Teresan lempikirjoja, osa kahdeksan: Twilightit

 

Voipi olla, että menetän nyt kaiken uskottavuuteni (vaikkei sitä kyllä varmaan koskaan ollutkaan), mutta ajattelin toden totta esitellä lempikirjapostaussarjani kahdeksannessa osassa tuon otsikossa mainitun Stephenie Meyerin kynäilemän teinivampyyrisaagaan. En toki silti ole nostamassa noita kirjoja minnekään maailmankirjallisuuden klassikoiden kuumimpaan kärkeen. Ennemminkin Twilight on mielestäni hömppäviihdettä, vieläpä ihan onnistunutta sellaista, muttei sen enempää. Silti noilla Meyerin hengentuotoksilla on oma, vieläpä kohtalaisen merkittäväkin paikkansa lukuhistoriassani, joten kyllähän nekin postauksen ansaitsevat.

En ollut enää ihan sarjan ensisijaista kohderyhmää vaan jo baltiarallaa parikymppinen tutustuessani Twilighteihin ensimmäistä kertaa. Muistan lukeneeni koko sarjan tuolloin suhkoht nopeaan tahtiin ja olleeni ajoittain ihan fiiliksissä, mutta loppujen lopuksi suuhun jäi karvaan pettynyt maku. Kypsemmällä aikuisiällä olen palannut sarjan pariin eri elämäntilanteissa, kun olen halunnut ajatukset muualle – ja aina olen ollut ajoittain ihan fiiliksissä, mutta loppujen lopuksi suuhun on jäänyt karvaan pettynyt maku. Kerron kohta miksi.

Ensin kuitenkin pari sanaa kunkin teoksen juonesta, tai ”juonesta”. Spoilereita on luvassa, pahojakin sellaisia.

Houkutus: Tästä kaikki alkaa. 17-vuotias lukiolaistyttö Bella Swan ei oikein mahdu äitinsä elämään tämän avioiduttua itseään puolta nuoremman baseball-ammattilaisen kanssa, joten Bella päätyy muuttamaan isänsä luokse sateiseen Forksin pikkukaupunkiin. Varsinainen opiskelu ei lopulta muodostu kovin kummoiseksi prioriteetiksi Bellalle, vaan enemmän hänen mieltään uudessa koulussa askarruttaa säkenöivän komea, mutta ristiriitaisesti käyttäytyvä Edward Cullen samalta luokka-asteelta. Tuota pikaa ilmeneekin, että Edward on vampyyri ja tuntee niin ikään vetoa Bellaan, mutta ei ainoastaan tämän sieluun tai ruumiiseen, vaan myös Bellan veri suorastaan laulaa hänelle. Kyseisen dilemman vatvomisen ohessa Bellasta ja Edwardista tulee nopeassa tahdissa toisilleen niin tärkeitä, ettei kumpikaan voisi elää ilman toista. Kirjan varsinainen juoni alkaa hahmottua vasta viimeisten sadan sivun aikana: Edward ei nimittäin ole ainoa, jota Bellan tuoksu houkuttelee, vaan myös verenhimoinen jäljittäjävampyyri James on pian sankarittaremme perässä. Kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin. 

Uusikuu: Bellan syntymäpäiväjuhlissa sattuu ikävä vaaratilanne ja Edward tulee siihen tulokseen, että peli on parempi viheltää tässä vaiheessa poikki. Hän päätyy karistamaan koko Forksin pölyt jaloistaan, ja sankarittaremme vajoaa tahollaan kuukausiksi zombienkaltaiseen olotilaan. Vähitellen Bella kuitenkin huomaa, että aina kun hän joutuu jonkin vaaran uhkaamaksi, hän kuulee korvissaan kaikuja Edwardin suloäänestä. Näinpä hän alkaa rassata moottoripyöriä ja suunnitella extreme-tempauksia vanhan perheystävän Jacobin kanssa. Vähitellen Bella kuitenkin huomaa senkin, että Jacobilla ja hänellä synkkaa muutenkin kuin vain rikostovereina kielletyissä hullutuksissa – tosin Jacobin puolelta ehkä hieman liikaakin. Kaiken kukkuraksi Jacobkaan ei ole täysiverinen ihminen, vaan paljastuu ihmissudeksi. Vaaranpaikkoja kumpuaa myös siitä, että Houkutuksen lopussa listityn Jamesin kumppani Victoria on Bellan perässä, mutta kyseinen ajojahti on tässä kirjassa pelkkä kuriositeetti. Viimeisten sadan sivun aikana päästään taas varsinaisen juonen pariin: Bella saa kuulla, että Edward on Italiassa yrittämässä itsemurhaa vampyyrimaailman lakia valvovien Volturien avulla, ja rynnistää perään. Kaikki kääntyy parhain päin. 

