Graham Greene: Jutun loppu

Alkuteos: The End of the Affair
Ilm. vuosi: 1951
Suomentaja: Tauno Tainio
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi

Löysin tämän kaapistani sieltä samaiselta hylättyjen kirjojen hautausmaalta, mistä viimeksi lukemani Enni Mustosen Lapsenpiikakin oli peräisin. En suin surminkaan muista, mistä Jutun loppu on minulle alun perin siunaantunut, mutta todennäköisesti olen saanut sen ilmaiseksi jostakin. Tapoihini ei nimittäin kuulu ostella umpimähkään takakansitekstittömiä opuksia, joista en ole koskaan kuullutkaan.
 
Tilanne oli kuitenkin nyt toinen. Enää Jutun loppu ei ollut minulle tuikituntematon tarina, sillä satuin katsomaan siihen pohjautuvan elokuvan tässä pari kuukautta sitten historian pahimman Ralp Fiennes -manian kourissa. Leffa teki minuun jonkinmoisen vaikutuksen – eikä pelkästään Fiennesin takia, vaan tapahtumien melodramaattisuus vetosi minuun muutenkin. Senpä takia Graham Greenen teos oli itsestäänselvä valinta seuraavaksi luettavaksi, kun tajusin sen omistavani.

Jutun lopun juoni on lähtökohdiltaan niin kulunut, että se on suorastaan naurettavaa. Pohjimmiltaan kyse on ihan tavanomaisesta kolmiodraamasta. Kirjailija Maurice Bendrixillä on salasuhde hänen ystävänsä Henry Millerin vaimoon Sarahiin. Henryn ja Sarahin välillä vallitsee sovinnainen ja intohimoton järkiliitto, kun taas Bendrixin ja Sarahin välille sukeutuva ”juttu” on yhtä vuoristorataa, joka tyssää yhtäkkiä kuin seinään. Parin vuoden kuluttua Bendrix sitten törmää sattumalta kadulla Henryyn ja kuulee Sarahin sortuneen ilmeisesti taas uskottomuuteen. Pahimpina epätoivon hetkinä Henry on jopa suunnitellut palkkaavansa yksityisetsivän varjostamaan vaimoaan, jotta pääsisi perille totuudesta. Tämän keskustelun jälkeen Bendrixin mieleen vyöryvät taas vanhat tunteet Sarahia kohtaan ja hän tulee mustasukkaiseksi tälle uudelle rakastajalle, herra X:lle. Niinpä hän ottaa itse yhteyttä yksitysetsivään…

Kirjasta hyppää ensimmäisenä silmille se, että suomennos on harvinaisen tönkkö. Anglismeja pulpahtelee kuin sieniä sateella. Esimerkiksi repliikki ”Tuo ei ole sitä eikä tätä” ei mielestäni ole suomea ensinkään. Kun käännöksen heikkouksista pääsee yli, pidän kuitenkin Greenen kirjoitustyylistä. Se on tunnelmoivaa, vähän unenomaista ja tietyllä tavalla epämääräistä – miljöötä, hahmojen ulkonäköä tai muitakaan fyysisiä seikkoja ei kuvata kovin tarkkaan, vaan pääosa tekstistä muodostuu minäkertoja Bendrixin ajatuksista ja tunteista. Niistä lukeekin mielellään, sillä hänellä on välillä aika osuviakin ajatuksia ja samastuttavia tunteita. Toisaalta kaikkein dramaattisimmissa tilanteissa kertojalla on tapana jättää syvimmät tuntonsa kokonaan paperille vuodattamatta, mikä on kai ihan tietoinen tyylikeino, mutta ei mielestäni toimi kovin hyvin. Suurin shokkikäänne jää aika vaisuksi, kun Bendrix ei reagoi siihen juuri mitenkään.

