Tiina Saari ja Maiju Majamaa: Ei jälkeäkään – 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua

 
Minulla on eräs kiinnostuksen kohde, josta en yleensä kylillä huutele: rikokset, erityisesti katoamistapaukset. En tosin väitä olevani mikään aiheen asiantuntija, sillä muistini vuotaa kuin seula eikä juuri mikään tunnu tarttuvan mieleen. Ainakin periaatteessa minun pitäisi kuitenkin tietää kaikenlaista, koska olen kuluttanut vuosien varrella lukuisia tunteja tiettyjen katoamiskeissien parissa. Pääasiallisia tietolähteitä ovat olleet erinäiset ohjelmat, lehtijutut ja Murhainfon keskustelut, joista viimeksi mainittuihin on tosin muistettava suhtautua varauksella. Erityisesti Ylen Kadonneet-sarjan jaksoja on tullut katsottua yhä uudestaan, eikä niihin koskaan kyllästy.

Samaan aikaan koen jonkinlaista huonoa omaatuntoa osoittamastani kiinnostuksesta; ovathan nämä minulle mielenkiintoiset ”tapaukset” sentään kadonneiden omaisille elettyä elämää. En kuitenkaan voi itselleni mitään. Katoamiset kiehtovat samalla hieman häiriintyneellä tavalla kuin karmivat asiat yleensäkin. Eivät vaikkapa kauhuleffat ole mitään näiden tosielämän kauhujen rinnalla. En tiedä mitään pelottavampaa kuin se, että joku vain yhtäkkiä katoaa kuin maan nielemänä.

Näin ollen Ei jälkeäkään oli minulle itsestäänselvä lukuvalinta. Kirjan ovat kirjoittaneet toimittajataustaiset Tiina Saari ja Maiju Majamaa, joista ilmeisesti ainakin Majamaalla on samanlainen kadonneet-fiksaatio kuin minullakin. Tai sitä en voi tietenkään oikeasti tietää, mutta ainakin hän on aikaisemmassa työssään haastatellut kadonneiden omaisia ja ymmärtääkseni sitä myötä kiinnostunut aiheesta. 

Ei jälkeäkään -kirjassa esitellään 11 kotimaista katoamistapausta vuosien varrelta. Tiedot ovat peräisin lähinnä lehtien uutisoinneista, poliisin julkisista esitutkintamateriaaleista sekä poliisien ja omaisten haastatteluista. Kirjassa on myös jonkin verran yleistä tietoa katoamisista ja esimerkiksi kadonneiden määrästä Suomessa, mutta itseäni kiinnostivat eniten yksittäiset tarinat. Toiset niistä olivat minulle entuudestaan tuttuja ja toiset eivät. Esittelen seuraavaksi lyhyesti muutamia kiinnostavimpia tai koskettavimpia tapauksia.

Raisa Räisänen: Tämä on käsittääkseni yksi tunnetuimmista suomalaisista katoamisista. 16-vuotias koripalloilijatyttö hävisi vuosituhannen vaihteessa Tampereen keskustasta kuin tuhka tuuleen. Silminnäkijähavaintoja on putkahdellut vuosien varrella kuin sieniä sateella, mutta niiden luotettavuudesta voidaan olla montaa mieltä. Havaintojen mukaan Räisäsen näköinen henkilö on kävellyt itseään vanhemman naisen seurassa, työnnetty väkisin museo- tai jenkkiautoon ja matkustanut taksilla Multisiltaan turkkilaisen miehen kanssa. Tuohon taksikertomukseen en ainakaan usko, koska kuljettaja kertoi siitä vasta hiljattain, ja nämä vuosien jälkeen ilmaantuvat yllätystodistajat puhuvat lähes poikkeuksetta bullshittiä. Autolinjaa pitäisin ehkä kaikkein uskottavimpana, koska sen tueksi on useita silminnäkijähavaintoja, mutta mahdollista autoa tai sen omistajaa ei ole koskaan tavoitettu. Naisparilinjassa on kyllä myös tiettyä uskottavuutta; useampi todistaja näki Räisäsen näköisen tytön kävelemässä rotevan naisen kanssa Armonkallion suuntaan, ja siellä useampi todistaja kuuli vertahyytäviä kiljaisuja. Pelkään silti, että Räisäsen kohtalo ei koskaan selviä. Itse olin jo ennestään perehtynyt tähän tapaukseen perinpohjaisesti, joten kirjassa ei tullut juurikaan uutta tietoa, mutta se tarjosi kuitenkin aiheesta hyvän yleiskatsauksen. Omaisten kertomukset elävöittivät Raisan henkilökuvaa.

