Leo Tolstoi: Ylösnousemus

Ajattelin kertoa tässä lempikirjojani käsittelevän postaussarjan lomassa hiukan viimeaikaisista lukukuulumisistanikin. Hetki sitten sain Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian uusintaluvun päätökseen ja tällä hetkellä on työn alla George Martinin Fire and Blood -teos. Niistä molemmista ehkä lisää tuonnempana.

Palataan kuitenkin vielä vähäksi aikaa lähimenneisyyteen. Alkuvuodemmasta minulla oli valitettavasti jonkin verran lukujumin tynkää, joka sai alkunsa Mika Waltarin Mikael Karvajalasta ja paheni Leo Tolstoin Ylösnousemuksesta. Ensiksi mainittua en halua enää edes muistella, mutta jälkimmäisestä voisin jonkinlaista kommenttia ehkä väsätä.

 Karisto 1976 (toinen painos)
 Suom. Lea Pyykkö

 s. 544

Tolstoi ei ollut minulle aivan ennestään tuntematon kirjailija, vaikka näistä venäläisistä suuruuksista olen paneutunut enemmän Dostojevskin tuotantoon. Tolstoin Anna Kareninan lukaisin kuitenkin suurin piirtein vuosi sitten pääsiäispyhien ratoksi. Kirja teki minuun ihan positiivisen vaikutuksen erityisesti realistisen makuisella ihmiskuvauksellaan. Mietiskelin jälkeenpäin, että Tolstoi saattaa vielä ajan myötä ohittaa Dostojevskin henkilökohtaisella rankinglistallani, koska Anna Kareninan verrattain rauhanomaiset hahmot vaikuttivat kovin helposti lähestyttäviltä verrattuna Dostojevskin kuumeisiin sekopäihin. Päätinkin tutustua Tolstoin muuhunkin tuotantoon, mutta päätöksen toteuttaminen lykkääntyi aina vain tuonnemmaksi, kun kirjastossa ei ollut koskaan saatavilla muuta kuin järkälemäinen Ylösnousemus. Yritän lainata jokaisella kirjastokäynnillä rajatun määrän tiiliskiviä ja niiden vastapainoksi useamman ohuen teoksen, ettei lukeminen kävisi liian rankaksi. Viimeisimmällä käynnillä lainaamieni kirjojen joukossa oli kuitenkin sopivasti tilaa vielä yhdelle tiiliskiviromaanille, ja loppu on historiaa.

Nyt on siis se Ylösnousemus luettu ja täytyy sanoa, että enköhän minä siellä Dostojevski-leirissä kuitenkin pysy. Lukuprosessin aikana minua ärsytti ajoittain niin paljon, että olisi tehnyt mieli polttaa koko kirja ja heitellä tuhkat voimakkaaseen länsituuleen. Suomalaisella sisulla puskin teoksen kuitenkin loppuun saakka, kun ei kantti kestänyt periksi antamista. Pahimmat hyytymiseni tapahtuivat nimittäin päästyäni jo aika pitkälle, eikä siinä vaiheessa tuntunut enää järkevältä lopettaa kesken.

Ylösnousemus on Tolstoin viimeinen romaani, se on ilmestynyt vuonna 1899. Teoksen päähenkilö on hyväosaisen perheen perillinen nimeltä Dmitri Ivanovits Nehljudov. Hän on viettänyt kevytmielisen irstailevaa elämää ja nuoruudessaan vietellyt muun muassa tätiensä kasvattityttären Katerina Maslovan. Tästä viettelystä alkoi Maslovan alamäki ja hän päätyi lopulta porttolaan prostituoiduksi. Vuosia myöhemmin kaksikko kohtaa uudelleen oikeudenkäynnissä, jossa Maslova on vastaajana ja Nehljudov sattumoisin valamiehenä. Nehljudov alkaa syyttää itseään Maslovan rappiotilasta ja kokee omantunnontuskiensa siivittämänä suoranaisen moraalisen herätyksen. Hyvittääkseen menneet tekonsa hän alkaa toimia voimakkaasti Maslovan ja muidenkin vankien hyväksi.

