Karin Fossum: Hullujenhuone

Norjalaisdekkaristi Karin Fossum on mielestäni yksi aikamme syvällisimmistä ihmismielen ymmärtäjistä – enkä koe nyt yhtään liioittelevani. Hänen dekkarinsa on yleensä kirjoitettu osittain rikoksentekijän, osittain poliisien ja osittain omaisten näkökulmasta, mutta useimmiten juuri se rikollisen perpektiivi on niiden parasta antia. Ei Fossum toki pyri mitenkään valkopesemään tai puolustelemaan pahantekijöitä, mutta hänellä on pettämätön taito asettua uskottavasti mitä erilaisimpien ihmisten – vaikka nyt pedofiilien ja murhaajien – saappaisiin. Tuolla häkellyttävän empaattisella henkilökuvauksellaan hän onnistuu tekemään ns. pahiksistaankin inhimillisiä ja ymmärrettävillä motiiveilla varustettuja hahmoja. Niinpä lukijankin on mahdollista Fossumin tuotannon avulla suorastaan laajentaa ajatusmaailmaansa ja oivaltaa, että myöskään hyvään ja pahaan liittyvät kysymykset eivät ole mustavalkoisia. Itse olenkin tutustunut kaikkiin hänen suomeksi ilmestyneisiin kirjoihinsa ja moniin niistä useammin kuin kerran. Hullujenhuoneen kohdalla nyt taisi olla kyseessä kolmas tai neljäs lukukerta.

”Nuori Hajna-tyttö on juossut päin näyteikkunaa ja joutunut mielisairaalan suljetulle osastolle. Vartalon 160 haavaa paranevat ajan myötä, mutta mielessään hän hautoo edelleen itsemurhaa. Syrjäänvetäytyvä tyttö tutustuu pikkuhiljaa osaston muihin potilaisiin, kuulee traagisia elämäntarinoita, mutta ennen kaikkea oppii arvostamaan potilasyhteisön lahjomatonta rehellisyyttä.”

Tämä kirja on poikkeuksellista Karin Fossumia. Vaikka teos on julkaistu suomeksi Liken Rikos kannattaa -nimikkeen alla, se ei varsinaisesti ole dekkaria nähnytkään. Tosin siinä kuvataan ohimennen myös muutamia rikoksia niin hullujenhuoneen asukkaiden kuin henkilökunnankin tekeminä, mutta juoni ei ensisijaisesti rakennu niiden ympärille. Sen sijaan kyseessä on nimensä mukaisesti mielenterveysongelmia käsittelevä ja ihmismielen synkimpiä syövereitä luotaava psykologinen romaani.

Hullujenhuoneen potilasmateriaali on monenkirjavaa. Itse päähenkilö Hajna on hahmoista ehkä vähiten mielenkiintoinen. Hän on persoonana ylimielinen ja hänen mielenterveysongelmansa (masennus ja syömishäiriö) tuntuvat jotenkin huonosti perustelluilta. Ensin hän kuljee vuosikausia ympäri Osloa kantaen sisimmässään suurta surua, sitten hän juoksee tahallaan päin kaupan näyteikkunaa, jotta hänelle myönnettäisiin paikka psykiatrisen sairaalan suljetulta osastolta. Osastolle päästyään hän lakkaa tykkänään syömästä. Hän potee selvästi jonkinlaista yleistä ahdistusta maailman nykytilasta, mutta muutoin missään vaiheessa ei valoteta esimerkiksi hänen henkilöhistoriansa avulla, miten suuri suru on päässyt juuri hänen sisikuntaansa pesiytymään. Syömishäiriön taustaltakaan ei paljastu mitään kehonkuvan häiriötä vaan ennemmin itsetuhoisuutta. Tuo itsensä näännyttäminen tuntuu hieman omituiselta pyrkimykseltä, kun hän on kuitenkin vapaaehtoisesti hakeutunut hoidettavaksi. Hajnan oma mielenmaisema jää siis lopulta pitkälti arvoitukseksi, mutta sen sijaan hän toimii eräänlaisena välineenä, jonka avulla kartoitetaan muita hahmoja.

