George R. R. Martin: A Feast for Crows

George Martinin A Song of Ice and Fire -kirjoja käsittelevä postaussarjani jatkukoon. Edellisen, A Storm of Swordsia käsitelleen arvostelun jälkeen on aika siirtyä sarjan neljännen osan pariin.

Teksti spoilaa jonkin verran niin tätä kuin aiempiakin kirjoja.

A Feast for Crows (suomeksi Korppien kestit) on aina ollut minulle hankala pala purtavaksi. Niin oli käsittääkseni myös kirjailija Martinille – joskaan ei läheskään niin hankala kuin tällä hetkellä työn alla oleva kuudes kirja, jota hän on väkertänyt jo 14 vuotta eikä loppua ole vieläkään näkyvissä. Väänsi hän kuitenkin tuota A Feast for Crowsiakin viiden vuoden ajan eli huomattavasti pidempään kuin sarjan aiempia vain vuoden välein toisistaan ilmestyneitä osia. Itselläni Korppien kesti taas jäi jo ensimmäisellä lukukerralla moneksi viikoksi tauolle, kun en vain jaksanut painaa eteenpäin, vaikka olin tuohon aikaan saagasta vieläkin innostuneempi kuin nykyään.

Martinin ongelmat kumpusivat ensinnäkin hänen alun perin suunnittelemastaan viiden vuoden aikahypystä tämän ja edellisen kirjan tapahtumien välille. Tuon hypähdyksen aikana lapsihahmot olisivat aikuistuneet, Bran olisi ollut yliluonnollisen mentorinsa Kolmisilmävariksen ja Arya palkkamurhaajakilta Kasvottomien miesten veljeskunnan opissa ja Danyn lohikäärmeet olisivat kasvaneet. Martin olikin ehtinyt kirjoittaa teosta jo satoja sivuja tajutessaan, että sinänsä fiksu aikahyppyidea ei kuitenkaan käytännössä toiminut – suurin osa hänen siihen mennessä tuottamastaan tekstistä oli pelkkää takaumaa, koska pitihän lukijalle tehdä selväksi hahmojen vaiheet edellisen kirjan jälkeen. Niinpä Martin joutui heittämään aikaansaannoksensa sellaisenaan roskakoriin ja aloittamaan uudelleen, sillä kertaa suoraan A Storm of Swordsin lopetuksesta ilman mitään ajallisia harppomisia.

Tuo sählääminen ei kuitenkaan näy lopputuloksessa juurikaan. Neljännessä kirjassa tosin on ilman aikahyppyjäkin aika paljon takaumaa ja paikoillaan polkemista: hahmot vain istuskelevat jossakin pohdiskelemassa syntyjä syviä ja muistelemassa jotakin aiemmin tapahtunutta sen sijaan, että he aktiivisesti tekisivät jotakin. Tällaista hidastempoista sisältöä on toki ollut aiemmissakin osissa jonkin verran, ja sopivissa määrin moinen tehostaakin hahmon sisään pääsemistä. A Feast for Crowsissa tällaisen jahkailun osuus on vain lisääntynyt siihen pisteeseen, että tapahtumat eivät enää oikein tunnu etenevän. Joka tapauksessa aikahypystä luopuminen oli selvästi hyvä ratkaisu, koska muuten koko opuksessa olisi tuskin muuta ollutkaan kuin tuota hahmojen paikoillaan kököttämistä jahkailun merkeissä.

Toinen Martinin kohtaama ongelma oli kuitenkin kirjaimellisestikin mittavampi ja vaikuttaa enemmän myös lopputulokseen. Hän oli nimittäin kirjoittanut neloskirjaa jo aika pitkälle huomatessaan, että se uhkasi venähtää aivan mammuttimaiseksi tiiliskiveksi. Vaihtoehtoina olisi kuulemma ollut joko saksia tapahtumia rankalla kädellä tai "painaa kirja minimaalisella fontilla ohuelle paperille ja antaa suurennuslasi jokaiselle lukijalle”, mutta Martin halusi mieluummin jakaa teoksen kahtia. Kronologiseen kahtiajakoon hän ei kuitenkaan ollut halukas, koska silloin hän ei olisi saanut kuljetettua yhdenkään hahmon tarinaa juuri lainkaan eteenpäin neljännen kirjan puitteissa. Niinpä hän suoritti jakamisen hahmoittain, tai oikeastaan paikoittain: tässä teoksessa liikutaan lähinnä Westerosin pääkaupungissa Kuninkaansatamassa, Jokimailla, Dornessa ja Rautasaarilla, kun taas seuraaja A Dance with Dragons sijoittuu pääasiassa itään Essosin mantereelle ja pohjoiseen Talvivaaraan ja Muurille.

