Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

”Mutta kenelläkään ei ole hauskempaa kuin hän itse itselleen järjestää.”

Olin aiemminkin lukenut Tove Janssonin kuudennen muumikirjan nimeltä Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, mutta en enää muistanut siitä oikein mitään. Kuten nimestä voi päätelläkin, kyseessä ei ole jatkuvajuoninen romaani vaan novellikokoelma. Luin kirjan jo ennen joulua, mutta tekstin julkaisu on hieman viivästynyt.

Kevätlaulussa Nuuskamuikkunen kohtaa etelän matkallaan nimettömän olennon ja ristii tämän Titi-uuksi. Kamalassa tarinassa liioitteluun ja suoranaiseen totuuden vääristelyyn taipuvainen Homssu oppii pikku Myyltä, miltä tuntuu tulla itse puijatuksi. Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin -kertomuksessa koko elämänsä katastrofia pelännyt Vilijonkka menettää taifuunin mukana koko irtaimistonsa. Maailman viimeisessä lohikäärmeessä Muumipeikko ottaa lemmikikseen lätäköstä löytämänsä pikkuriikkisen lohikäärmeen, joka kiintyykin hänen sijastaan Nuuskamuikkuseen. Hemuli joka rakasti hiljaisuutta kertoo sukulaistensa omistamalla huvikentällä rannekkeita rei’ittävästä, elämäänsä tyytymättömästä hemulista, joka perustaakin ihan oman tivolin entisen työpaikkansa tuhouduttua kahdeksan viikon yhtäjaksoisessa sateessa. Kertomus Näkymättömästä lapsesta käsittelee tätinsä ironisen kohtelun seurauksena näkymättömäksi muuttunutta Ninni-tyttöä. Hattivattien salaisuudessa Muumipappa lähtee purjehdukselle hattivattien seurassa, mutta ei oikein tule näiden kanssa juttuun. Sedrik kertoo Nipsun lelukoirasta, jonka tämä lahjoittaa anteliaisuudenpuuskassa Kampsun tyttärelle. Kuusessa muumit heräävät kesken talviuniensa keskellä pahimpia jouluhössötyksiä.

Kuten ennen tätä lukemani Taikurin hattu, Näkymätön lapsikin jätti minun hieman kylmäksi. En ole muutenkaan novellien ystävä, varsinkaan näin lyhyiden sellaisten. Pariinkymmeneen sivuun ei vain voi mahduttaa kunnon tarinaa juonineen ja hahmonkehityksineen. Tosin sellainen tuskin on tässä tapauksessa ollut tarkoituksenakaan – sen sijaan jokaisen novellin keskiössä on jokin tarkkanäköinen pointti elämästä. Osa niistä puhutteli kyllä minuakin, vaikken kokonaisuutena ihastunut kirjaan.

Parhaita tarinoita ovat mielestäni Kevätlaulu, Vilijonkka joka pelkäsi onnettomuuksia, Kertomus näkymättömästä lapsesta ja ainakin tällä lukukerralla myös Kuusi.

” – No jaa, sanoi Nuuskamuikkunen. – Eihän sitä aina voi olla olla ystävällinen ja seurallinen. Ei yksinkertaisesti ehdi.”

Kevätlaulussa Nuuskamuikkunen on aluksi pienelle, häntä itseään ihailevalle olennolle tyly, kun tämä tuli häiritsemään hänen rauhaansa ja kevätlaulunsävellyspuuhiaan. Muikkunen suostuu sentään keksimään pikkuotukselle nimen (Ti-ti-uu), mutta muuten hän vastailee tämän keskustelunavauksiin lyhytsanaisesti tai jopa avoimen torjuvasti. "Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa.” Hän selittelee jälkeenpäin epäkohteliaisuuttaan itselleen sillä, että eihän aina vain ehdi käyttäytyä kohteliaasti. Onhan tuossakin järkeä, mutta pidän kaikesta huolimatta novellissa eniten siitä, kuinka Nuuskamuikkunen alkaa vähitellen potea yhä enemmän omantunnontuskia tympeydestään, niin että hän on lopulta suorastaan pahoinvoiva, herpaantunut ja pyörällä päästään. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata puhelemaan Ti-ti-uun kanssa. Tämä on kuitenkin nimen saatuaan "alkanut elää oikein tosissaan" eikä olekaan enää niin Nuuskamuikkusen perään. Oli silti mukavaa, että Nuuskamuikkunen ei lopulta ollutkaan niin paatunut hapankurppa kuin miltä hän vaikutti tavatessaan Ti-ti-uun ensimmäistä kertaa.