Epäilys: Bella ja Edward ovat taas yhdessä, mutta onnea varjostaa Jacobin tuhoon tuomittu ihastuminen Bellaan. Bella puolestaan pitää Jacobia parhaana ystävänään, joten tilanne on monimutkainen. Kolmiodraamaa vatvotaan pitkään ja hartaasti, mutta siinä sivussa käsitellään vaarallisempiakin huolenaiheita: naapurikaupungissa mellastaa vastasyntyneiden vampyyrien joukkio ja joku vampyyrilajin edustaja on taas vaihteeksi Bellan perässä. Käy ilmi, että kaiken takana on jälleen Victoria, ja Volturitkin tekevät lopussa pikkuisen visiitin. Kaikki kääntyy muuten parhain päin, mutta Bella oivaltaa yhtäkkiä olevansa sittenkin myös romanttisessa mielessä rakastunut parhaaseen ystäväänsä Jacobiin, joten pieni osa hänen sydämestään lohkeaa irti kolmiodraaman huipennukseksi.

Aamunkoi: Viimeisessä osassa sekä Bellan että Edwardin pitkäaikaiset unelmat toteutuvat: Edward pääsee vihdoin saattelemaan Bellansa alttarille ja Bella puolestaan saa vihdoin Edwardinsa vällyjen väliin. Paha kyllä, herkistä hetkistä on tuloksena raskaus, joka ei suju aivan mutkattomasti, kun kehittymässä oleva puolivampyyri räsäyttelee äitinsä luut tuhannen päreiksi. Kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin, sillä Bella saadaan muutettua kuolemattomaan muotoon (siis vampyyriksi) juuri kun hänen henkensä on enää hiuskarvan varassa. Jacobkin tulee pitkäaikaisen ihastuksensa ja pitkäaikaisen vihamiehensä tyttären kanssa lievästi sanottuna hyvin toimeen, joten ongelmat silottuvat sielläkin suunnalla. Valitettavasti myös Volturit saavat kuitenkin kuulla iloisesta perhetapahtumasta ja saapuvat paikalle tuhoamaan moisen sekasikiön. Bellapa loihtiikin ajatuksen voimalla näkymättömän kilven oman poppoonsa suojaksi ja – yllätys yllätys – kaikki kääntyy parhain päin.

Noin niin kuin pähkinänkuoressa. Sitten siihen kritiikkiin. Saaga epäonnistui mielestäni kaikissa genreissä, mihin se ylipäätään voidaan luokitella.

Kauhukirjoiksi noita ei voi edes kutsua, vaikka on vampyyreitä ja kaikkea. Vampyyritkin ovat niin kauniita ja hyväkäytöksisiä että. Eivätkä Twilightit sitä paitsi ole edes jännittäviä, koska henkilökuvat on ensinnäkin luotu niin ohuiksi ja pinnallisiksi, ettei hahmoihin kiinny eikä heidän kohtalonsa kiinnosta. Bellan epävarmaa käytöstä ja kömpelöä liikehdintää kuvattiin kyllä tarkasti, mutta enpä voi sanoa oppineeni tuntemaan ko. henkilöä sen syvällisemmin: mitä muita tavoitteita hänellä on kuin saada elää Edwardin kanssa, ja mitä muita ohjenuoria hänellä on elämässään kuin "vietä niin paljon aikaa Edwardin kanssa kuin voit". Lisäksi Bella on melkoinen Mary Sue -hahmo, sillä vaikka häntä kuvataan muka tavalliseksi, koulun jokainen poika tuntuu retkahtavan häneen päätä pahkaa. Hänen huonoimpana puolenaan on, että hän on aivan kammottava vetelä kynnysmatto, niin että tekisi koko lukuprosessin ajan mieli rynnistää kirjan sivuilla potkimaan häneen hieman selkärankaa. Moisia sankarittaria ei enää 2000-luvulla kaivattaisi. Myös Edward on makuuni liian täydellinen niin ulkoisesti kuin taidoiltaankin. Hänen huonot puolensa (alistavaisuus, vihaisuus) tekevät hänestä vain ärsyttävän eivätkä millään tasolla sympaattista tahi samastuttavaa. Eli tilanne on sama kuin Bellan kohdalla – pääosin kummatkin ovat täydellisiä, mutta huonosti valitut puutteet tekevät heistä entistäkin raivostuttavampia.

