Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Marko Hautala on nykyään yksi suosikkikirjailijoistani ja kotimaisista nykykirjailijoista ehkä jopa suurin suosikki. Aloin alun perin lukea hänen teoksiaan, koska olin kuullut häntä tituleerattavan Suomen Stephen Kingiksi. Olen aina pitänyt Kingistä ja nyt siis pidän myös Hautalasta. Kyllähän heidän tyyleistään yhtäläisyyksiä löytyy, mutta ei Hautala silti mitään King-pastisseja tehtaile, vaan hänen kirjansa seisovat tukevasti omilla jaloillaan. Itse asiassa Hautala on joiltakin osin enemmänkin makuuni kuin King, joka on sinänsä lahjakas kirjoittamaan, mutta lätsäyttää valitettavan usein lupaavasti alkaneet kauhutarinansa kaiken maailman epärealistisilla naurettavuuksilla. Oheisessa postauksessa on enemmän analyysiä Kingin ja Hautalan eroista sekä arvostelu Hautalan kirjasta nimeltä Pimeän arkkitehti (2020). Tällä kertaa aiheena on kuitenkin vuonna 2016 ilmestynyt Kuiskaava tyttö, jonka päätin uusintalukea tässä vähän aikaa sitten. Muistelin sen olevan yksi Hautalan parhaista tekeleistä.

Ote takakannesta:

”Ei tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskausta. Se tarttuu valikoimatta, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä.

Mitäpä siitä. Kuiskausta se vain on. Koko ajan. Taukoamatta. Myös nukkuessa. Joskus saattaa tuntea hengityksen. Aivan kuin perhonen lepattaisi korvalehteä vasten. Tai huulet olisivat niin lähellä, että ne välillä koskettaisivat. Se saa hieromaan korvalehteä, kunnes sitä alkaa kuumottaa, ehkä haavoille asti. Työtoveri on kuollut oudolla tavalla ja jättänyt Antonille punaisen kansion, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ole nähnyt Iida-tytärtään vuosiin. Eikä kansiokaan paljon kerro, pelkkää huuhaata koko juttu. Vai onko? Ehkä joku kuiskaa vastauksen. Haluat tai et.”

Kauhukirjana Kuiskaava tyttö ja muukin Hautalan tuotanto edustaa pitkälti oman makuni mukaista säikyttelyä. Näihin tarinoihin voi nimittäin uskoa, toisin kuin vaikkapa edellä mainitun Kingin hengentuotoksiin. Jonkin verran Hautalalla tosin esiintyy myös selvästi ällöttämään pyrkiviä elementtejä – tässä kirjassa esimerkiksi haisevia hengityksiä, hampaiden väliin takertuneita ruuanpaloja ja oksennuksia – ja jonkin verran myös väkivaltaa, mutta enimmäkseen Hautalan ja Kuiskaavan tytönkin kauhu on suht hienovaraista ja maanläheistä. Päähenkilölle saattaa esimerkiksi tulla sellainen tunne, että pimeässä seisoo epämääräinen hahmo hänen sänkynsä vierellä, mutta kun hän sytyttää valot, mitään ei ole näkyvissä. Henkilöstä saattaa tuntua siltä, että joku on juuri hänen takanaan, mutta kun hän kääntyy, siellä ei olekaan ketään. Kuiskaava tyttö itsessään saattaisi puolestaan olla todellinen yliluonnollinen olento tai sitten ihan vain mytologinen hahmo ja sairaiden mielien luoma harha. Enimmäkseen hyödynnetään siis psyykeen pureutuvaa salaperäistä uhkaa ja kosketus todellisuuteen säilytetään. Lukijalle ei näytetä mitään kammottavaa yliluonnollista hirviötä, joka pistäisi silmittömän verilöylyn pystyyn.

Loppua kohden tämäkin kirja alkaa kuitenkin hiukan koetella mielikuvitukseni rajoja. Yksi tai kaksi henkilöä voisi uskottavasti pimahtaa samantapaisesti, mutta Kuiskaavassa tytössä harhojen valtaan joutuneita alkaa putkahdella kuin sieniä sateella. Toisaalta ilmiö ei poikkea juurikaan reaalimaailman uskonnoista – ihmiskunnan kollektiivisista psykooseista – joten kaipa tässä kirjassakin esitetyt tapahtumat voisivat sitten olla todellisia. Olisin silti toivonut hieman pienimuotoisempaa lähestymistapaa, niin tarina olisi ollut ainakin itselleni helpommin sulatettavissa.

