George R. R. Martin: A Storm of Swords

Toissa kesänä aloittamani A Song of Ice and Fire (suom. Tulen ja jään laulu) -lukumaratoni on edennyt muiden kiireiden takia hitaasti, mutta kuitenkin melko varmasti. Tässä aluksi linkit A Game of Thrones -avausosan ja A Clash of Kings -jatko-osan arvioihin. Niin ja tässä on vielä joitakin yleisiä huomioita kyseisestä George R. R. Martinin kynäilemästä fantasiasaagasta. Noista teksteistä löytynevät kaikki tarvittavat esitiedot, eli niitä ei ole mielekästä lähteä enää toistamaan. Siirtykäämme siis pidemmittä puheitta ruotimaan sarjan kolmatta osaa eli A Storm of Swordsia (suom. Miekkamyrsky).

Pientä spoileria lienee väistämättä luvassa, mutta yritän parhaani mukaan hillitä itseäni.

Nimestään huolimatta A Storm of Swordsissa ei oikeastaan ole sen enempää miekkojen kalistelua kuin sarjan muissakaan osissa, joskin pari suurehkoa kahakkaa siinä kyllä esiintyy. Enimmäkseen taistelu Westerosin valtakunnan rautavaltaistuimesta jatkuu kuitenkin erinäisten kulissien takaisten juonittelujen, liittolaisuuksien ja petosten merkeissä. Juoneen alkaa kolmannen osan kuluessa vähitellen hiipiä yhä enemmän rönsyjä ja kuvailukin muuttuu yhä rönsyilevämpään suuntaan, mutta villakoiran ydin on silti vielä suhteellisen vaivattomasti poimittavissa. Vaikka sivujuonia ja -hahmoja nimittäin putkahteleekin kuin sieniä sateella, niin kaikkinensa fokus säilyy selkeästi kolmessa pääjuonessa: nyttemmin neljän kuninkaan sodaksi supistunut viiden kuninkaan sota Westerosin hallitsijuudesta (kuningas Robertin Renly-veli on tipahtanut pelilaudalta pois), lohikäärmeruhtinatar Danyn valloitusurakka meren takana Orjakauppiaanlahdella ja Yövartion kamppailu pohjoisessa toisaalta villi-ihmisiä ja toisaalta salaperäisiä, taianomaisia Muukalaisia vastaan. Sivujuonteita versoo kyllä vähän joka suuntaan, mutta edellä mainittujen juonenrunkojen ympärille kaikki siis periaatteessa rakentuu.

Näkökulmahenkilöitä tuodaan itse asiassa tässä kirjassa vain kaksi lisää. Heistä kumpikaan ei edes ole sinänsä hahmona uusi, vaikkei tarinaa ole aiemmin kerrottu heidän perspektiivistään. Toinen uusi ”näkkäri” on Sam: sairaalloisen lihava mutta hyväntahtoinen ja kirjaviisas Yövartion veli. Ei hänestä nyt tällä kertaa sen enempää, vaikka hän ihan herttainen tapaus onkin. Suosikkihahmokseni kohoaa sen sijaan toinen tämän kirjan uusista näkkäreistä – Jaime "Kingslayer" Lannister, tuo runsaasti kyseenalaista mainetta niittänyt ja ristiriitaisia tunteita herättänyt kuninkaankaartin ritari. Avausosassa hän tyrkkäsi ensi töikseen viattoman lapsen alas ikkunasta ja vammautti tämän pysyvästi. Kirjasarjan taustatarinassa hänen merkittävin tekonsa puolestaan oli silloisen kuninkaan surmaaminen, mistä tuo hänen komealta kalskahtava liikanimensäkin juontuu. Hahmosta ensimmäisten kirjojen aikana muodostunut ensivaikutelma ei siis todellakaan ollut positiivinen, mutta nyt kun hän nousee pääkaartin joukkoon, hänen toimintansa taustalta alkaa vähitellen paljastua inhimillisiä syitä. Niitä en lähde tässä yhteydessä sen tarkemmin erittelemään, mutta Jaimen perimmäinen idea on seuraava: Martin halusi kuulemma kirjoittaa hahmon, joka tekee jotakin mahdollisimman pahaa mutta mahdollisimman ymmärrettävin motiivein, ja nähdä miten lukijat sitten siihen reagoivat. Käsittääkseni Jaime on otettu yleisesti hyvin vastaan muidenkin kuin minun keskuudessani. Eikä parasta Jaimessa ole hänen persoonansa sinänsä, vaan lahjakkaasti kirjoitettu kehitystarina. Lisäksi kolmannen kirjan ja samalla ehkä koko sarjan shokeeraavin käänne tapahtuu hänelle. Varsin kiintoisaa luettavaa on myös Jaimen ja hänen seuraansa tahtomattaan joutuneen Brienne-nimisen soturinaisen aluksi vastenmielisyyden sävyttämä, mutta hiljalleen yhä enemmän molemminpuolista kunnioitusta sisältävä vuorovaikutussuhde. Harvemmin Martinin juonet kulkevat siihen suuntaan kuin olisin toivonut – yleensä kun kaikilla asioilla hänen kirjoissaan taipumusta mennä masentavalla tavalla päin prinkkalaa – mutta Jaimen ja Briennen tapauksessa pääsin välillä oikein ilakoimaan. Kaiken kaikkiaan Jaimen osuudet ovat A Storm of Swordsin parasta antia.

