Enni Mustonen: Lapsenpiika


Tämä on yksi niistä lukuisista kirjoista, jotka ovat tarttuneet käteeni jostakin alelaarista ihan hetken mielijohteesta ja päätyneet sitten virumaan kaapissani hylättyinä vuosikausia. Joskus aikoinaan kyllä lukaisin tästäkin teoksesta ensimmäiset parikymmentä sivua, mutta teksti ei siltä istumalta vienyt mukaansa. Niinpä Lapsenpiika joutui kaappiini ”hylättyjen kirjojen hautausmaalle” keskelle noita muita unohdettuja opuksia, joita ei vielä koskaan ole tullut luettua, mutta olisi kyllä vakaa tarkoitus joskus lukea. Aina vain jokin muu, yleensä kirjastolaina, menee edelle lukujonossani mukamas kiireellisempänä. Perustelen tätä itselleni sillä, että noihin omista taloudestani löytyviin kirjoihin voin kuitenkin tarttua milloin tahansa, kunhan otollinen hetki ilmaantuu.
 
No, nyt ilmaantui se otollinen hetki tämän kirjan suhteen. Viime aikoina on tullut luettua lähinnä jykeviä tiiliskiviromaaneja, kuten Leo Tolstoin Ylösnousemus, George Martinin Fire and Blood ja Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia. Viimeksi mainittua kaappiin laittaessani silmäni sattuivat osumaan Enni Mustosen Lapsenpiikaan, joka vaikutti alle neljänsadan sivun mittoineen mukavan kevyeltä valinnalta tähän väliin. Keräsin inspiraatiolta silmäilemällä netissä joitakin arvosteluja kirjasta ja innostuin erityisesti siitä, että käsiteltävä ajanjakso olisi osittain sama kuin Pohjantähdessä. Pidän tosin historiallisista romaaneista muutenkin, ne ovat aikamatkailua parhaimmillaan.
 
Enni Mustonen (oik. Kirsti Manninen) oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija. Ilmeisesti hän on kuitenkin kynäillyt useita muitakin Suomen lähihistoriaan sijoittuvia teoksia. Tämä Lapsenpiika ei myöskään ole yksittäinen kirja, vaan osa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa. Jos olisin aikoinaan tiennyt tuon, olisin varmaan seurannut kronologista järjestystä ja hommannut ensimmäiseksi avausosan. Siinä päähenkilö Iida kuulemma aloittelee piian uraansa satusetä Topeliuksen perheessä. Tässä jatko-osassa hän puolestaan muuttaa lapsenhoitajaksi säveltäjä Sibeliuksen talouteen. Hänelle on siis siunaantunut näitä kuuluisia isäntäperheitä vähän epäuskottavankin paljon, mutta sehän tässä kai onkin ideana.
 
Lukukokemukseni muodostui valitettavan katkonaiseksi. En oikein tempautunut teoksen maailmaan ja parisataa sivua luettuani kyllästyin niinkin pahasti, että sysäsin sen joksikin aikaa syrjään lukaistakseni välissä erään vanhan kestosuosikkini (Tuulen viemää). Viikon tauon jälkeen jatkoin taas Lapsenpiikaa ihan hyvillä mielin, mutta en mitenkään palavan innostuneena. Kyllähän sitä ajankulukseen luki, mutta ajatukset eivät mitenkään halajaneet sen pariin.
 
Ei kirja kuitenkaan huono ollut. Parasta siinä oli ehdottomasti historian siipien havina, jonka toivossa minä tähän Mustosen hengentuotokseen alun perin tartuinkin. Mitään Pohjantähden tai Tuulen viemään kaltaista kokonaisvaltaista aikakone-efektiä teos ei tarjonnut, mutta kyllä siitä kuitenkin sai ihan hyvän käsityksen suomalaisten elämänmenosta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Silloinen elämäntyyli ja miljöö oli kuvattu niin tarkasti, että tunsin näkeväni suoraan menneisyyteen jostakin aikojen välisestä ikkunasta. En kuitenkaan missään vaiheessa päässyt tunnelmaan siinä määrin, että olisin kokenut itse eläväni siinä maailmassa.
 
