Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo

 

Sain juuri loppuun Leevi and the Leavingsin nokkamiehenä tunnetun Gösta Sundqvistin elämäkerran.

Ensin sananen suhteestani itse aiheeseen. Leevi and the Leavings on ollut jo pitkään yksi lempibändeistäni. Heidän musiikkinsa toimii aina. Yleensähän tietyt bändit tai ainakin kappaleet iskevät vain tietyssä mielentilassa, mutta Leavingsiä voi kuunnella aivan yhtä hyvin seitsemännessä taivaassa kuin angstin kourissa. Heidän laajasta tuotannostaan löytyy biisejä vähän joka lähtöön, mutta useimmista yksittäisistä tekeleistäkin on erotettavissa samanaikaisesti sekä kepeän leikkimielinen että syvällisemmin koskettava taso. Näinpä kappaleiden tarjoama tunne-elämys ei ole yksinomaan iloa eikä surua, vaan enemmän sellainen hymy kyynelten läpi.

Sanoitukset ovat jo itsessään täynnä sarkastista huumoria ja menevät ahdistavimpina hetkinäänkin yleensä vähintään tragikoomisuuden puolelle. Vaikkapa Elina mitä mä teen? liikkuu toki varsin synkissä vesissä, mutta surkuhupaisuuden rajat ylitetään, kun Ellu saa kaikkien muiden vastoinkäymisten kukkuraksi potkut itkeskeltyään töissä liikaa. Kyseistä kohtaa kuunnellessani en voi olla hymähtämättä tuolle ultimaattisen yliampuvalle kurjuudelle.

Toisaalta biisien tunnelmaa monipuolistaa entisestään se, että iloinen rallatusmelodia saatetaan liittää maailmoja syleilevän syvälliseen lyriikkaan (kuten planeettamme nykytilaa terävästi havainnoivassa Tikapuut taivaaseen -renkutuksessa) tai hempeät soinnut rivoihin sanoihin (kuten melodisesti kauniissa mutta sanomaltaan seksistisyyttä hipovassa Sopivasti lihava -hitissä). Joskus taas sekä musiikki että sanat istuvat tunnelmapoliittisesti saumattomasti yhteen – esimerkiksi työläisperheen aamutoimia vilpittömällä otteella kuvaavassa kappaleessa nimeltä Elämä ikkunan takana – jolloin koukku taas tulee siitä, että moinen on tämän bändin tapauksessa aika poikkeuksellista.

Biisit ovat sävellyksinä ja etenkin rytmiikaltaan yksinkertaisia, mutta sovituksina taas hyvinkin monitahoisia lukuisine stemmoineen, soitinraitoineen ja muine hälyäänineeen. Äänimaailmassa turvaudutaan soitinten osalta pitkälti akustisten kitaroiden, mandoliinien, jousien ja huilujen kaltaiseen luomumeininkiin, mutta toisaalta kone-efektejäkin käytetään viljalti. Eli kontrasteja Leevi and the Leavingsin kappaleissa tosiaankin riittää ihan kaikilla osa-alueilla.

Tuotantonsa tavoin myös Gösta Sundqvist henkilönä oli jokseenkin ristiriitainen. Olihan hän tavallaan ihan fiksun oloinen ja ilman muuta erinomaisen luova, mutta samaan aikaan ehkä vähän turhankin täynnä itseään ja omaa erinomaisuuttaan. Tämä näyttäytyi etenkin muiden artistien ikävänä kommentointina lehtien palstoilla. Tylytyksen kohteeksi joutui esimerkiksi Juice Leskinen, jota Sundqvist luonnehti vuonna 1991 Soundi-lehden haastattelussa "parhaimmillaan hyväksi, mutta huonoimmillaan säälittäväksi". Tuollainen artistikollegojen haukkuminen on mielestäni jo lähtökohtaisestikin mautonta, eikä tilannetta paranna ainakaan se, että pidän paljon myös Juicesta. Kenelläkään ei pitäisi olla mitään tarvetta teilata muita, jos on itse sinut omien tekemistensä kanssa, joten jonkinlaisesta alemmuudentunteestahan tuo Göstankin käytös varmaan pohjimmiltaan kumpusi.

Olen silti kiinnostunut Sundqvistin persoonasta ja elämästä - ihan jo senkin takia, ettei niistä loppujen lopuksi tiedetä kovin paljon. Kolme kirjaa hänestä tai Leevi and the Leavingista on kuitenkin tehty. Juha Partasen Cyrano ja hullu koira tosin käsitteli valitettavasti enemmän Juha Partasen omaa nuoruutta – ja hän on sitä paitsi kaikella kunnioituksella ihan tavallinen nobody – ja nuori Gösta Sundqvist vilahteli vain sivuhenkilönä jossakin taustalla. Santtu Luodon Raparperitaivas puolestaan oli kyllä kiinnostava (vaikka kyseinen teos onkin jostain syystä pyyhkiytynyt muististani lähes täysin), mutta se taas käsitteli Leevi and the Leavings -yhtyettä eikä niinkään Göstaa henkilönä.