Juonenpunojana Hautalalla olisi perinteisesti ollut minusta toivomisen varaa, sillä hänen juonensa tuppaavat olemaan epämääräisiä ja jäämään keskeneräisiksi. Kuiskaavan tytön juoni lähtee kuitenkin kehittymään sujuvasti. Antonin työtoveri on löytynyt ilmeisesti murhattuna työhuoneestaan ja aluksi teos tuokin kaikkine todistajien puhutuksineen mieleen dekkarin. Perinteisestä rikosjuonesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan kuollut työtoveri on jättänyt jättänyt Antonille salaperäisen potilaskansion, jonka avulla tämä pääsee omituisten potilastapausten sarjan jäljille. Taustalta palastuu myös mystisiä elementtejä, joilla saattaa oikeastikin olla jotakin tekemistä potilaiden oireiden kanssa tai sitten ei. Tarinasta on siis erotettavissa maanläheinen rikos- ja potilastapausten taso sekä yliluonnollinen vanhojen legendojen ja mystisten kokemusten ulottuvuus. Ratkottava arvoitus on ihan kiehtova ja hämäräperäisistä elementeistä huolimatta juoni on suht selkeä ja looginen. Juonellisesti kirja edustaa siis keskimääräistä terävämpää Hautalaa.

Hautalan normaaliin tyyliin verrattuna kirjassa on ehkä vähän enemmän henkilökuvausta ja hahmojen välisiä suhteita. Hänen hahmonsahan ovat tyypillisesti olleet epämääräisesti kuvattuja ja irrallaan sosiaalisesta elämästä. Tässäkin teoksessa päähenkilö Anton vaikuttaa aluksi aika persoonattomalta, niin kuin kyllä aika monissa muissakin kirjoissa ylipäätään – varmaan lähinnä siksi, että kuka tahansa voisi asettaa itsensä tarinan kokijan saappaisiin, eivätkä keskushenkilön liian räikeät luonteenpiirteet vieraannuttaisi mahdollisesti aivan toisesta puusta veistettyä lukijaa hahmon kokemusmaailmasta. Minusta tuollainen lähestymistapa on kuitenkin tylsä ja kaipaisin päähenkilöönkin jonkinlaista väriä ja särmää. Antonkin tuntui siis aluksi tyypilliseltä tabula rasalta, jonka paikalle kuka tahansa voisi sijoittaa itsensä, mutta vähitellen hänestä alkoi ilmetä pimeitä puolia. Pohjimmiltaan hän oli aika erikoinen päähenkilö, eräänlainen antisankari, jos häntä nyt sankariksi voi kutsua. Toinen keskeinen näkökulmahenkilö eli Antonin tytär Iida puolestaan on loppuun saakka luonteenpiirteiltään melko tasapaksu – pimeä puoli hänellekin tosin kehkeytyy, mutta sillä ei ole mitään tekemistä hänen oman persoonansa kanssa, vaan se on sairauden tai yliluonnollisen vaikutusta. Muista Kuiskaavan tytön hahmoista (Antonin työtoverit, Iidan opiskelukaverit yms.) erottuu myös joitakin yksilöllisiä piirteitä, mutta he eivät ole suuressa roolissa – Antonkin on nimittäin varsin yksinäinen vaeltaja, kuten Hautalan päähenkilöt yleensäkin. Joka tapauksessa ystävyys-, tuttavuus- ja etenkin perhesuhteet ovat hieman suuremmassa osassa kuin monissa muissa Hautalan kirjoissa. Anton ja Iida eivät eivät ole paljoa suoranaisesti tekemisissä keskenään, mutta silti isän suhde tyttäreensä on ajatuksen tasolla läsnä koko ajan ja toimii Antonin toimintaa ohjaavana motivaattorina. 

Näkökulmahenkilöiden ajatusmaailma sekä fyysiset ja henkiset reaktiot eri tilanteissa on kuvattu uskottavasti. Erityisen tarkkanäköisesti on analysoitu ihmisen tuntemuksia ja aivoituksia dramaattisissa tilanteissa. Fyysisellä tasolla vaikkapa hengitys voi pinnallistua ja päänahkaa kihelmöidä, kun tapahtuu jotakin järkyttävää. Henkisellä tasolla elämää kasassa pitävien rutiinien pirstoutuminen on usein kaikkein vaikeinta. Hautalan asiantuntemus psykologian ammattilaisena on selvästi havaittavissa.

Kielellisesti Hautala on Kuiskaavassa tytössä terävässä vedossa, niin kuin yleensäkin. Virke- ja kappalerakenne on selkeää, käytettävä sanasto laajaa, sanavalinnat osuvia ja havainnollistavia. Tekstissä käytetään paljon toistoa tehokeinona, mikä palvelee tarkoitusta hyvin. Näin laadukasta tekstiä lukee aina mielellään. Kirja on muutenkin mainio, eli muistikuvani pitivät siis tällä kertaa kutinsa.