S.N. Pires: Yökulkija

 

Kotimaista fantasiakirjallisuutta tulee verrattain harvoin vastaan. Jokunen vuosi sitten kirjastossa samoillessani satuin kuitenkin törmäämään S.N. Pireksen kirjoittaman, saamelaismytologiaan perustuvan Pedon sydän -trilogian avausosaan. Karhunkiertäjä käsitteli auringonkansaan kuuluvan heimon rankkaa elämää vuosituhanten takaisessa Pohjolassa ja erityisesti heimon halveksitun pahnanpohjimmaisen, orpopoika Hukka-Tommon yrityksiä tulla hyväksytyksi onnistuneen karhunkaadon avulla. Kirja oli juuri riittävän omaperäinen ja siinä aloitettu tarina onnistui koukuttamaan juuri riittävästi, että lupasin itselleni lukea saagan muutkin osat, jahka nekin ilmestyisivät. Muutama kuukausi sitten havahduin kuitenkin siihen, että Yökulkija (ilm. 2020) ja Rummunvartija (ilm. 2021) ovat olleet ilmoilla jo hyvän tovin, mutta minä olen ignorantisti jättänyt ne huomiotta. Nyt tilanne on kuitenkin korjattu tuon Yökulkijan osalta.

 ”Pedon sydän -trilogian toinen osa jatkaa nuoren omapäisen Tommon ja Lokka-noidan tyttären kiehtovaa tarinaa.
    Tommo on karkotettu Tollen suvusta ja hän vaeltelee yksin metsissä. Katkerana hän antaa susihaltijalleen vallan ja muuttuu vihatuksi sudeksi, yönkulkijaksi.
    Tommon poissa ollessa lovinoita Lokan tyttärentytär ja mahtavat tuhovoimat omaava noitarumpu ovat joutuneet viholliskansan, merentakaisten käsiin. Kuolinvuoteellaan Lokka sysää Tommon niskoille vastuun rummun ja lapsenlapsensa pelastamisesta.

    Tommo lähtee suorittamaan vaarallista tehtävää vastentahtoisesti mutta tietäen, että hänen onnistumisestaan riippuu koko kansan kohtalo. Ja jos hän saa rummun ja pelastaa tollelaiset, hänet hyväksytään takaisin omiensa pariin.”

Teoksen asetelma on sinänsä aika tyypillistä fantasiaa ja tuttu jo sarjan ensimmäisestä osasta: syrjinnän kokemuksista kärsivä päähenkilö koettaa urotyön avulla lunastaa paikkansa yhteisössä ja osoittaa olevansa mies paikallaan. Tuntuu alun perin hieman huonosti perustellulta, miksi juuri Tommon pitää lähteä pelastamaan noitarumpua, mutta kaipa hän on olevinaan jonkinlainen ”the chosen one”. Siinä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä muihin tämän genren edustajiin verrattuna, mutta pohjoinen miljöö erottaa kuitenkin Pedon sydämen valtavirran fantasiasta, joka sijoittuu yleensä joko pseudokeskiaikaiseen ympäristöön tai johonkin aivan vieraaseen todellisuuteen. Yliluonnollisia elementtejä saagaan on saatu ripottelemalla kotoisten havupuumiljöiden ja kotoisten eläinlajistojen keskuuteen noitavoimilla varustettuja hahmoja ja monenmoisia henkiolentoja.

Pidän fantasiasta eniten silloin, kun siinä on sekoitettuna sopivissa määrin tuttua ja vierasta, joten periaatteessa Yökulkija täyttää jotenkuten tuon suosikkifantasialleni asettamani kriteerin maagisella Pohjolallaan. Kirjassa on kuitenkin henkiolentoja, henkimatkailua ja muuta outoa niin paljon, että se tuntuu jo hiemaan etäännyttävältä. Saatan toki olla unohtanut jotakin oleellista pohjustusta sarjan ensimmäisestä osasta, mutta ainakin tätä toista kirjaa lukiessa jäi hieman epäselväksi, olivatko nuo kaiken maailman Pyryttäret ja Vetehiset oikeasti olemassa vai ainoastaan mielikuvituksen tuotetta. Kaipa ne olivat oikeita. Erään kuolleen henkilön kummittelujen osalta ei myöskään tullut täysin selväksi, muodostiko hän todellisen uhan eläville hahmoille vai oliko hän vain aineeton sielunriekale. Kaikkea tuollaista häiritsevällä tavalla hämäräperäistä. 