Ratkaisu on hivenen outo, vaikka on siinä toki puolensa. A Feast for Crows on sen verran laahaava muutenkin, että hirvittää ajatella miten vähän eteenpäin millään sektorilla olisi päästy, jos kaikkien hahmojen vaiheet olisi yritetty puristaa samojen kansien väliin. Varjopuolena sitten monet keskeisimmistä ja suosituimmista hahmoista – Tyrion, Jon ja Dany – eivät pahemmin esiinny tässä osassa (myös Bran loistaa poissaolollaan, mutta hän onkin tylsähkö). Aryaakin näytetään vain vähän. Edellä mainittujen hahmojen puute häiritsee minuakin, vaikka tutustuin sarjaan vasta jokunen vuosi viidennen kirjan julkaisun jälkeen. Vielä pahempi harmitus olisi varmasti päässyt valloilleen, jos olisin lukenut Martinin hengentuotoksia ns. reaaliajassa. Ensin olisi joutunut odottelemaan monen vuoden ajan esimerkiksi Tyrionin tarinan jatkoa ja sitten neljännen osan ilmestyttyä olisi havainnut, että koko hahmo ei esiinny siinä ollenkaan. Palataan asiaan sitten vuosikausien päästä.

Minun mielestäni parempi ratkaisu uhkaavan mammuttitaudin parantamiseen olisikin ollut se ensin mainitsemani: tapahtumien saksiminen rankalla kädellä. Nimenomaan neljännessä kirjassa juoni nimittäin levähtää siinä määrin, että paletin hallussa pitäminen alkaa käydä hankalaksi niin kirjailijalle kuin lukijallekin. Pääjuonen rungon muodostava Viiden kuninkaan sota versoo rönsyjä joka suuntaan, vaikkei etene juuri mihinkään. Sarja on kuitenkin tässä vaiheessa jo sen verran pitkällä, että luulisi fokuksen alkavan jo vähitellen tiivistyä. Neloskirjassa päinvastoin nostetaan muiden elementtien rinnalle aiemmin vain sivuosassa olleet Dornen ja Rautasaarten meiningit. Minusta tuo on yleisesti ottaen huono ratkaisu, vaikka noihin paikkoihin sijoittuvissakin osioissa on hyviäkin hetkiä.

Myös hahmogalleria venähtää nimenomaan A Feast for Crowsissa huolestuttaviin mittasuhteisiin. Vaikka osa keskeisistä tyypeistä loistaa poissaolollaan, heidän tilalleen pelilaudalle tanssitetaan puskista tuntemattomampia hyyppiä. Aiemmin Martin on loistanut ennen kaikkea syvällä henkilökuvauksellaan, mutta tässä kirjassa nostetaan aivan näkökulmahenkilöiden joukkoon sellaisiakin värittömiä nobodyja, joiden tarkoituksena on selvästi vain toimia tarinaa omalta mitättömältä osaltaan kuljettavina tai sitä passiivisesti seuraavina paperinukkeina sen sijaan, että he olisivat kiinnostavia persoonia itsessään. Erityisesti Dornen prinsessa Arianne ja hänen hoitonsa ritari Arys Oakheart ovat molemmat pelkkiä tylsimyksiä ja heidän yrityksensä päästä mukaan valtaistuinpeliin on säälittävää räpellystä. Dornelainen kaartinkapteeni Areo Hotah on totaalisen persoonaton eikä myöskään tee juuri muuta kuin kuuntelee varjoissa sivusta merkittävämpien hahmojen keskusteluja. Rautasaarten pappi Märkätukka on myös silkka statisti eikä hänen luonteestaan nouse esiin muita piirteitä kuin puiseva hihhulimaisuus. Victarion Greyjoyssa on hieman enemmän persoonaa, mutta ikävä kyllä tuo persoona koostuu lähinnä vastenmielisistä piirteistä (aggressiivisuus, raivohulluus, tekopyhyys, katkeruus) ja hänen lukunsa rakentuvat pääasiassa pitkäpiimäisten taistelu- ja matkustuskuvausten ympärille. Onneksi Rautasaarten valopilkkuna toimii edesmenneen kuninkaan tytär – aiemminkin sarjassa esiintynyt mutta nyt näkökulmahenkilöiden joukkoon ylennetty Asha Grejoy. Hänessä on sekä särmää että miellyttävyyttä.

