Suzanne Collins: Nälkäpeli – Balladi laululinnuista ja käärmeistä

Olin kerrankin lähes ajan hermoilla ja lukaisin juuri toukokuussa ilmestyneen uusimman Nälkäpeli-kirjan. En ole mikään fanaattinen kirjasarjan fani, mutta luin alkuperäisen trilogian muutama vuosi sitten ja pidin erityisesti kahdesta ensimmäisestä teoksesta. Niinpä tämä esiosakin päätyi ”must read” -listalleni heti kun kuulin sellaisen olevan tekeillä. En ollut silti ajatellut välttämättä hommata teosta omaan talouteeni, ennen kuin kävin hiljattain muusta syystä Suomalaisessa kirjakaupassa shoppailemassa. Tarkoituksenani oli ostaa vain Tiina Saaren ja Maiju Majamaan Ei jälkeäkään, mutta vastapäisessä hyllyssä nökötti Collinsin uutuus niin houkuttelevan näköisenä, että en millään voinut vastustaa kiusausta.

Nälkäpeli-sarja sijoittuu fiktiiviseen Panemin valtioon, joka on noussut luonnonkatastrofeissa tuhoutuneiden Yhdysvaltojen tuhkista. Panem koostuu valtaapitävästä Capitol-pääkaupungista ja kahdestatoista huono-osaisesta vyöhykkeestä. Aikoinaan vyöhykkeiden kapinalliset ja Capitolin väki taistelivat toisiaan vastaan verisessä sisällissodassa, jonka viimeksi mainitut tietystikin voittivat. Sodan jälkimainingeissa capitolilaiset ideoivat Nälkäpelin rangaistukseksi vyöhykeläisille. Pelin idea on hyvin yksinkertainen: jokaiselta vyöhykkeeltä valitaan vuosittain tyttö- ja poikatribuutit, jotka heitetään areenalle tappamaan toisiaan. Vain yksi voi selvitä hengissä ja voittaa.

 

Balladi laululinnuista ja käärmeistä sijoittuu 64 vuotta ajassa taaksepäin alkuperäistrilogiaan verrattuna. Kirjan päähenkilö on trilogian pääpahis presidentti Coriolanus Snow nuorena. Sisällissodan päättymisestä on kulunut vasta 10 vuotta ja sodan vaikutukset näkyvät vielä kaikkialla valtakunnassa. Capitolkaan ei ole sellainen kulutushysterian tyyssija, jollaisena se myöhemmin opitaan tuntemaan, vaan kaikista peruselintarvikkeistakin on pulaa. Ennen niin rikas ja kuuluisa Snow’n suku on menettänyt varallisuutensa ja arvostetun asemansa, vaikka yrittääkin epätoivoisesti pitää kulissit pystyssä. ”Lumi pysyy huipulla”, heillä on tapana hokea. Onneksi Coriolanus saa tilaisuuden näyttää kyntensä, kun hänet valitaan yhdeksi Nälkäpelin ohjaajista. Kunnostautumalla tehtävässään hänellä on mahdollisuus saada messevä stipendi ja päästä sitä kautta käsiksi parempaan elintasoon. Yritys tosin vaikuttaa tuhoon tuomitulta, sillä hän saa suojatikseen viimeisimmän ja vähäisimmän kilpailijan – vyöhykkeen 12 tyttötribuutin. Coriolanus ei siis voi kuin tehdä parhaansa ja katsoa mihin se riittää.

 

Balladi muistuttaa kirjasarjan muita osia niin hyvässä kuin pahassakin. Kaikissa Nälkäpeleissä on mielestäni ollut parasta se, että niiden idea vain on niin karmivan mielenkiintoinen. Panem on muutenkin taiten kuvattu dystopia, mutta erityisesti itse Nälkäpeli kiehtoo. Konsepti on tietenkin aivan häiriintynyt: lapset tappamassa toisiaan. Äkkiseltään voisi ajatella, etteivät ihmiset voi oikeasti keksiä mitään noin sairasta, mutta jo muinaiset gladiaattoritaistelut osoittavat tämän harhaluulon vääräksi. Karua kieltään kertoo osaltaan sekin, että Nälkäpeleistä ja muista vastaavaa ajatusta hyödyntävistä teoksista (Kärpästen herra, Battle Royal) on tullut niin suuria hittejä. Toki on eri asia nauttia väkivallasta fiktion kuin realityn muodossa, mutta kyllä minä luulen, että Nälkäpelin kaltainen tosi-tv olisi oikeassa elämässäkin valtavan suosittu. Jokin sellaisessa vetoaa ihmisyyden pimeimpään puoleen.