Asetelma on siis sinänsä ihan mielenkiintoinen. Toteutus vain ei ole. Kirjassa ei keskitytä tapahtumiin eikä niinkään edes henkilöihin, vaan sen pääasiallisen sisällön muodostaa moraalinen paasaus. Juuri tuo räikeän julistava tyyli minua tässä teoksessa eniten vieroksuttaakin. Tolstoi kirjoitti Ylösnousemuksen kai jonkinlaiseksi manifestiksi omasta maailmankatsomuksestaan ja ilmeisesti innostui noiden (omasta mielestään) nerokkaiden ajatustensa tuoksinassa vähän liikaa. Päinvastoin kuin ihmiset yleensä Tolstoi vaikuttaisi iän myötä muuttuneen mielipiteiltään yhä jyrkemmäksi. Anna Kareninassa oli nimittäin havaittavissa jo jonkin verran näitä samoja teemoja, mutta se oli kuitenkin tyyliltään hienovaraisempi. Ylösnousemuksessa esiintyy jopa suoranaisia moraalisaarnoja niin päähenkilön kuin kaikkitietävän kertojankin taholta – tiettyä arvomaailmaa esitellään mahtipontisen mustavalkoisesti ikään kuin faktana, joka lukijankin olisi syytä sisäistää. Minulla nousee karvat pystyyn tuollaisesta. Olen itsekin ajattelukykyinen ihminen, kiitos vain, eikä minulle tarvitse ulkoapäin syöttää mitään ajattelumalleja.

Ongelma ei kuitenkaan piile yksinomaan paasauksessa sinänsä vaan myös paasausten asiasisällössä. Mielestäni kirjan arvomaailma on naiivi ja suorastaan typerä. En tosin halua arvostella Tolstoita henkilönä, koska hän oli varmasti viisas ja monin tavoin lahjakas mies. Ylösnousemuksesta se vain ei välity – noh, ei ainakaan minulle. Saatan toki vain itse olla niin tyhmä, etten kykene sisäistämään Tolstoin nerokkaita aivoituksia.

Kirjassa on kaksi pääasiallista eettistä teemaa, joista toinen liittyy oikeusjärjestelmään ja toinen maanomistukseen. Oikeusjärjestelmää kritisoidaan ensinnäkin sen epäkohdista – esimerkiksi vankien paikoitellen epäinhimillisestä kohtelusta – ja toiseksi sen olemassaolosta ylipäätään. Ensimmäisen kritiikin voin allekirjoittaa ainakin sen ajan oloista puhuttaessa, mutta toinen menee kyllä yli ymmärrykseni. Nehljudov ja kertoja (ja ilmeisesti myös Tolstoi) ovat nimittäin sitä mieltä, että rikosoikeus pitäisi kokonaan lakkauttaa. Tätä perustellaan muun muassa sillä, että valtaosa rikollisista on ajautunut laittomuuksiin olosuhteiden pakosta tai muuten pätevästä syystä; esimerkiksi vartuttuaan rikoksiin kannustavassa ympäristössä. Kyllähän tuossa on varmasti perääkin, mutta minun ajatusmaailmassani mikään lieventävä asianhaara ei voi voi poistaa yksilön vastuuta teoistaan eikä mitätöidä rangaistuksen oikeutusta. Toisaalta Nehljudov väittää, että kenelläkään ihmisellä ei ylipäätään ole oikeutta rangaista toista ihmistä. Mitään perusteita tälle näkemykselle ei esitetä, mutta varmaan siinä on jotain uskonnollista huuhaata taustalla. Omaan oikeuskäsitykseeni ei kuitenkaan istu ajatus siitä, että rikolliset päästettäisiin kuin koira veräjästä, eikä sellainen kyllä käytännössäkään toimisi. Silloinhan rikolliset saisivat mellastaa aivan mielensä mukaan ja koko yhteiskunta ajautuisi epäjärjestyksen valtaan.

