Tove Jansson: Taikurin hattu

Oli tarkoitus käsitellä siinä edellisessä kirjoituksessa kaikki neljä joulun ratoksi lukemaani Muumi-kirjaa, mutta Muumipappaa ja merta käsittelevästä osuudesta tulikin niin pitkä, että koko teksti uhkasi venyä nälkävuoden mittaiseksi. Kolmesta muusta teoksesta minulla ei ole aivan niin paljoa sanottavaa. Eli pidemmittä puheitta: seuraavassa lyhyesti mietteitäni kirjasta Taikurin hattu. 

” – Se ei mitään tee, sanoi Piisamirotta synkästi ja nyhti viiksiään.  – Revetköön maa jos tahtoo, se ei järkytä minun rauhaani. Mutta minusta on sietämätöntä joutua naurettaviin tilanteisiin. Se ei sovi filosofin arvolle!”

”Taikurin syödessä kaikki uskaltautuivat hiukan lähemmäksi. Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhean vaarallinen. Hänen kanssaan voi puhua.”

Taikurin hatun lukeminen tuntui melkoiselta kulttuurishokilta toiminnan sijasta lähinnä filosofisiin pohdintoihin keskittyneen Muumipappa ja meri -teoksen jälkeen. Muista Muumi-kirjoista minulla on vain hataria vuosientakaisia muistikuvia, joten kuvittelin tuon tämänkertaisen lukurupeamani aloittaneen Muumipapan ja meren perusteella, että Janssonilla on yleensäkin tapana painottaa henkilöiden sisäistä maailmaa enemmän kuin varsinaisia ulkoisia tapahtumia.

Mahdollisesti näin on pääsääntöisesti ollutkin, mutta Muumi-sarjan toinen osa Taikurin hattu on aivan toista maata. On siinäkin joitakin yksittäisiä teräviä oivalluksia elämästä – esimerkiksi nuo edellä lainaamani – mutta mikään varsinainen ihmisten arkitodellisuutta kuvaava allegoria se ei pyrikään olekaan. Se on vain sitä miltä päälle päin näyttääkin: fiktiivisten muumihahmojen edesottamuksia käsittelevä seikkailukertomus.

Taikurin hatussa Muumipeikko ja kumppanit löytävät Yksinäisten vuorten huipulta korkean mustan silinterihatun ja kuljettavat sen kotiinsa tietämättä, että hattu kuuluu oikeasti tarunhohtoiselle Taikurille. Kyseisen päähineen erikoisominaisuutena on muuttaa kaikki tavarat ja jopa elolliset olennot sisällään joksikin muuksi, mistä seuraa kirjan mittaan monenlaisia kommelluksia. Vuoron perään hattuun päätyvät niin munankuoret, Piisamirotan tekohampaat, Hemulin itiökasvit, Muurahaisleijona kuin valitettavasti myös Muumipeikko. En kerro tässä yhteydessä enempää, sillä jokainen halunnee itse kokea kirjan sivuilta tai vaihtoehtoisesti animaatiota katsomalla, miksi mikäkin näistä muuttui – tosin Piisamirotan tekohampaiden kohtaloa pitäisi kuulemma tiedustella omalta äidiltään. Taikurin hattuun liittyvien kommellusten lisäksi tarinassa muun muassa vieraillaan hattivattien saarella, asutaan luolassa, kalastetaan valtavaa mamelukkikalaa, raahataan romuja merestä sekä käydään oikeutta Tiuhtin ja Viuhtin matkalaukun sisällöstä.

”Maailmassa ei ole koskaan järjestystä, Hemuli ajatteli surullisena. Eilen oli liian kuuma ja nyt on liian märkää.”

” – Vieläkö luulet, että se oli ahven? Niisku kysyi sisareltaan hyvin erikoisella äänenpainolla. – Tuollaista kalaa en saa enää milloinkaan. Enkä voi enää koskaan olla oikein iloinen.”