 

Uutukainen on alkuperäisen trilogian tapaan toimiva sekoitus menevää viihdettä ja syvällisempää sisältöä. Teksti on niin helppolukuista, että koko kirjan voi halutessaan hotkaista yhdeltä istumalta sen enempää ajattelematta. Collins kirjoittaa hyvin juonivetoisesti – tai ehkä pikemminkin tapahtumavetoisesti, sillä juoni on sinänsä aika simppeli erityisesti varsinaisen pelin aikana. Kirja on täynnä yllättäviä käänteitä ja suurin osa luvuista päättyy jonkinsortin cliffhangeriin. Tämä tyyli on hyvin koukuttava ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Toisaalta lukija voi halutessaan myös pysähtyä mietiskelemään syntyjä syviä: inhimillistä pahuutta, yhteiskunnan epäkohtia tai vaikkapa maapallon tulevaisuutta. Erityisesti sodan tuhoisuus on yksi Balladin tärkeimmistä teemoista. Sodan rampauttama yhteiskunta on realistisen tuntuisesti kuvattu; tulee mieleen esimerkiksi Yhdysvallat 1860-luvun sisällissodan jälkeen (vaikken kyllä oikeasti tiedä aiheesta muuta kuin sen, mitä olen Tuulen viemäästä lukenut). Myös ihmisten välistä eriarvoisuutta ja vallankäyttöä käsitellään Balladissa runsaasti. Niinpä kirjaan voi suhtautua myös viiltävänä yhteiskuntakritiikkinä, jos pelkkä kepeän viihteen ulottuvuus ei tyydytä.

Balladi koostuu kolmesta erillisestä osasta, jotka kyllä limittyvät toisiinsa luontevasti. Ensimmäinen osa käsittelee Nälkäpeliin valmistautumista, toinen varsinaista peliä ja kolmas sen jälkeistä elämää. Minua kiinnostivat eniten nuo kaksi ensimmäistä peliin keskittyvää osaa. Tuohon aikaan Nälkäpeli ei ole vielä samanlainen tarunhohtoinen spektaakkeli kuin siitä on myöhemmin tuleva. Tribuutit eivät pääse nauttimaan hotellihuoneiden mukavuuksista, salamavalojen räiskeestä tai muustakaan glamourista, vaan heidän heitettään eläintarhan häkkiin odottamaan pelin alkamista. Itse Nälkäpeliäkään ei toteuteta kovin hohdokkaissa puitteissa, vaan areenana toimii sodan aikana raunioiksi pommitettu vanha amfiteatteri. Kansalaisia ei juurikaan kiinnosta Nälkäpelin lopputulos, eikä pelin katsominen ole vielä pakollista. Balladissa konseptiin keksitään kuitenkin useita parannuksia, kuten vedonlyöntimahdollisuus, sponsoreiden lahjoitukset ja ohjaajien käyttö – joskin myöhemmin viimeksi mainitussa tehtävässä toimivat vanhat tribuutit eivätkä Capitolin nuoret. Lisäksi teoksessa taustoiteitaan, miten Nälkäpelin idea ylipäätään syntyi. Kaikki tämä on tietysti valtavan kiinnostavaa meille alkuperäisestä trilogiasta pitäneille. Itse nautin aikaisempien kirjojen Nälkäpeleistä ehkä enemmän kuin tästä uusimmasta, mutta on yksinomaan positiivista, ettei Collins ole lähtenyt kopioimaan aiemmin kirjoittamaansa. Balladissa peli on toteutettu aivan eri tavalla ja kuvattukin aivan eri näkökulmasta, kun päähenkilö seuraa tällä kertaa tapahtumia katsomosta eikä ole itse menossa mukana.

Valitettavasti myös Collinsin huonot puolet ovat Balladissa läsnä. Kirjailija osaa kuljettaa juonta, mutta henkilö- ja tunnekuvauksen suhteen olisi toivomisen varaa. Minua vähän ärsytti, kun tähänkin kirjaan oli ilmeisesti ollut pakko tunkea tökerö rakkaustarina. Coriolanuksen ja Lucy Grayn romanssi ei ollut ehkä aivan yhtä väkisinväännetty kuin Katnissin ja Peetan alkuperäisessä trilogiassa, mutta ei myöskään onnistunut ihmeemmin koskettamaan minua. Eivätpä Collinsin teokset ole kyllä yleensäkään siihen pystyneet – eivät edes silloin kun tapahtuu jotakin periaatteessa koskettavaa. Hahmojen tunteet on vain kuvattu niin pintapuolisesti, ettei niihin pysty samastumaan.

