Stephen King: Satumaa

 

Olen lukenut Stephen Kingiä aika paljon, mutta en silti väitä, että hänen tuotantonsa olisi minulla mitenkään perinpohjaisesti hallussa. Ei se oikein helposti voisikaan olla, kun ottaa huomioon hänen hengentuotostensa runsaslukuisuuden. Uudemmat kingit tulee kyllä yleensä luettua suht tuoreeltaan, mutta jostain syystä tämä Satumaa (alkup. Fairy Tale) oli jäänyt välistä, vaikka suomennos ilmestyi jo parisen vuotta sitten. Nyt puute on korjattu.

"Arvoituksellinen erakko Howard Bowditch jättää testamentissaan kaiken teinipoika Charlie Readelle. Talon, vajan ja vanhan koiran lisäksi Charlie perii C-kasetin, jolla Howard kertoo täysin uskomattoman tarinan. Sen mukaan vajassa on kaivo, josta pääsee toiseen maailmaan. Vääristyneeseen satumaailmaan, jonka kirotut asukkaat ovat kipeästi avun tarpeessa. Charlien on löydettävä keino, jolla kirous kumotaan. Ennen kuin se vuotaa omaan maailmaamme." (kansilehtisestä)

Kirja lähtee liikkeelle todella hitaasti. Kingillä on toki aina ollut paha tapa jaaritella ja tuo piirre on tullut vuosien mittaan yhä hallitsevammaksi. Tästä teoksesta ehtii kuitenkin vierähtää lähes kolmannes ennen kuin juoni nytkähtää alkuunkaan liikkeelle, mikä tuntuu jo hieman poikkeukselliselta. Myönnettäköön silti, että ensimmäiset pari sataa sivuakin sisältävät runsaasti vahvaa sisältöä ja pätevää pohjustamista – kuvataan lähinnä Charlien suhdetta isäänsä, herra Bowditchiin ja tämän koiraan. King on erityisen taitava luomaan keskenään täysin eri-ikäisten hahmojen välisiä ystävyyssuhteita sekä yllättävänkin uskottavan tuntuisia eläinhahmoja, kuten tästäkin kirjasta voi havaita. Charlien ja Bowditchin välille hiljalleen viriävä toveruuden tapainen on koskettavaa luettavaa, samoin kuin ei niin hiljalleen viriävä kiintymys Charlien ja Radar-koiran välillä. Bowditch vaikuttaa aluksi pesunkestävältä kärttykasalta, mutta hiljalleen hänestä ilmenee miellyttävämpikin puoli hänen vähitellen lämmetessään Charlie-pojalle. Pidin Bowditchistä ja Radar-koirasta vasta pidinkin, mutta silti teoksen alkuosaan kuuluu suht runsaasti myös yksinkertaisesti tylsiä, esimerkiksi raha-asioihin liittyviä osuuksia. Eli tiivistämisen varaa olisi kyllä ollut.