Tapahtumien ohella kirjassa keskitytään myös henkilökuvien rakentamiseen. Suurimman yllätyksen muodostivat Hemulin ja Niiskun hahmot, sillä he tuntuivat ainakin tässä teoksessa tyystin erilaisilta kuin Muumilaakson tarinoita -sarjassa. Viimeksi mainitussa molemmat ovat aina näyttäytyneet aikuisina ja puuhailleet päivät pitkät niitä omia suppeita kiinnostuksenkohteitaan (Hemulilla kasvikokoelman kerääminen, Niiskulla lentohärvelin rakentaminen) vaihtamatta koskaan vapaalle. Taikurin hatussa he leikkivät piilosta ja muutenkin telmivät lasten kanssa ihan täysillä menossa mukana.

Muiden hahmojen suhteen ei tullut suurempia yllätyksiä. Muumipeikko oli yhtä herttainen, Mamma yhtä äidillinen, Nuuskamuikkunen samanlainen oman tiensä kulkija ja Nipsu puolestaan samanlainen itsekäs oman etunsa tavoittelija kuin sarjassakin. Pikkumyy ei valitettavasti esiintynyt tässä ollenkaan; häntä jäin kaipaamaan. Piisamirotta oli varsin tragikoominen ja hullunkurinen pelätessään koko ajan tulevansa naurunalaiseksi. Missään vaiheessa hän ei tajunnut elämänsä muuttuvan varmasti paljon helpommaksi, jos vain opettelisi itsekin nauramaan itselleen.

Pappa ei tässä kirjassa ollut aivan yhtä ärsyttävä besserwisser kuin Muumipappa ja meri -teoksessa, mutta kyllähän hänellä aina on taipumusta tärkeilyyn. Niiskuneiti on myös yleensä ärsyttänyt minua kaikessa pinnallisuudessaan ja turhamaisuudessaan, mutta tällä kertaa hän yritti virkistävästi tehdä Muumipeikkoon vaikutusta muullakin kuin ulkoisilla avuillaan – hän päätti näyttää muille ja haalia merestä hienoimman aarteen ihan vain voidakseen luovuttaa sen juhlallisin seremonioin mielitietylleen. Kyllähän hän siinä onnistuikin, vaikkei kaikki lopulta mennytkään aivan suunnitelmien mukaan…

Toki noiden vuosien saatossa rakkaiksi muodostuneiden hahmojen kommelluksista lukee aina ihan mielellään, mutta muuten en pitänyt kirjasta juurikaan. Kieltämättä tässä kyllä piisasi vauhtia ja räiskyvää elämäniloa liialliseenkin tapahtumaköyhyyteen ja angstailuun sortuneeseen Muumipappa ja meri -teokseen verrattuna. Taikurin hatussa mentiin kuitenkin jo toiseen ääripäähän – se oli makuuni turhankin nopeatempoinen ja kevyttunnelmainen.  

Löyhästi taikurin hatun ympärille rakentunut juoni oli myös liian sirpaleinen toimiakseen. Toisistaan irrallisia kertomuksia tykitettiin toisensa perään ilman luontevia aasinsiltoja, mikä teki kokonaisuudesta vähän joka suuntaan rönsyilevän. Lisäksi yksittäiset seikkailutkin olivat sellaisia enintään 10-20 sivun mittaisia läpijuoksuja, joista ei oikein ehtinyt saada kiinni. Sarjassa esimerkiksi mamelukkikalan narraamiselle oli omistettu kokonainen jakso ja viidakon keskellä elämiselle useampiakin (oho, lipsahti: Hemulin itiökasveista tosiaan versoi taikurin hatussa kokonainen viidakko, tai oikeastaan aarniometsä), kun kirjassa molemmat edellä mainitut tapaukset käytiin läpi muutaman hassun sivun puitteissa. Olen harvemmin tätä mieltä minkään televisiosovituksen suhteen, mutta tällä erää sarjan jaksot pesivät alkuperäisteoksen mennen tullen.

Ei minulla enää muuta tällä erää. Myöhemmin ovat luvassa vielä Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia sekä Vaarallinen juhannus.