Muiden hahmojen, erityisesti Edwardin kasvattiperheen jäsenten eli Culleneiden henkilökuvissa sen sijaan on enemmän väriä. Kasvattisisar Rosalie on koppava, kasvattiveli Jasper viileä, kasvattiveli Emmet meluisa mutta huumorintajuinen nyrkkisankari, ottoäiti Esme lempeä ja ottoisä Carlisle myötätuntoinen. Eli vaikka heissä eittämättä on luonnetta, henkilökuvat ovat kylläkin melko kärjistettyjä ja karikatyyrimäisiä. Kasvattisisar Alice on piristävä poikkeus; iloinen, intoileva, sydämellinen, avoin… miellyttävä ja mielestäni erityisen värikäs persoona. Täydellinen hän ei ole, vaan sortuu välillä turhankin räikeään päällepäsmäröintiin. Se ei kuitenkaan ylitä missään vaiheessa raivostuttavuuden rajoja.

Ainakin Alicen hengen tai paremminkin olemassaolon puolesta olisin siis periaatteessa voinut jännätäkin, mutta tajusin pian sen olevan turhaa. Jo ekan kirjan lopun perusteella voi todeta Meyerin nössöyden – hän ei uskalla tappaa hahmojaan, joten kaikki kääntyy lopulta parhain päin. Mielestäni joka ikisen kirjailijan pitäisi ajoittain teurastaa henkilöitään ihan vain osoittaakseen ennalta-arvaamattomuutensa, vaikka toki kuolemat nostavat myös dramaattisuus- ja koskettavuustasoa ja ovat siinäkin mielessä merkittäviä. 

Kauhua tai jännitystä ei siis ainakaan irtoa, mutta edes rakkausromaanina Twilight ei ole mistään kotoisin. Se on kerta kaikkiaan liian vastenmielinen, heppoinen ja siirappinen. Eniten minua häiritsee, että Edwardin ja Bellan välisen suhteen dynamiikka ja kirjojen arvomaailma on jotakin todella järkyttävää. Myerin mormonitausta lienee vaikuttanut kirjojen sisältöön kautta linjan, sillä säännönmukaisesti Edward määrää, Bella alistuu ja tämä kaikki esitetään jonkinlaisena ”täydellisenä rakkaustarinana”. Todella arveluttavaa, etenkin kun heidän suhteensa on muutenkin ihan paska.

Ainakin minä sain sen käsityksen, että Bella tunsi Edwardia kohtaan pelkästään seksuaalista vetovoimaa, ja sama toisinpäin. Missään vaiheessa ei nimittäin tullut esille, että tämä heidän "vuosisadan rakkaustarinansa" olisi perustunut mihinkään muuhun kuin Edwardin komeudesta ja Bellan hyväntuoksuisuudesta kumpuavaan molemminpuoliseen intohimoon. Ei heidän välillään edes ollut rakkautta, ainoastaan pakkomielteistä ihastumista ja kiihkoa. Jacob taas oli Bellan sielunveli. He ymmärsivät toisiaan (Eddie itsekin myönsi jossain vaiheessa, ettei ymmärrä Bellaa niin kuin Jacob) ja olivat toistensa tukena vaikeissa tilanteissa. Kaiken kaikkiaan heidän suhteensa oli paljon syvempi ja kypsempi kuin Edwardin ja Bellan pinnallinen teiniromanssi.