Kielellisesti Lapsenpiika on kovin yksinkertainen ja koruton. Minäkertoja ei ole mitenkään kaunopuheinen, vaan hänen sanavalintansa ja lauseensa muistuttavat arkista puhekieltä, ikään kuin hän tarinoisi kuulumisiaan puhelimessa (tai siis ”telefoonissa”) jollekin ystävälleen. Virkkeet ovat lyhyitä, kappalejako ytimekäs ja kuvaukset simppeleitä. Tämä konstailemattomuus tekee kirjasta toisaalta helppolukuisen, mutta olen tottunut odottamaan tekstiltä vähän enemmän persoonallisuutta.
 
Dialogissa Mustonen onnistuu mielestäni keskimääräistä huonommin. Positiivista on se, että hän on saanut vangittua repliikkeihinsä tuon ajan typerät erikoispiirteet, kuten alempien ja ylempien puhuttelemisen yksikön kolmannessa persoonassa. Siis tähän tapaan: ”Iida menee nyt hakemaan vettä” tai ”Herra istuu vain pöytään”. Hahmojen puheita on yritetty elävöittää myös erilaisilla murreilmauksilla, mutta kaiken kaikkiaan he puhuvat jäykän ja jotenkin epäuskottavan tuntuisesti. Pahimpia pohjanoteerauksia olivat alle kouluikäisen pikkutytön suusta kuullut lauseet: ”Voi voi, kun tuo Ruth aina hankkii mammalle murhetta” sekä ”Äiti ei saa mennä! - - Se on vaarallista!” Eivät lapset oikeasti ilmaise tuntojaan noin kypsästi.
 
Eniten minua kuitenkin häiritsi se, ettei kirjassa ollut riittävästi dramaattisia tapahtumia ja suuria tunteita. Loppua kohden meno kyllä hiukan reipastui siinä suhteessa, mutta erityisesti romanssit oli kuvattu kautta kirjan laimean pintapuolisesti. Kyllähän niistä yritettiin jonkinlaista dramatiikkaakin ajoittain repiä, mutta minusta se ei onnistunut. Iidan tunteita ei kuvattu riittävän eloisasti, että hänen suhdekiemuransa voisivat koskettaa lukijaa. Juuri tämän vaisun tasapaksuuden takia en kai päässytkään oikein sinuiksi Lapsenpiian kanssa. Päähenkilö Iida oli myös harvinaisen mitäänsanomaton ja nöyristelevä (minun olisi tehnyt repiä kirja silpuksi aina kun hän niiasi, vaikka toki se oli ihan realistista piian käytöstä), eikä hänelle koskaan tapahtunut mitään kiinnostavaa.
 
Enemmän mielenkiintoisia persoonia ja juonenkäänteitä tarjosi isäntäperhe Sibelius, mutta heidän touhujaan seurattiin vain ohimennen sivusta. En tiedä oikeasta Jean Sibeliuksesta juuri mitään, mutta ainakin tässä kirjassa hänet esitettiin kiehtovan ristiriitaisena persoonana, joka toisaalta sävelsi jumalaisen kauniita sinfonioita, mutta vapaa-aikanaan keskittyi lähinnä juopotteluun ja ”viftaamiseen”. Olisinkin varmaan pitänyt teoksesta enemmän, jos se olisi kirjoitettu Sibeliuksen ja hänen perheenjäsentensä näkökulmasta. Mutta toisaalta….
 
Eihän tämä silloin syrjästäkatsojan tarina olisikaan.
 
Enni Mustonen: Lapsenpiika
Otava 2014
s. 368
 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tiina Saari ja Maiju Majamaa: Ei jälkeäkään – 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Balladi laululinnuista ja käärmeistä

Suzanne Collins: Nälkäpeli - Vihan liekit