Uusien hahmojen surkeudesta huolimatta suurimman pettymyksen muodostavat kuitenkin eräät vanhat kunnon tyypit: suosikkini Jaime Lannister ja nyt niin ikään "point of view" -hahmoksi ylennyt Brienne of Tarth. Hahmoissa ei sinänsä ole vieläkään mitään vikaa, vaan molemmat ovat ihmisinä hyvinkin kiinnostavia. Sekä miekkakätensä että rakastettunsa edellisessä kirjassa menettänyt Jaime kipuilee hukassa olevaa identiteettiään – onhan hän kadottanut kaiken mille hänen elämänsä rakentui. Briennen identiteetti taas ei ole koskaan reilassa ollutkaan, koska hän ei sovi yhteiskunnan sukupuolensa edustajalle asettamiin ahtaisiin muotteihin. Henkilökuvat ovat kyllä timangia, mutta muuten sekä Jaimen että Briennen luvut koostuvat lähinnä päättömästä haahuilusta Jokimailla. Etenkään Brienne ei saa käytännössä yhtään mitään aikaan.

Korppien kestien parasta antia edustavat yllättäen Cersein ja Sansan luvut. Cersei (niin ikään näkökulmahahmona uusi vahvistus) tosin on persoonanpiirteiltään kammottavan itsekäs kuvatus, mutta ehdottoman viihdyttävä. Isänsä Tywinin kuoleman jälkeen hän on noussut vallan kahvaan, mutta hänessä ei ole jälkeäkään isukkinsa ja veljensä Tyrionin valtiomiestaidoista, vaan hän syöksyy ylpeytensä sokaisemana hullutuksesta toiseen. Lukija seuraa hänen edesottamuksiaan odottaen kuumeisesti sitä hetkeä, kun juonittelut osuvat hänen omaan nilkkaansa. Sansa puolestaan on aiemmissa kirjoissa ollut sinisilmäinen typerys, mutta kaikkien juonittelujen mestarina kunnostautuneen Petyr "Littlefinger" Baelishin opissa hän alkaa oppia yhtä ja toista – siis oikeasti oppia eikä vain luulla osaavansa, kuten Cersei. Samin ja Aryan luvut puolestaan edustavat kirjan keskitasoa. Hieman tapahtumaköyhiä, mutta ihan ok. Samin matkassa olevan vanhan ja viisaan mestari Aemonin kuolema on koskettavasti kuvattu. Arya puolestaan on ollut aiemmin niin epäonnekas hahmo, että tuntuu hyvältä nähdä hänen ajoittain jopa nauttivan elämästään Kasvottomien miesten oppipoikana.

A Feast for Crows -teoksessa on siis kyllä hyviäkin kohtia, mutta koko ASOIAF-ketjussa se on lopulta selvästi välityöltä vaikuttava lenkki. Kirjan luettuaan lukija ei voi sanoa olevansa yhtään lähempänä sen paremmin Viiden kuninkaan sodan kuin pimeyden ja valon välisen taistelun ratkaisua, vaikka paljon sekalaista scheissea hänen silmiensä eteen onkin maalattu. Paljon sellaistakin, mikä on hyvä tietää, mutta ei mitään ensiarvoisen tärkeää.