Monet parhaat rakkauskirjat (Tuulen viemää, Humiseva harju yms.) perustuvat juurikin pinnallisen ihastumisen ja aidon rakkauden väliselle vastakkaisasettelulle. Houkutus-sarja vain eroaa edellä mainituista siten, että siinä pinnallinen ihastus nostetaan kautta linjan sielunveljen yläpuolelle. Bella valitsee himokääryleensä sielunveljensä asemasta, eikä päätös missään vaiheessa puraise häntä nilkasta. Mielestäni tämä on suorastaan kamalaa ja kertoo niin ikään karua kieltään Meyerin omasta arvomaailmasta (tässä tapauksessa mormoniudella tosin ei varmaan ole tekemistä asian kanssa). Kirjasarja olisi jättänyt paljon positiivisemman jälkimaun, jos se olisi päättynyt toisella tavalla.

Lisäksi Bellan ja Edwardin suhde suorastaan tihkuu siirappia. Heidän välilleen ei sukeudu riittävästi ristiriitoja, eivätkä he lopulta joudu oikeasti uhraamaan mitään niin kutsutun rakkautensa eteen. Potentiaalisia ristiriitoja ja uhrauksia olisi kyllä ollut pilvin pimein, mutta niitä ei hyödynnetty kunnolla. Ristiriitoja olisi nimittäin voitu repiä esimerkiksi Edwardin kontrollifriikkiydestä, mutta ikävä kyllä Bella hädin tuskin tiedosti tämän poikaystävänsä ikävän luonteepiirteen eikä ainakaan reagoinut siihen kovinkaan railakkaasti, vaan alistui aina kuin lammas. Uhrauksia taas olisi saatu mukaan keitokseen, jos Bella olisi oikeasti joutunut luopumaan joko parhaasta ystävästään, isäpapastaan tai ihmiselämästään rakastettunsa vuoksi. No, Jacob-kaveri ja jopa Charlie-isukki jäivät kaikesta päinvastaisesta vihjailusta huolimatta Bellan elämään vampyyriksi muuttumisen jälkeenkin... Ihmisyyshän häneltä toki periaatteessa meni, mutta olikohan tuolla nyt loppupeleissä mitään merkitystä. Bella ei vampyyrinakaan elänyt millään muotoa eristyksissä, sillä hän pystyi alusta alkaen seurustelemaan ex-lajitovereidensa kanssa verenhimonsa hilliten, eikä hän muutenkaan menettänyt käytännössä mitään, koska vähäpätöisempiä ihmiselon hienouksia (mm. kuolevaisuus, ruoka, juoma ja uni) hän ei ohukaisena hahmona osannut edes kaivata.

Fantasiakirjoinakin noissa olisi ollut potentiaalia vaikka vallan mihin, mutta lopputulos lässähtää. Vertaanpa Twilightiä fantasiasuosikkiini eli Pottereihin, joissa minua viehättää juuri se tietty todentuntuisuus mutta samanaikainen taianomaisuus; tarunhohtoinen taikamaailma on saatu sujuvasti lomittumaan meidän arkitodellisuuteemme. Pottereissa on siis sopivissa määrin tuttua ja vierasta. Myer on tavallaan onnistunut realistisuusjutussa melkein yhtä hyvin kuin Rowling, sillä Bella ja vampyyrit elävät päällisin puolin normaalia elämää Yhdysvalloissa, ja vampyyrien salassapysyminen on selitetty niiden italialaisten järjestyksenvalvojien eli Volturien avulla. Meyerin fantasiamaailma epäonnistuukin nimenomaan sillä toisella ja tärkeämmällä osa-alueella, koskapa hänen kirjoissaan ei muuta olekaan kuin se realistinen elementti – mielikuvitusta niissä esiintyy varsin vähän jos ollenkaan. Twilight-vampyyrithan käyvät lukiota, asustelevat käytännössä ihmisten keskuudessa, katselevat elokuvia, pitävät juhlia, ajelevat autoilla ja muutenkin elävät suurin piirtein samanlaista elämää kuin matti- ja maijameikäläiset. Tulokulma on aivan toinen kuin edellä mainituissa Pottereissa tai vaikkapa Anne Ricen Vampyyrikronikoissa, joissa vampyyreistä oli onnistuttu luomaan ihan oma lajinsa.
 