Itse Satumaahan saapumisen jälkeen päästään sitten itse asiaan. Tämä ei ole mikään kauhukirja, vaan aika tyylipuhdasta fantasiaa. Jonkin ihan tavallisen paikan yhteydestä löytyvä portti rinnakkaistodellisuuteen tai nuoren pojan harteille sälytetty maailmanpelastusmissio eivät toki ole mitään kovin originelleja lähtökohtia kyseisessä genressä. Kingin omassa tuotannossakin rinnakkaistodellisuuksia ja maailmojen välisiä yhteyksiä on esiintynyt. Lisäksi teos sisältää lukuisia viittauksia moniin tuttuihin satuihin – esimerkiksi Tittelintuure, Kolme pientä porsasta ja Tuhkimo – mutta se on toki itsetarkoituksellista eikä kovin yllättävääkään tämännimisessä tekeleessä. Myös mielleyhtymiä Kingin omiin kirjoihin putkahtelee monessa mielessä: keskeisiin hahmoihin kuuluva Radar-koira tuo jollakin tapaa mieleen Cujon nimieläinhenkilön, Charlien pääasiallinen motiivi Empisin matkalle viittaa kovasti Pet Semataryyn ja joitakin konnotaatioita Liseyn tarinaan ja 23.11.63:een on myös havaittavissa. Näin muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Silti Satumaa ei kalskahda sentään perinpohjaisen ummehtuneelta. Empisiä vaivaava kirous ja Charlien tuossa maailmassa kohtaamat ihmis- ja eläinhahmot ovat varsin mielikuvituksellisia, toisinaan ihan koomisissa määrin. Hevosen kautta vatsastapuhuvia naisia, ylimaallisen älykkäitä sirkkoja ja sen sellaista. Aiemmin mainittujen verrokkien ohella tietyt Empisin tapahtumat tuovat myös mieleen Netflixin menestyssarjan Squid Gamen, mutta se tuntuu Stephen Kingin maailmaan sijoitettuna ihan raikkaalta. Mutta kliseitäkin oli siis paljon, samoin kuin tyhjäkäyntiä ja toistoakin myös tuossa Empisiin sijoittuvassa osuudessa. Eniten minua kuitenkin häiritsi tuossa rinnakkaismaailmassa se, että Charlien sopeutuminen sinne kävi suorastaan omituisen kitkattomasti. Se ei tuntunut oikein uskottavalta, jos moista sanaa sopii tässä yhteydessä käyttää. Jotenkin luulisi, että kenen tahansa mielenterveys horjahtaa oikein kunnolla, jos hän päätyy yhtäkkiä kokonaan toiseen todellisuuteen. Charlie vaikutti ottavan kaiken viilipyttymäisen tyynesti vastaan.

Mielestäni King on tässäkin kirjassa vahvimmillaan henkilökuvauksessa, mutta tiettyjä puutteitakin siinä oli. Oikein kukaan Empisissä esitellyistä hahmoista ei oikein yllä persoonallisuudessa tai pidettävyydessään vaikkapa jo mainittujen herra Bowditchin tai Radar-koiran tasolle – lukuunottamatta suutonta prinsessa Leahia, joka on Kingin särmikkäimpiä ja pystyvimpiä sankarittaria kautta aikain. Onnettomia lauseenraatoja tuottava Dora on myös varsin herttainen tapaus. Noin muuten Empisissä tulee vastaan niin suuret määrät erinäisiä tyyppejä, että monetkaan heistä eivät nouse esille massasta.

 Charlie puolestaan oli päähenkilönä harvinaisen ärsyttävä. Hän oli niin ällöttävän hyveellinen ja täydellinen, että tuntui olevan Jeesuksesta seuraava. Hän ei tuominnut missään vaiheessa edes alkoholisoitunutta isäänsä ja omisti tämän raitistuttua elämänsä hyville teoille, jotta saisi maksettua velkansa jumalalle. Vaikutti siltä, että King itsekin tiedosti päähenkilönsä hipovan sietämättömyyden rajoja, joten hän yritti kyllä liittää tämän henkilökuvaan myös joitakin nuoruudenhölmöilyjä ja kostonhimon vivahteita, mutta se ei vain ollut tarpeeksi.

Joka tapauksessa kirja oli mielestäni ihan perushyvää fantasiaa ja perushyvää Kingiä myöskin. Tyypilliseen tapaan minua ärsytti Kingin tekstissään viljelemät spoilerit – esimerkiksi muutamia hahmojen kuolema paljastettiin ennalta. Kaipa tuon on jotenkin tarkoitus herättää lukijan mielenkiintoa, mutta minusta sellainen on vain latistaa tulevia käänteitä. Eikä tämä nyt kauhean yllätyksellinen kirja muutenkaan ollut, mutta fantasia harvemmin on. Kannatti lukea kuitenkin.