Kolmas on tämä the elämäkerta eli Timo Kalevi Forssin vuonna 2018 julkaistu Gösta Sundqvist: Leevi and the Leavingsin dynamo. Kirja pyrkii kokoamaan yksiin kansiin niin Sundqvistin monipuolisen työuran kuin hänen henkilökuvansakin. Olin kyllä lukenut teoksen aiemminkin, mutta nyt uusimman Leevi and the Leavings -puuskani innoittamana tuntui luontevalta palata jälleen sen pariin. Eikä se pahaa tehnyt, sillä paljon olin ehtinyt unohtaakin.

Sitten asiaan. Leevi and the Leavingsin dynamo on kirjana auttamattoman sekava. Yksittäiset luvut ovat kyllä sisäisesti enimmäkseen ihan selkeitä niin virkerakenteen, kappalejaon kuin tekstin etenemisenkin puolesta, mutta lukujen muodostama kokonaisuus poukkoilee asiasta toiseen. Tapahtumat eivät nimittäin etene kronologisesti, vaan jokainen luku pyrkii käsittämään jonkin tietyn aihealueen, kuten vaikkapa Gösta Sundqvistin uran radiotoimittajana tai jalkapallovalmentajana, Leevi and the Leavingsin kansitaiteen tai Göstan suhtautumisen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Tästä seuraa ensinnäkin, että ajassa hypitään jatkuvasti eteen- ja taaksepäin jopa kymmeniä vuosia kerrallaan, ja toisaalta samoja asioita toistetaan pahimmillaan ties kuinka monta kertaa hieman eri yhteyksissä.

Esimerkkinä edellä mainitusta sekavuudesta mainittakoon vaikkapa, että kirjan ensimmäinen luku käsittelee Gösta Sundqvistin lapsuutta ja nuoruutta aina 1980-luvulla tapahtuneeseen perheellistymiseen saakka, kun taas seuraavassa luvussa palataan 70-luvulle kertomaan Sundqvistin musiikkiuran alkamisesta ja Leevi and the Leavingsin varhaisvaiheista. Siitä jatketaan poikkeuksellisesti kronologisessa järjestyksessä kuvaamaan Leavingsin 70-luvun loppupuolella lanseeraamaa tuplasingleformaattia ja sitä edustavia julkaisuja, mutta seuraavassa luvussa taas loikataan välillä jopa 2000-luvun puolelle, kun siihen tiivistetään yhtyeen oma levy-yhtiöhistoria – sisältäen legendaarisen Love Recordsin ja sen jälkeen Atte Blomin uuden Johanna-yhtiön – ja Sundqvistin muu puuhastelu hänen aloitteestaan perustetun Black Label Series -nimisen levymerkin tuotantomogulina. Sitten on vuorossa Leavingsin vuonna 1980 ilmestyneen Suuteleminen kielletty -debyyttialbumin arvostelu, minkä jälkeen hypätään kertomaan Göstan erinäisistä esikuvista niin musiikin, kirjallisuuden kuin tv-viihteenkin parissa aina lapsuudesta lähtien. Kun lasketaan mukaan myös kirjan myöhemmät luvut, esimerkiksi Jörn Donnerin päätyminen Suuteleminen -kielletty levyn takakansikuvaan tulee kerrotuksi kaikkiaan kolme kertaa. Olisi asia tullut ihan yhdelläkin maininnalla selväksi, kiitos vain.

Ymmärrän kyllä sinänsä, miksi Timo Kalevi Fors on päätynyt rakentamaan kirjansa aihepiireittäin eikä vuosittain, vaikka tällainen ratkaisu onkin lajityypin sisällä poikkeuksellinen. Yleensähän elämäkerrat etenevät ajassa suoraviivaisesti siten, että päähenkilön uran ja yksityiselämän eri osa-alueiden kulloisetkin kiemurat tulevat käsitellyksi jokaisen ajanhetken osalta erikseen. Esimerkiksi Peter Guralnickin Elvis-kirjat (Nuori Elvis ja Graceland) ja jossakin määrin myös Antti Heikkisen Juice-kirja Risainen elämä toimivat mainioina esimerkkeinä sellaisista elämäkerroista, joita lukiessa kokee pääsevänsä seuraamaan – jos nyt hieman kärjistän – kohteen elämän jokaista päivää kärpäsenä katossa.