Twilightit kariutuvat siis sekä kauhussa, jännityksessä, romantiikassa että fantasiassa. On niissä silti muitakin vikoja. Äsken menin soimaaman Meyerin hengentuotoksia liiasta realistisuudesta, mutta en tosiaankaan tarkoittanut sillä muuta kuin mielikuvituksen puutetta. Henkilöiden reaktiot puolestaan eivät aina ole psykologisessa mielessä likikään uskottavia; esimerkkinä tästä olkoon Bellan viilipyttymäisen tyyni suhtautuminen Edin vampyyriuteen ja Jaken ihmissusiuteen. Logiikka Twilightissa pelaa enimmäkseen ihan hyvin, mutta joitakin porsaanreikiäkin on – kuten että Bella on muka immuuni kaikille vampyyrien henkisellä tasolla liikkuville erikoiskyvyille, mutta tulevaisuutta ennustavan Alicen kyvyt toimivat hänenkin kohdallaan. Tätä yritetään selittää ontuvasti sillä, että Alicen näyt käsittelisivät vain fyysisen maailman tapahtumia, mutta se ei pidä paikkansa, sillä tosiasiassa hän näkee näkyjä nimenomaan ihmisten päätöksistä. Potsin peräreikä siis on ja pysyy. Se on syvältä anuksesta, koska fantasiassahan esimerkiksi luonnonlakeja rikotaan surutta, joten todentuntuisuuden pitäisi kummuta suurilta osin siitä, että hahmot käyttäytyvät uskottavasti ja kirjailija noudattaa loogisesti itse määrittelemiään sääntöjä.
 
Juonikin kusee niin rytmitykseltään kuin muutenkin – tai siis ”juoni”. Oikeastaan voisi nimittäin sanoa, ettei yhdessäkään saagan teoksessa ole varsinaista juonta; niissä vain veivataan monta sataa sivua esimerkiksi Eddien komeutta tai hänen lähtönsä aiheuttamaa angstia ja lopussa tapahtuu nopeaan tahtiin jotakin (tai sitten ei). Tosin eihän juoni ole kirjallisuudessa mikään välttämättömyys, vaan sen puutteen voi kuvata esimerkiksi syvällisillä pohdinnoilla. Turha kai mainitakaan, ettei Twilighteissa sellaisiakaan ole. Meyer uskoi kaiketi, että nämä kirjat seisovat tunnepitoisuutensa varassa. Jossakin määrin se pitää kyllä paikkansa, mutta ei Meyer silti pahemmin loistanut tunnekuvauksessakaan. Oli täydellisen yliampuvaa, että Bella suunnilleen käveli päin seiniä tai pyörtyi joka kerta Edwardin koskettaessa häntä. Joissain kohdissa kirjailija syyllistyi taas aliampumiseen. Kakkososassa oltiin tehokkaasti pedattu Edwardin uutta tulemista, hänet oltiin nostettu kullanhohtoiselle jalustalle (siis vieläkin korkeammalle kuin aiemmin), Bella ei voinut edes lausua ääneen hänen nimeään... No, sitten kun kaksikko lopulta kohtasi toisensa jälleen, kaikki lässähti Bellan vaisuuteen – hän ei reagoinut juuri mitenkään. Muulloinkin Meyer syyllistyi siihen, että nostatti ensin latausta ja riisti sitten lukijoilta loppuhuipennuksen. Historian lattein ja antiklimaattisin loppuratkaisu toimii malliesimerkkinä tästä.

