kolmiodraama sukeutuu nimihenkilö Juhan, hänen nuoren vaimonsa Marjan ja vienankarjalaisen helppoheikin Shemeikan välille.

Orpo Marja on varttunut pienestä pitäen Juhan kasvattina ja mennyt tämän kanssa naimisiin ilmeisesti lähinnä olosuhteiden pakosta, elantonsa turvatakseen. Juha kyllä palvoo maata vaimonsa jalkojen alla, mutta avioliitto ei silti ole onnellinen. Oman kotitilan ja turvatun elintason viehätys on jo aikoja sitten haihtunut, eikä Marjalla ole enää mitään lämpimiä tunteita hyväntekijäänsä kohtaan. Lempeästä luonteestaan ja muista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta Juha onkin nykyään Marjan silmissä vain vanha, vaivainen ja vastenmielinen ukko. Toisistaan erkaantuneen avioparin vieraaksi sattuu saapumaan komea naistennaurattaja Shemeikka, joka sekoittaa Marjan pään visertämällä ikiaikaista laulua – sitä samaa jolla naiset aina hurmataan, laulua tämän omasta ihanuudesta. Kuin huumattuna Marja päätyy karkaamaan ventovieraan matkaan rajan taakse. Sen jälkeen kirjassa kuvataan tasapuolisesti molempien aviopuolisoiden eronjälkeisiä vaiheita; Juhan yksinäistä haikailua kadonneen vaimonsa perään ja Marjan eripuraista yhteiseloa pahemman luokan häntäheikiksi paljastuvan Shekeiman kanssa.

Juha on psykologisesti tarkkanäköinen romaani. Kaikkia keskeisiä hahmoja voi ymmärtää, vaikkei heidän toimintaansa hyväksyisi. Shemeikka saa tosin osakseen muita vähemmän ymmärrystä, sillä hänen näkökulmansa ei ole niin vahvasti esillä kuin kahden muun päähenkilön. Juhan yksipuolinen rakkaus puolisoonsa on riipaisevaa luettavaa, ja hänen psyykensä luhistuminen eron jälkeen on taitavasti kuvattu. Marjan voi nähdä petturina ja sitähän hän onkin, mutta toisaalta hän tahtoisi vain ensimmäistä kertaa päästä kokemaan tosirakkauden. ”Saanko minäkin kerran maailmassa valvoa mieleiseni ääressä?” hän haaveilee. Hänen aviomiestään kohtaan tuntemansa fyysinen inho on luonnollista – onhan hän päätynyt naimisiin itseään puolta vanhemman isähahmonsa kanssa. Shemeikkaa olisi helppo pitää tarinan konnana, mutta eihän hänkään loppujen lopuksi tee mitään väärää. Hän on vapaa mies tekemään mitä haluaa, eikä hän mitenkään aseella uhaten pakota Marjaa mukaansa.

En silti erityisemmin pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Juha vie sinisilmäisyyden aivan ennennäkemättömälle tasolle, kun hän onnistuu kaikista päinvastaisista todisteista huolimatta uskottelemaan itselleen, että vaimo vietiin vasten tahtoaan. Koko mies on muutenkin niin nössö tohvelisankari, että tekisi mieli hypätä kirjan sivuille takomaan häneen vähän puhtia. Kun hän kerrankin suuttuu, se kohdistuu aivan väärään henkilöön. Juhassa hiertää myös se, että hänen viehtymyksensä Marjaan tuntuu jotenkin perverssiltä. Eihän tuo nyt aivan tervejärkisen touhua ole kasvattaa ensin lasta ottotyttärenään polvenkorkuisesta ja ottaa hänet sitten vaimoksi itselleen. Insesti tuntuu vahvana, vaikka he eivät ole verisukulaisia keskenään.

Marja ja Shemeikka ovat vieläkin epämiellyttävämpiä. Ensiksi mainitun käytös on yhtä ärsyttävää hänen molempien suhteidensa aikana. Juhaa hän kohtelee puhtaasti ilkeästi – haukkuu, pettää, jättää ja vieläpä valehtelee – ja myös Shemeikkaan hän suhtautuu omituisen kopeasti, vaikka elääkin tämän siivellä melkein orjattaren kaltaisessa asemassa. Taas olisi tehnyt mieli hypätä kirjan sivuille, tällä kertaa takomaan vähän moraalikäsityksiä Marjan päähän. Shemeikka ei herättänyt minussa niin vahvoja tunnereaktioita, vaikka olihan hänkin vastenmielinen elostelija. Marjan näkökulmasta kuvattuna hänestä saattoi kuitenkin löytää miellyttäviäkin piirteitä, ja kirjan edetessä huomasin jopa tuntevani myötätuntoa häntä kohtaan. Mitä taas sivuhenkilöihin tulee, ainakin Juha äiti oli niin hirveä noita-akka, ettei paremmasta väliä.

Kirjasta voi kuitenkin pitää, vaikkei sen hahmoista juuri pitäisikään. Kuten aiempi kokemukseni Ahon tuotannon parissa, Juhakin oli varsin nopea- ja helppolukuinen, mutta sen lisäksi myös unohtumaton taiteellinen elämys. Teoksen juoni saattaa paperilla vaikuttaa turhan tavanomaiselta, mutta kun sen dramaattisiin käänteisiin ja vahvoihin tunteisiin tempautuu mukaan, niin ei se siltä tunnu. Myönnän, että minulla on ollut ennakkoluuloja vanhaa suomalaista kirjallisuutta kohtaan – olen kuvitellut, että kaikki sen edustajat natisevat kuivuuttaan kuin koulussa pakkolukemisena syötetty Seitsemän veljestä – mutta Aho osoitti erehtyneeni jälleen kerran. Juhan tarina ei ole tippaakaan tylsä tai puiseva, vaan haikea ja tunnelmallinen, koskettava ja jopa järkyttävä.

Parasta kirjassa on kuitenkin kieli. En nyt anna siitä näytettä, koska en osaa päättää, minkä katkelman valitsisin. En myöskään yritä kuvailla sitä omin sanoin, kun en kuitenkaan osaisi. Jätän Ahon kielen jokaisen itse koettavaksi, mutta mainittakoon kuitenkin, että se soi kuin laulu. Alkusoinnut, vertaukset, sanajärjestykset ja tekstin poljento tuovat mieleen runouden ja Kalevalan, mutta helposti lähestyttävässä kaunokirjallisessa muodossa.

Huonointa kirjassa on se, että se on paikoitellen vähän epäuskottava. Lukemani painoksen sisältämissä aikalaisarvosteluissa Ahoa arvosteltiin siitä, että hän kirjassaan antoi turhan negatiivisen kuvan vienankarjalaisista. En tiedä mitään Vienan Karjalasta, mutta Shemeikan ylläpitämä epävirallinen haaremi tuntui yhtä kaikki epärealistiselta. Ehkä tuollaista on jossain päin maailmaa saattanut joskus olla, mutta ei kai sentään Karjalassa.

Joka tapauksessa Juha teki minuun valtavan vaikutuksen, jos se ei vielä tullut selväksi. Aion varmasti seuraavallakin kirjastoreissulla valikoida yhden tai useammankin Ahon teoksen. Tätä kieltä ja tunnelmaa on pakko päästä kokemaan lisää!