”Vilijonkka henkäisi syvään. – Nyt minä en enää koskaan pelkää, hän sanoi itsekseen. – Nyt minä olen vapaa. Nyt minusta on hauskaa mikä vain.”

Vilijonkka joka pelkäsi onnettomuuksia -tarina teki minuun vaikutuksen jo viime lukukerralla. Vilijonkan elämää varjostaa alituinen onnettomuuden pelko, mutta kun onnettomuus vihdoin tapahtuu, hän tanssii ilosta tyrskyjen keskellä – nythän hänellä ei ole enää mitään pelättävää. Kuinka turhaa tulevia mahdollisia vastoinkäymisiä onkaan murehtia etukäteen. Itselleni novelli kertoo myös siitä, että jos ei omista mitään, menetyksen pelkoakaan ei tarvitse kokea koskaan.

”Näin jokainen sai kuvitella tytön millaiseksi halusi, ja se voi toisinaan piristää seurustelua.”

Näkymättömän Ninnin kertomus puolestaan teki minuun vaikutuksen jo lapsuusvuosinani katsoessani Muumilaakson tarinoita ensimmäisiä kertoja. On koskettavaa, kuinka tyttö muuttuu näkymättömäksi pitkään jatkuneen hyytävän ironisen kohtelun seurauksena. Vieläkin koskettavampaa on, kuinka hän siitä toipuu. Lopulta hänen kasvojensa näkyväksi palautuminen ei johdu niinkään muumien pääsääntöisesti ystävällisestä käytöksestä tai edes Muumimamman isoäidin reseptin mukaan keitetystä maanmainiosta palautumisjuomasta, vaikka niilläkin on varmasti osuutensa asiaan. Pääasia on kuitenkin, että hän löytää vihdoinkin oman kateissa olleen sisunsa ja kykynsä nauraa niin että laituri tärisee.

” – Joulu nyt on, etkö käsitä, joulu. Enkä minä ole hankkinut mitään enkä järjestänyt mitään, ja sitten minut lähetettiin kesken kaiken kaivamaan teitä esiin. Lapaseni ovat luultavasti hukassa. Ja kaikki juoksevat ympäriinsä kuin hullut, eikä mikään ole valmista…”

Kuusi ei tainnut erityisemmin kolahtaa minuun viime lukukerralla tai koskaan animaatiota katsoessa, mutta ainakin nyt joulun alla se toimi hyvin. Muiden hahmojen järjetöntä joulustressiä ja paikasta toiseen sinkoilua todistaessaan muumit saavat sen käsityksen, että joulu on jonkinlainen vaarallinen hirviö, jota pitää kuusilla ja lahjoilla lepytettämän. Novellin teemana onkin turhanpäiväisen jouluhössötyksen ja kulutushysterian kritisoiminen. Lopuksi muumit kutsuvat joukon pieniä ja mitättömiä nyytejä nauttimaan joulupöytänsä antimista ja muista joulujärjestelyistään. Näiden silmät alkavat loistaa – heillä kun ei ole koskaan ollut omaa joulua. Näin päästään viimein kokemaan ihan aitoakin joulutunnelmaa.

Kamala tarina ja Sedrik edustavat kirjan keskitasoa. Ihan paikkansapitävät sanomat molemmissa: valehteleminen on rumaa eikä pelkkä omaisuuden haaliminen tee ketään onnelliseksi. Sen sijaan Maailman viimeinen lohikäärme, Hattivattien salaisuus ja Hemuli joka rakasti hiljaisuutta eivät ainakaan nyt juurikaan puhutelleet. Ehkä joku toinen kerta.