Hilkka Laitinen: 49-vuotias nastolalainen perheenäiti katosi kotoaan vuonna 1972. Ilmaisu ”kadota kotoaan” on tosin ehkä hieman virheellinen tässä yhteydessä, koska ainakin aviomies Urhon mukaan Hilkka lähti ompelijalle sovittamaan uutta housupukua. Niin on ilmeisesti tosiaan ollutkin alun perin tarkoitus, mutta Urhon sanan lisäksi ei ole mitään todisteita siitä, että vaimo loppujen lopuksi poistui pariskunnan yhteisestä kodista elävänä. Ennen Hilkan katoamista Laitisten avioliitto oli rakoillut jo pidemmän aikaa – Urholla oli toinen nainen, ja eroakin oli suunniteltu. Katoamisen jälkeen Urho käyttäytyi oudosti; hän ei tuntunut olevan lainkaan huolissaan vaimostaan, ja kaiken kukkuraksi naapuri näki hänet ajelemassa autollaan hämäräperäiseen aikaan katoamista seuranneena yönä. Laitisten kotoa myös löytyi verinen rätti, johon Urho väitti kissan synnyttäneen, vaikkei heidän kissallaan oikeasti ollut pentuja. Hilkka Laitisen kohtalo lienee siis selvä, mutta todisteita ei koskaan ole löytynyt. Minulle tämäkin tapaus oli pääpiirteittäin tuttu Laitista käsitelleen Kadonneet-jakson perusteella, mutta kirjassa esitettiin sellaisiakin yksityiskohtia, joita en ollut tiennyt tai en ainakaan muistanut. Omaisten haastattelut olivat jälleen valaisevia.

Mira Varhee: Nelikymppinen nainen katosi Helsingistä vuonna 2014. Hän oli ollut matkalla yliopistolta vanhempiensa luokse Pikku Huopalahteen saunomaan, mutta ei vain koskaan saapunut perille. Hänen kännykkänsä löytyi seuraavana päivänä nurmikolta Seurasaaresta, mutta Varheeta ei näkynyt missään. Vanhempien hätä oli tietenkin suuri. Minä en ollut koskaan aikaisemmin kuullut Mira Varheesta, mutta hänen kohtalonsa kosketti aivan erityisellä tavalla, koska kirjassa oli lukuisia otteita hänen äitinsä tunteikkaista päiväkirjamerkinnöistä. Niistä sai hyvän käsityksen siitä, miltä läheisen yhtäkkinen katoaminen todella tuntuu. Tälle tapaukselle on olemassa myös loppuratkaisu, mutta sen jätän jokaisen itse luettavaksi. 

Mainittakoon vielä muutamia yleisiä huomioita. Kirja on pääsääntöisesti hyvin tehty. Käsiteltävät katoamistapaukset on ensinnäkin valittu sopivan monipuolisesti – osa on tuoreita ja osa vanhoja, toiset tunnettuja ja toiset tuntemattomia, jotkin avoimia ja jotkin ratkenneita. Faktatiedot on esitetty tiiviisti mutta kattavasti. Lisäksi kerrontaa on elävöitetty esimerkiksi lainauksilla asianosaisten päiväkirjamerkinnöistä ja facebook-päivityksistä. Jokainen kadonnut henkilö esitellään omana persoonanaan ja myös omaisten näkökulma on vahvasti edustettuna, joten kirjan sävy on hyvin inhimillinen. Pelkkää asiapitoista rikoskirjallisuutta tämä siis ei ole, vaikka tilastotietoja ja muuta tiukkaa faktaakin tarjoillaan.

Tämän teoksen kohdalla tuntuu jokseenkin epäolennaiselta kiinnittää huomiota kielellisiin seikkoihin, mutta ehkä se minulle suotakoon, kun kyseessä on sentään kirjablogi. Ei jälkeäkään on valitettavasti kieleltään hiukan töksähtelevä. Virkkeet ovat liiankin lyhyitä, eikä sivulauseita juurikaan ole. Ehkä se on ihan tietoinen valinta, mutta ei mielestäni kovin onnistunut sellainen. Selkeyttä ja ytimekkyyttä kai tässä on tavoiteltu, mutta mielestäni tekstiä on vaikeampi seurata, kun ilmaisu tökkii ja ajatus katkeilee. Noin muuten kirjoittajien kieli on huoliteltua ja asiallista.

Joka tapauksessa Ei jälkeäkään oli mielenkiintoinen lukukokemus. Suosittelen sitä ehdottomasti kaikille tosielämän rikoksista kiinnostuneille ja miksei muillekin. Jatko-osaa odotellessa!

Into Kustannus Oy

v. 2020

s. 276

Kansi: Emmi Kyytsönen