Coriolanus Snow on päähenkilönä harvinaisen vastenmielinen. Tajusin tosin vasta kirjan luettuani, että tämähän oli tosiaankin sarjan pääpahiksen taustatarina. Minä kun olin jonkin typerän ajatusvirheen seurauksena kuvitellut, että Coriolanus oli sen presidentti Snow’n esi-isä eikä hän itse. Olisin ehkä suhtautunut hahmoon hieman eri tavalla, jos olisin alusta alkaen asennoitunut siihen, että tässä luetaan nyt pahistarinaa. Minä en tosin yleensäkään pidä yksiselitteisistä pahishahmoista, aivan kuten en yksiselitteisistä hyvishahmoistakaan. Toimivassa hahmossa on sopivissa määrin sekä hyviä että pahoja piirteitä. Coriolanuksesta on vaikea keksiä mitään positiivista, ja hänen negatiiviset piirteensä ovat sellaisia, ettei niitä voi oikein antaa anteeksi edes fiktiiviselle hahmolle. Coriolanus käyttäytyy kyllä päällisin puolin ystävällisesti, mutta sisimmässään hän on uskomattoman kaksinaamainen, ulkokultainen, kiero ja itsekäs. Vilpittömiä tunteita häneltä on turha odottaa. Lisäksi hahmon kehitys on toteutettu tökerösti ja siinä tapahtuu omituisia hyppäyksiä. Kirjassa ei kunnolla selitetä, miksi Snow’sta kehkeytyy sellainen kuin hän myöhemmin oli. En tosin edes kunnolla muista, millaiseksi aikuinen presidentti Snow oli aiemmin ilmestyneissä Nälkäpeleissä kuvattu, joten siitäkin syystä hänen piirteidensä taustoitusyritykset saattoivat mennä minulta ohitse. En kuitenkaan kokenut saavani kovin kattavaa vastausta siihen, miksi Snow’sta tuli niin sanotusti paha.

Kirjan muussa hahmogalleriassa on sentään hiukan miellyttävämpiäkin tapauksia. Erityisesti Coriolanuksen ”paras ystävä” (lainausmerkeissä siitä syystä, ettei Corionalukselta oikeasti liikene lämpimiä tunteita häntä kohtaan) on kunnon tyyppi, joka pyrkii tarttumaan näkemiinsä epäkohtiin. Hän muistuttaa oikeastaan kliseistä kirjallisuuden päähenkilöä, joten onkin aika virkistävää, että hän tässä kirjassa häärii vain sivuhenkilönä. Minun makuuni hän on kuitenkin turhan puhtoinen hahmo. Myös Coriolanuksen tribuutiksi määrätyssä Lucy Grayssa on tiettyä potentiaalia – hän on samaan aikaan herkkä että voimakas – mutta turhan puhtoiselta hänkin kuitenkin vaikuttaa. Coriolanuksen serkku Tigris ja heidän ”vanharouvana” tunnettu isoäitinsä ovat herttaisia, mutta jäävät etäisiksi. Muut sivuhenkilöt on sen verran pintapuolisesti kuvattu, ettei heistä ole oikein mitään sanottavaa. Se on pettymys, koska muissa Nälkäpeleissä on kyllä ollut värikkäitä sivuhenkilöitäkin (esimerkkinä mainittakoon Katnissin juoppo valmentaja Haymitch).

Kaiken kaikkiaan Balladi laululinnuista ja käärmeistä on kuitenkin loistava lukukokemus. Se sekoittaa sopivissa määrin alkuperäisestä trilogiasta tuttuja ja uusia elementtejä, niin että kirja on tunnistettavasti ehtaa Nälkäpeliä, mutta ei kuitenkaan tunnu vanhan toistolta. Sellaista ei voi monesta jatko- tai esiosasta mennä sanomaan. Oikeastaan toivoisin, että Collins jatkaisi vieläkin tämän sarjan parissa. Coriolanuksen vaiheista riittäisi varmasti vielä kerrottavaa.

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Balladi laululinnuista ja käärmeistä
WSOY. 598 s.  
Alkup. The Ballad of Songbirds and Snakes
Suom. Helene Bützow