Henkilökuvatkin ovat välillä epämääräisiä. Bendrixistä ja Henrystä muodostuu kyllä selkeä vaikutelma, mutta Sarah tuntuu hämärältä varjokuvalta. Hänet esimerkiksi kuvataan rehelliseksi, vaikka hän valehteleekin yhtenään. Aivan kuin kirjailija ei olisi kunnolla osannut päättää, mitä ominaisuuksia haluaa tälle hahmolle antaa. Minulle jäi ainakin epäselväksi, mikä Sarah oli oikein naisiaan ja minkä vuoksi Bendrix häneen rakastui.

Rakkaustarina on muutenkin aika latteasta päästä. Bendrixin ja Sarahin tunteiden syventymistä ei pohjusteta mitenkään, vaan he muka rakastuvat päätä pahkaa heti tavattuaan. Myöhemminkin heidän välillään tuntuu vallitsevan lähinnä fyysista viehätystä eikä mitään kummempaa henkistä yhteyttä. Senlaatuiset suhteet ovat tosin kirjallisuudessa ja muussakin taiteessa melkeinpä sääntö kuin poikkeus. En haluaisi yleistää, mutta tuntuu siltä kuin nimenomaan kaikissa miesten kirjoittamissa rakkauskirjoissa (arvostetuimmissakin, kuten Anna Kareninassa) päähenkilöt hullaantuisivat toisiinsa vain pinnallisista syistä, kun taas naisten kirjoittamissa (esim. Tuulen viemää, Humiseva harju) rakastavaisilla synkkaa syvemminkin. Minusta nämä fyysiselle tasolle jäävät ”rakkaustarinat” ovat aika rumia, etenkin kun kyseessä on syrjähyppy, joka on jo lähtökohtaisestikin aika vastenmielinen aihe.

Vierastan myös Jutun lopun uskonnollista sisältöä. Hahmot pohdiskelevat paljon uskonasioita ja välillä esiintyy muutakin kristillistä ainesta, kuten mahdollisia ihmetekoja. Itse en uskonnollisia vakaumuksia ymmärrä enkä voi suhtautua niihin vakavasti myöskään fiktiivisillä henkilöillä. Tässä kirjassa tosin vakaumukset on helpompi niellä, kun niitä ilmenee lähinnä sivuhenkilöillä. Itse päähenkilö suhtautuu kaikkeen yliluonnolliseen niin terveen kriittisesti, ettei kirjan sävy pääse missään vaiheessa muodostumaan mitenkään ylitsevuotavan uskonnolliseksi. Tässä suhteessa leffa oli toista maata, koska siinä mielestäni tuputettiin jumalan olemassaoloa faktana eikä järjen ääni ollut niin vahvasti edustettuna.

Kirja erosi elokuvasta muutenkin aika paljon. Osa leffan kohtauksista kyllä seurasi alkuperäisteosta uskollisesti ihan lausuttujen repliikkienkin tasolla, mutta toisaalta juoneen oli tehty merkittäviä muutoksia ja vedetty mutkia suoraksi – mm. kaksi hyvinkin erityyppistä henkilöä oli sulautettu yhdeksi hahmoksi. Loppuratkaisukin oli aivan erilainen, vaikkei välttämättä parempi tai huonompi. Leffassa loppuratkaisua edeltävät tapahtumat olivat ehkä tyydyttävämmät kuin kirjassa, mutta kirjassa taas päähenkilön hahmonkehitys päättyi luontevammin. En muutenkaan harvinaista kyllä edes osaa sanoa, pidinkö enemmän leffasta vai kirjasta. Elokuvasta puuttui Greenen kerronta, kirjasta puuttui Ralph Fiennes (tosin mielikuvituksessani kuvittelin päähenkilön hänen näköisekseen). Leffassa oli kyllä enemmän dramatiikkaa, joten siinä mielessä se oli vaikuttavampi elämys.

Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen siitä, että luin kirjan (ja katsoin elokuvan).


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Juhani Aho: Juha

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Balladi laululinnuista ja käärmeistä