Gösta Sunqvistista sen sijaan ei varmaan vain ole löytynyt niin paljon materiaalia, että sen pohjalta olisi voinut käsitellä hänen elämänsä jokaista vuotta (saatika sitten päivää!) erikseen. Musiikillinen ja radiollinen tuotantohan Göstalla tosin oli laaja, mutta hänen yksityiselämästään ei ole paljoakaan infoa saatavilla – ei esimerkiksi mitään hänen omiaan tai lähipiirin syväluotaavia haastatteluja, joiden perusteella hänen elämästään ja sen eri ajanjaksoista muodostuisi tarkka kuva. Näin ollen minkään perinteisen, ajassa kronologisesti etenevän ja romaanityyppisesti päähenkilönsä vaiheet esittävän elämäkerran kokoamiseen ei ehkä sitten ollut mahdollisuuksia, mutta olivat taustasyyt mitkä hyvänsä, sellaista olisi kyllä ollut miellyttävämpää lukea. Forssin teos on enemmän erillisistä Gösta Sundqvistia käsittelevistä artikkeleista koostuva kokoelma kuin sujuva kokonaisuus.

Hieman ongelmallisesta esitystavastaan huolimatta Leevi and the Leavingsin dynamo on kuitenkin asiasisältönsä puolesta kiintoisaa luettavaa. Eli vaikka kirjassa esitetäänkin asiat hajanaiseen tapaan, esitettävät asiat itsessään on ihan kattavasti valittu. Kirjassa luodaan Göstasta monipuolinen kuva niin persoonana kuin taiteilijanakin – tosin tuottajaksihan mies itse taisi mieluummin itseään tituleerata.

Ihmisenä Gösta oli toisaalta jämpti perheenisä ja toisaalta hullu boheemi, samaan aikaan sekä erakkomainen että seuraa rakastava. Työurallaan hän loi monipuolisesti niin musiikkia (pääasiassa Leevejä ja itse kehittelemäänsä huumoriartisti Aarne Tenkasta, mutta mahtuipa joukkoon muutamia Euroviisu-kappaleita ja muiden artistien levyjen tuottamisiakin), siihen liittyvää kuvataidetta (musiikkivideoita ja levyjen kansikuvia, joita Gösta tosin ei itse piirtänyt mutta ideat olivat hänen päästään kotoisin), kolumneja (Elävien kirjoissa -nimistä pakinasarjaa Alueuutiset-ilmaisjakelulehteen) kuin komediallisia radio-ohjelmiakin (Ylen Koe-eläinpuistoa, Teinitaloa ja muita vastaavia). Samanaikaisesti hän luotsasi Johanneksen Dynamo -nimistä jalkapallojoukkuetta, mitä hän itse piti jossakin vaiheessa jopa päätyönään, mutta harrastukseksi se taisi kuitenkin lopulta jäädä.

Gösta Sundqvist: Leevi and the Leavingsin dynamo -kirjassa nämä kaikki Göstan luonteen ja työuran eri aspektit tulevat jossakin määrin käsitellyiksi. Parissa suhteessa painotus olisi kuitenkin voinut olla hieman erilainen. Olisin ensinnäkin toivonut vielä syvällisempää paneutumista Göstan persoonaan ja vähän enemmän yksityiselämän valottamistakin. Enkä nyt tarkoita tuolla jälkimmäisellä mitään perheen sisäisten ongelmien revittelyjä tai edes perheenjäsenten haastatteluja, sillä sellaisista nyt oli turha haaveillakaan Göstan yksityisyyttä arvostavan luonteen tuntien. Uteliaana Ullana olisin kyllä itse ollut niistäkin kiinnostunut, mutta olisi ollut epäkunnioittavaa Göstaa kohtaan, jos Forss olisi yrittänyt edes kaivella moisia, saatika jos perheenjäsenet olisivat suostuneet sellaisia antamaan.

Vaikkapa Sundqvistin kavereiden ja työtovereiden haastatteluja olisi kuitenkin voinut olla enemmän. Kyllähän niitä olikin jonkin verran ja enenevässä määrin kirjan loppua kohden (erityisesti Göstan radiouraa ja Johanneksen Dynamo -joukkueen toimintaa käsittelevät luvut olivat antoisia tässä suhteessa), mutta ei kuitenkaan mielestäni tarpeeksi. Esimerkiksi mainitsemissani Peter Guralnickin Nuori Elvis - ja Graceland-kirjoissa esiintyi sivujen mittaisia lainauksia Presleyn tuttavilta, jotka ruotivat hänen persoonaansa, suhdettaan häneen ja erinäisiä tapahtuneita sattumuksia. Dynamo-kirjassa taas suurin osa suorasanaisista sitaateista oli Gösta Sundqvistin omasta suusta peräisin. Olivathan nekin toki kiinnostavia, mutta Göstalla oli tunnetusti tapana puhua vähän kieli poskessa ja osin itsensä kanssa ristiin, joten pelkästään hänen puheidensa perusteella on hankala muodostaa käsitystä siitä, millainen ihminen hän pohjimmiltaan oli ja millaista hänen elämänsä oli. Tuttavien haastattelujen suurempi määrä olisi voinut auttaa asiaa. Kyllähän kirjassa rakennetaan kuva Göstasta niin työtoverina kuin yksityishenkilönäkin ja valotetaan esimerkiksi hänen vapaa-ajanviettotapojaan, mutta olisin toivonut vieläkin enemmän hänen henkilökuvaansa ja henkilökohtaiseen elämäänsä paneutumista.