Muut osaston potilaat ja heidän ongelmansa ovat kiinnostavampia. Pahanlaatuisesta mikrobikammosta kärsivä Ihaa kuvittelee, että hänen ihonsa on jonkinlaisten outojen avaruudesta peräisin olevien organismien saastuttama. Matemaattisesti lahjakas Kaava kykenee ratkomaan vaikeita laskutoimituksia tuosta vain, mutta hänellä on erikoinen harhakuvitelma siitä, että hänen päästään vuotaisi aivomassaa ulos. Touretten syndroomaa poteva Jørgen on kykenemätön elämään terveiden ihmisen parissa, koska hän lipsauttelee jatkuvasti hillittömiä rivouksia suustaan. Älykkäällä Odeilla on miljoonaomaisuus ja virka yliopistolla, mutta silti hänen ajatuksensa askartelevat vain kaiken turhuuden ja kuolemantoiveiden ympärillä. Bipolaarinen Myrskykeskus, joka tunnetaan myöhemmin myös nimellä Hirmumyrsky, on niin räjähdysherkkä, että hänet on parasta kiertää kaukaa. Hurskas Neitsyt Maria veisaa päivät pitkät virsiä ja kuvittelee olevansa Jeesuksen äiti, ei enempää eikä vähempää. Psykoottinen Erkki taas keskustelee hallusinaatiodensa kanssa ja vaikuttaa niin karmivalta, että muut potilaatkin karttavat häntä. Moffa on riippuvainen morfiinista, Platinaihme heroiinista, Ruben niin ikään huumeista, Sonja alkoholista – ja omasta lapsestaan. Eva puolestaan on oikeastaan täysin näkymätön.

Kirjan henkilögalleria ei kuitenkaan koostu pelkästään potilaista, vaan myös sairaalan työntekijät ovat merkittävässä osassa. Jotkut heistä eivät haluaisi olla oikein missään tekemissä hoidokkien kanssa, kuten keittiössä hääräilevä Köksä ja pihaistutuksista huolehtiva Puutarhuri. Joillakin taas riittää loputtomiin ammatillista kiinnostusta ja potilaisiin kohdistuvaa empatiaa, kuten ilopilleri Stetsonilla ja äidillisellä Äidillä. Cato puolestaan tuntuu suorastaan inhoavan potilaita ja kaiken kukkuraksi hän tirkistelee heitä suihkussa. Osastonlääkäri Freiner taas tärisee ryhmätapaamisia vetäessään kuin horkassa ja vaikuttaa muutenkin olevan romahduspisteessä. Välillä suorastaan hämärtyy, kuka tässä oikein on hullu ja kuka tervemielinen.

Fossumin henkilö- ja ajatuskuvaus on tässäkin romaanissa varsin terävää ja tarkkanäköistä niin potilaiden (pois lukien Hajnan) kuin henkilökunnankin osalta. Erityisesti psyykkisesti sairaiden harhat on kuvattu niin ymmärrettävästi, että lukijakin kykenee ne oivaltamaan, vaikkei hänellä olisi omakohtaista kokemusta mielenterveyden probleemista. Vaikkapa Kaava tiedostaa kyllä jollakin tasolla itsekin aivomassaharhansa järjettömyyden, mutta hänellä vain on vankka tuntemus siitä kuin jotakin valuisi koko ajan pitkin hänen otsaansa. Monien hahmojen ongelmat kumpuavat luontevasti heidän lapsuudenkokemuksistaan. Esimerkiksi Evan mielen hajotti hänen vaativa äitinsä ja Sonjan hänen ”ystävällinen” naapurinsa.

Hullujenhuoneessa kuvataan paljon myös hahmojen välisiä suhteita. Ylimielisyydestään huolimatta Hajna ystävystyy etenkin Kaavan kanssa – he tekevät yhdessä kävelyretkiä Kaivolle (jonne muuten monet osaston potilaat ovat vuosien saatossa hukuttautuneet) ja käyvät mielenkiintoisia keskusteluja muun muassa matematiikan viehätyksestä ja eri sanojen ominaispiirteistä. Turvallisuutta herättävästä Odeista puolestaan muodostuu Hajnalle eräänlainen isähahmo ja reppanasta Ihaasta taas jonkinmoinen hoivavietin toteuttamisen kohde. Omahoitajaansa Stetsoniin Hajna suorastaan ihastuu, vaikka erityisempää vastakaikua ei välttämättä ole tulossa. Erityisesti osaston potilaiden keskinäinen yhteisymmärrys on kaunista; he eivät koskaan pilkkaa tai vähättele toistensa ongelmia. Henkilökunta taas suhtautuu kaikenlaisiin epärealistisiin ajatuksiin jyrkemmin, sillä he eivät toki voi ruokkia potilaiden harhoja, mutta suurin osa heistäkin yrittää kuitenkin vilpittömästi auttaa potilaita. Ylipäätään Hullujenhuoneessa esiintyy hahmojen välistä lojaalisuutta ja kiintymyksentunteita siinä määrin, että se on vakavasta ja vaikeasta aihepiiristään huolimatta varsin lämminhenkinen lukukokemus.