Tommo taas on päähenkilönä harvinaisen epämiellyttävä. Hän tuntuu saavan raivareita mitättömin perustein ja asettavan oman etunsa aina muiden edelle. Toki hän lähtee tuhoamaan noitarumpua, mutta senkin hän tekee lähinnä henkilökohtainen kunnia mielessään. Naisten suhteen hän on aivan viettiensä vietävissä. Toiseksi merkittävin henkilö, Tommon lapsuudenystävä Pikku-Tihi ei ehkä ole yhtä itsekeskeinen, mutta melkoisen kiukkupussin vikaa hänessäkin on. Muista hahmoista muun muassa Metso-noita ja hänen rakastajattarensa Sarritsa ovat yhtä veemäisiä. Sivuhenkilöiden keskuudesta löytyy kyllä miellyttävämpiäkin tyyppejä – esimerkiksi Pikku-Tihin äiti on suht mukava – mutta kokonaisuudessaan hahmogalleria on turhan luotaantyöntävä. Enkä toki missään nimessä haluaisikaan lukea mistään ylimaallisen puhtoisista herra ja rouva täydellisyyksistä, mutta liika ärsyttävyyskin on liikaa.

Näiden epämiellyttävähköjen hahmojen keskinäistä vuorovaikutusta kuvataan tässä toisessa osassa vähemmän kuin edellisessä. Karhunkiertäjässä heimonsisäiset konfliktit ja jännitteet saivat paljon tilaa, kun taas Yökulkijassa Tommo elää karkoitettuna kasvattisukunsa parista. Toki hänen tiensä yhtyvät silloin tällöin muihin hahmoihin, kuten vaikka Pikku-Tihiin, jolloin he käyvät oitis toistensa kurkkuihin kiinni. Etenkin teoksen alkupuoliskolla esiintyy kuitenkin paljon myös yksinäistä rämpimistä, mikä on hiukan tylsää.

Yökulkijan juoni on turhankin simppeli ja suoraviivainen: Tommo yrittää saada noitarummun käsiinsä hajottaakseen sen. Toki matkan varrella tulee vastaan joitakin sivupolkuja, mutta ne tuntuvat osittain hieman väkisin väännetyiltä. Esimerkiksi eräs romanssi on todella päälleliimatun oloinen. Lisäksi päähenkilöt törmäilevät tuhka tiheään aivan summanmutikassa merkittäviin hahmoihin. Tommo tai Pikku-Tihi saattaa esimerkiksi tavata sattumalta tyypin, joka paljastuu sitten jonkun heidän tuttunsa vaimoksi, tyttäreksi tai kumminkaimaksi. Moiset sattumat vaikuttavat liian usein esiintyessään lähinnä epäuskottavilta.

Lisäksi Yökulkija on aivan ylimitoitettua kurjuutta alusta loppuun, kuten taisi ensimmäinen osakin olla. Välillä jonkinlaisia pieniä valonpilkahduksia saattaa olla näkyvissä, mutta nekin päättyvät varmasti katastrofiin. Se tuntuu hieman yksitoikkoiselta. On silti eittämättä positiivista, että kirjan tapahtumat herättävät voimakkaita tunteita: surun ja vihan lisäksi myös esimerkiksi jännitystä ja pelkoa. Mitään aivan edellisosan loppupuolen paljastuksen kaltaista suurta shokeeraajaa ei tässä kirjassa ole, mutta kyllä Yökulkijaankin sisältyy melkoisen dramaattisia käänteitä ja lopussa on luvassa cliffhanger.

Kirjan kieli on värikästä ja käytetty sanasto käsittää useita vanhahtavia ilmauksia, joista en ole aivan varma, ovatko ne jotakin muinaissuomea vai Pireksen keksimiä. Joka tapauksessa nuokin sanat solahtivat tekstiin sujuvasti ja olivat riittävän helposti ymmärrettävissä ihan kontekstin perusteella. Jos joku ei kuitenkaan ymmärrä, kirjan loppuun on sijotettu asiaa auttava sanasto.

Yhteenvetona mainittakoon, että pidin kyllä ykkösosasta enemmän, mutta oli tässä jatko-osassakin hetkensä ja mielenkiinto säilyi vireillä sen verran hyvin, että  tarinan päätöskin tullee luettua.