Kirjailija oli myös antanut liikaa tilaa itse kirjoittamilleen arvosteluille Leevi and The Leavingsin ja myöhemmin myös Aarne Tenkasen julkaisuista. Joka ikinen Göstan kynästä lähtenyt biisi käytiin kirjassa lävitse. Eikä siinä sinänsä mitään, mutta minua ainakin olisi kiinnostanut enemmän biisien syntyprosessit ja niihin liittyvät anekdootit kuin Forssin omat mielipiteet kappaleista. Sundqvist toki on kuollut eikä häneltä täten enää lisäinfoa irtoa, mutta Leavingsin muilla jäsenillä olisi voinut olla paljonkin kerrottavaa yksittäisten kappaleiden sovitus- ja äänityssessioista. Levyn kansissahan kunnia sovituksista oli aina annettu yksinomaan Gösta Sundqvistille, mutta käsittääkseni muillakin bändiläisillä oli oikeasti näppinsä vahvasti pelissä. Heitähän oli muutenkin haastateltu kirjaa varten, joten ihan hyvin kappaleiden synnystäkin olisi voinut tarinoida enemmän. Valitettavasti Forss halusi kuitenkin jostakin syystä itse päästä ääneen biisien suhteen, vaikkei hänellä tietenkään ollut niistä mitään sisäpiirintietoa. Näin ollen levyjen käsittelyt typistyvät kirjassa pelkiksi tavanomaisiksi levyarvosteluiksi.

Forss osaa kyllä väsätä arvosteluja välillä ihan puolueettoman tuntuisestikin; hän ei käsittele pelkästään kappaleiden hänessä itsessään synnyttämiä mietteitä ja tuntemuksia (vaikka pääpaino onkin niissä), vaan esimerkiksi analysoi mihin genreen kukin biisi kuuluu ja mistä siihen on mahdollisesti otettu vaikutteita. Toisaalta hän toisinaan saattaa haukkua jonkin laulun lyttyyn tai ylistää maasta taivaisiin ilman mitään kunnon perusteita. Sellainen ärsyttää minua etenkin jos tarpeettoman kritiikin kohteeksi joutuu jokin omista suosikkibiiseistäni (kuten alltime favourittini Käärmeensydän, jonka tuplatempoinen lopetus epävireisine saksofoneineen pilaa Forssin mielestä koko kappaleen). Mielestäni kirjailijan omat mielipiteet eivät oikeastaan kuulu elämäkertoihin – etenkin jos ne ovat aivan vääriä.

Kaikesta huolimatta pidän kyllä Gösta Sundqvist: Leevi and the Leavingsin dynamosta. Vaikka moitin teoksen sirpalemaisuutta ja hieman etäistä lähestymistapaa aiheeseensa, niin kyllähän tuo on aika lailla Sundqvistin itsensä näköinen elämäkerta. Hän kun puuhaili paljon kaikenlaista ja oli monilta osin varsin näkyväkin hahmo, mutta silti salaperäisyyden verho ei koskaan kunnolla raottunut hänen yltään. Göstamaista henkeä lisää myös Forssin varmaan ihan tietoisesti valitsema maanläheinen ja suorasanainen kirjoitustyyli. Tekstissä viljellään kirosanoja sumeilematta ja sanotaan asiat muutenkin niin kuin ne ovat. Ja sellainen jos mikä oli ehtaa Göstaa.

Etsiessäni netistä taustatietoja postaustani varten huomasin kaiken kukkurakseni ilokseni, että Timo Kalevi Forssilta on ilmestymässä lähiaikoina toinenkin tätä aihepiiriä käsittelevä tekele. Keskiössä vain on tällä kertaa Gösta Sundqvistin sijasta Leevi and the Leavings. Ymmärtääkseni tuon tulevan kirjan on tarkoitus sisältää lähinnä bändin elossaolevien jäsenten kertomuksia albumeiden syntyprosesseista, eli juurikin sitä Dynamon kohdalla peräänkuuluttamaani sisäpiirin näkökulmaa yhtyeen musiikkiin. Ehkä jopa harkita antavani anteeksi sen, että Forss tässä kirjassa käsitteli Leavingsin tuotantoa lähinnä omasta vinkkelistään, jos toisenlaisella lähestymistavalla varustettu jatko-osakin on kerran tulossa maailmalle.

Eli sitä odotellessa!