A Strom of Swords on muutenkin mielestäni kirjasarjan paras osa ihan vain siitä syystä, että se sisältää yleisestikin eniten dramatiikkaa ja suuria tunteita. Toisaalta teos on hieman epätasapainoinen kokonaisuus, sillä ensimmäiset 700 sivua ovat paikoitellen jopa tapahtumaköyhää menoa – Jaimen vastoinkäymiset tosin tapahtuvat melko alkuvaiheessa –, kun suurin osa shokkikäänteistä on pakattu kirjan loppupuolelle. Viimeisten 400 sivun aikana vauhti kiihtyy suorastaan päätähuimaavaksi. Viikatemies niittää surutta satoaan niin miellyttävien kuin veemäistenkin tyyppien joukossa. Erityisesti Red Wedding -nimellä tunnettu häissä tapahtunut suuremman luokan selkkaus nostaa saagan dramaattisuustason aivan uusiin ulottuvuuksiin, vaikkei sen olisi ensimmäisen kirjan käänteiden jälkeen luullut olevan edes mahdollista.

Jaimen lisäksi pidän tässä osassa eniten Tyrionin, Sansan ja Aryan luvuista. Tyrion kokee melkoisen mahalaskun edellisen kirjan nousukiitonsa jälkeen; hänet sysätään syrjään kuninkaan kouran virasta eikä juuri kukaan tunnu antavan arvoa hänen taannoisille ponnisteluilleen pääkaupunki Kuninkaansataman ja koko valtakunnan hyväksi. Kolmoskirjassa Tyrion joutuu sitten pahanpäiväisiin ongelmiin ja ehkäpä juonen jännittävimmät kohdat liittyvät häneen. Sansakin viettää Kuninkaansatamassa suurimman osan kirjasta ja sinkoilee pelilaudalla itseään merkittävämpien henkilöiden ohjailemana nappulana, mutta vähitellen hän alkaa herättää enenevästi sympatiaa, vaikka aiemmin hänen sinisilmäisyytensä on minua ärsyttänytkin. Arya puolestaan on melkein koko teoksen ajan reissun päällä ja ajoittain nuo ainaiset matkustuskuvaukset tuntuvat puuduttavilta, mutta kyllä niihin runsaasti mielenkiintoistakin ainesta sisältyy. Etenkin Aryan ja hänen vastentahtoisen kumppaninsa Sandor ”Hurtta” Cleganen väliset vuorovaikutukset ovat melkein yhtä kiintoisia kuin Jaimen ja Briennen. Yksi koko teoksen karmivimmista hetkistä on se, kun Arya on viimein vuosien vaelluksen jälkeen saavuttamassa määränpäänsä ja sitten paska osuu tuulettimeen.

Mitä muihin päähenkilöihin (Dany, Jon, Catelyn, Bran) tulee, niin Dany alkaa vihdoin saada jotakin aikaan tuon merentakaisen valloitusreissunsa tiimoilta. Jonillakin on tahollaan ihan mielenkiintoisia lukuja: hän joutuu soluttautumaan joksikin aikaa villien pariin ja alkaa väkisinkin kokea hengenheimolaisuutta näitä kohtaan. Lisäksi hän saa Yövartiossa enemmän vastuuta. Hahmon sisäiset konfliktit ja kehittyminen on kuvattu hyvin, mutta toisaalta hänen luvuissaan on myös eniten puuduttavaa taistelun mätkettä. Catelynin tietyt ratkaisut ärsyttivät minua kirjan mittaan, mutta enimmäkseen hänenkin vaiheensa poikansa eli pohjoista hallitsevan kunigas Robbin oikeana kätenä ovat ihan mielenkiintoisia. Branista ei ole mitään erityistä sanottavaa.

Tästä on sitten hyvä jatkaa neljännen kirjan pariin.