  
No joo. Tämän valitusvirteni päätteeksi minä epäloogisesti kumoan kaiken sanomani ja kehtaan väittää, että kyllä minä noista kirjoista todellakin tykkäsin. Välillä tuollainen aivot-narikkaan-viihde tekee nimittäin hyvää töiden lomassa. Twilightissa on kaikesta huolimatta koukku, joka saa minut kerta toisensa jälkeen lukaisemaan sarjan alusta loppuun. Homman perusta on tämä: Bella on niin raivostuttavan uusavuton neito pulassa melkein koko kirjasarjan ajan, että hänen muuttumistaan vampyyriksi alkaa toden totta odottaa. Neljäs kirja onkin ehkä suosikkini juuri sen vuoksi, että yhtäkkiä Bella olikin vahvempi kuin voimapesä-Emmett ja lopulta onnistui jopa suorittamaan melkeinpä ensimmäisen hyödyllisen tekonsa koko saagan aikana. Hänhän pelasti koko köörin sillä kivellään! Lisäksi olin toivonut, että saaga muuttuisi Bellan vampyyriksitulon jälkeen jotenkin taianomaisemmaksi – että hänen elämänsä olisi todella erilaista kuin ennen ja vampyyriyden syvintä olemusta pohdiskeltaisiin hyvine ja huonoine puolineen. No, kaikkea ei voi saada.
 
Sarjaan hyviin puoliin kuului myös se, että Meyer oli joskus harvoin onnistunut hahmojen välisten suhteiden (ei tosin rakkaussuhteiden) kehittelemisessä. Saagassa pelattiin – oletettavasti vahingossa mutta kuitenkin – kahdella vihollisryhmällä (vampyyrit ja ihmissudet), jotka joutuivat olosuhteiden pakosta toimimaan yhdessä. Sellaisesta mielenkiintoisesta asetelmasta saa vaikka mitä pientä kivaa aikaan. Meyerkään ei onneksi tässä tapauksessa syyllistynyt ryssimiseen vaan antoi ryhmien väliselle suhteelle tilaa ja käytti sen koko potentiaalin. Vamppiksien edustaja Edward ja susien edustaja Jacob alkoivat pikkuhiljaa puhaltaa yhteen hiileen ja luottaa toisiinsa, ehkä suorastaan pitää toisistaan. Eivätkä Eddien ja Jaken antoisat välit olleet ainoa positiivinen seikka, vaan esimerkiksi susilauman ryhmäkuri ja sen aiheuttamat ongelmat olivat niin ikään kiinnostavaa luettavaa. Erityisesti lauman kahtiajakautuminen neljännessä kirjassa toi kiintoisia jännitteitä sarjaan, etenkin kun Jacobin inhokkisusikollega Leia halusi yllättäen liittyä hänen ryhmäänsä. Bellan ja Rosalie Cullenin ärhäkän monisyiset välit olivat myös hyvä veto kaiken imelyyden keskellä; muut Cullenit kun ottivat uuden perheenjäsenensä epäuskottavan mutkattomasti vastaan. Jacobin ja Bellan ystävyyden kehittyminen sen sijaan oli kuvattu melkoisen uskottavasti, mutta ei taas ollut erikoisen uskottavaa, että Bella vain yhtäkkiä tajusi olevansa rakastunut parhaseen ystäväänsä. Mitään pieniäkään merkkejä tähän suuntaan ei ollut etukäteen havaittavissa. 
  
Siitä tulikin mieleeni, että Meyer osasi yleensäkin kehitellä vain hahmojen välisiä suhteita eikä sinänsä hahmoja. Hän ei esimerkiksi ottanut huomioon, että ihmiset eivät yleensä muutu parissa päivässä mukavasta tyypistä pesunkestäväksi äkäpussiksi, kuten Jakelle kävi jossakin päin kakkoskirjaa. Loppusarjan ajan hahmo olikin sitten yhtä kontrollihenkinen ja epämiellyttävä kuin Edward pahoina päivinään. Edwardin hallitsevuus tosin lopahti kolmoskirjan puolivälin paikkeilla aivan yhtäkkiä ja selittämättä, eli silloinkaan Meyer ei käyttänyt hahmokehityksessä vaadittavaa kärsivällisyyttä ja hienovaraisuutta.
 
No niin, piti kertoa sarjan vahvuuksista, mutta lipsahdin taas niihin heikkouksiin. Taidankin lopettaa tämän sekavan vuodatuksen nyt tähän. Ihan kivaa luettavaa, mutta vikoja löytyy enemmän kuin ansioita.