Mutta dekkari se ei siis tosiaankaan ole, kuten viimeistään edellä kertomastani voi kuka tahansa päätellä. Hullujenhuone edustaa poikkeuksellista Karin Fossumin tuotantoa sikälikin, että siinä viljellään tavallista enemmän huumoria tunnelmaa keventämässä. Olen minä muutaman muunkin Fossumin kirjan kohdalla pari kertaa naurahtanut, mutta ne ovat olleet aivan satunnaisia huvittumisia ja toisaalta saattanet kertoa lähinnä oman huumorintajuni kieroontuneisuudesta. Hullujenhuone puolestaan pyrkii synkän sisältönsä vastapainoksi selvästi tietoisesti naurattamaan. Ei kirjassa toki mitenkään pilkata mielenterveyskuntoutujia, mutta välillä potilaiden sairaat mielet ja keskushermostot aiheuttavat ihmisten ilmoilla varsin hullunkurisiakin tilanteita. Esimerkkinä mainittakoon Jørgenin verbaaliset tic-oireet hänen tilatessaan annosta hienossa ravintolassa:

””Paras pihvi”, Jørgen sanoi hermostuneena.
”Sisäfileepihvi siis. Ja miten haluatte sen paistettavaksi?”
”Hyvin paistettuna!” Jørgen sanoi uhmakkaasti. ”Paistakaa se läpikotaisin kypsäksi. Paistakaa niin pitkään, että kokki keittiössä hikoilee!”
Tarjoilija kohotti kulmiaan ja kysyi, mitä pihviin tulisi lisäkkeeksi.
”Perunoita ja bernaisekastiketta”, Jørgen sanoi, ”paksua, rasvaista bernaisekastiketta. Ja sauvo sen perään minulle vittu!”
Tarjoilija haukkoi henkeään ja kävi ensin kalpeaksi kuin vanukas, sitten punaiseksi kuin omena.”

Henkilökuvauksen ja huumorin ohella parasta Hullujenhuoneessa on varmaankin kieli. Fossum kirjoittaa ytimekkäästi ja värikkäästi – hän ei koskaan jaarittele, mutta kykenee parilla tarkkaan valitulla ilmeikkäällä sanalla maalaamaan lukijan eteen tarkan kuvan hahmoista, miljöistä ja tilanteista. Virkerakenne on tiivis ja naseva ja jää pitkäksi aikaa päähän soimaan, jos Fossumia lukee runsaasti lyhyen ajan sisällä. Ainoa negatiivinen piirre hänen kirjoitustyylissään on rasittavan pitkiksi venähtävät kappaleet, mutta nekään eivät tässä teoksessa muodosta niin suurta ongelmaa kuin joissakin toisissa.

Huonointa Hullujenhuoneessa on juoni, tai oikeammin sanottuna juonen puute. Kirjasta ei erotu mitään selkeää yhtenäistä tarinaa eikä draamankaarta, vaan se on enemmän sellaista vellomista. Hajna ei koe edes mitään kummempaa kehitystarinaa, vaikka alkaakin osastojaksonsa aikana olosuhteiden pakosta taas syödä. Lisäksi teoksessa esiintyy runsaasti unia sekä muita irrallisia, vaikkapa uutisista tai historiankirjoista peräisin olevia tarinanpätkiä. Kaipa niiden avulla pyrittiin tuomaan esille jotakin, mutta mielestäni tuollaiset katkelmat lähinnä turmelivat tekstin etenemistä ja siksipä silmäilin nuo osuudet yleensä vain kursorisesti läpi. Jonkun mielestä kirja saattaa ehkä myös kokonaisuudessaan olla tylsä, mutta kärsivälliselle lukijalle sillä on paljon annettavaa ja kenties sitä enemmän, mitä kärsivällisempi lukija on.

Yhteenvetona sanottakoon, että erilaisuudestaan huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) Hullujenhuone on mielestäni yksi Fossumin parhaista kirjoista.