Maanomistuksen suhteen Nehljudovin näkemykset sivuavat sosialismia, mutta menevät vielä sitäkin pidemmälle. Hän ei ajattele, että maa pitäisi jakaa tasan kaikkien kesken, vaan hänen mielestään maata ei voi ensinkään omistaa. Ajatus ei ehkä ole aivan tuulesta temmattu, mutta käytännössä kuitenkin toteuttamiskelvoton. Millä perusteella sitten päätettäisiin, kuka saa viljellä mitäkin maaplänttiä ja kerätä siitä koituvat tulot, jos maa-alueet eivät kuuluisi kenellekään. Sekasortohan siitäkin seuraisi.

Myös henkilökuvauksen suhteen jouduin pettymään, vaikka minulla oli Anna Kareninan pohjalta kovat ennakko-odotukset. Päähenkilö Nehljudovista kehkeytyy ”herätyksensä” jälkeen niin ylitsevuotavan hyveellinen, että häneen on mahdotonta samastua. Muutkin hahmot on kuvattu pääsääntöisesti mustavalkoisesti. Kaikki menestyneet ja varakkaat ihmiset esitetään jonkinlaisina iljettävinä hirviöinä, saatanasta seuraavina kuvatuksina, koska he elävät yltäkylläisyydessä välittämättä siitä, että osa ihmisistä näkee nälkää. Rikkaiden pitäisi ilmeisesti luopua kaikesta omaisuudestaan ja muuttaa itsekin katuojaan rypemään, jotta tasa-arvo toteutuisi. Tässä unohdetaan se, että menestys harvemmin tulee ilmaiseksi ja nämä varakkaatkin ovat todennäköisesti kovalla työllä rahansa ansainneet (kultalusikka suussaan syntyneet ovat asia erikseen). Kertoja tuntuu kuitenkin arvostavan vain ruohonjuuritason fyysisiä hommia tekeviä ”duunareita” eikä pidä korkeasti koulutettujen virkamiesten työpanosta juuri minään. He ovat turhia verenimijöitä ja sellaisina heidät esitetään, varsin yksioikoisesti. Rikollishahmot (kuten Maslova) sen sijaan on kuvattu hieman monitahoisemmin, sopivan rosoisina mutta kuitenkin inhimillisinä.

Symppaan hahmokaartista eniten Nehljudovin lankoa Ignati Nikiforovitsia, joka tosin on varsin mitättömässä roolissa. Hän ehtii kuitenkin lyhyen esiintymisensä aikana käydä Nehljudovin kanssa tulikivenkatkuisen väittelyn, jonka yhteydessä hän torppaa kaikki nuo edellä mainitut moraalikäsitykset pätevin argumentein. Nehljudov jankuttaa sitkeästi omaa kantaansa, vaikka hänen perustelunsa ovat luokkaa ”näin se nyt vain on”. Nikiforovits edustaakin ainoaa järjen ääntä kaiken haihattelun keskellä. Tähän yhteyteen sopii pari havainnollistavaa lainausta:

”- Ja sitten on vielä suuri joukko syyttömiä sen vuoksi, että he ovat kasvaneet sellaisessa ympäristössä etteivät he pidä tekemiään tekoja lainkaan rikoksina.
- Suokaa anteeksi, tuo ei ole totta; jokainen varas tietää että varkaus on väärä teko ja että ei saisi varastaa, koska varkaus on epämoraalista, Ignati Nikiforovits sanoi hymyillen sitä rauhallista, itsevarmaa, hieman halveksivaa hymyään, joka Nehljudovia erityisesti ärsytti.
- Ei, ei hän tiedä; hänelle sanotaan: älä varasta, mutta hän näkee ja tietää, että tehtailijat varastavat hänen työtään pidättäen hänen palkkaansa, että hallitusvalta kaikkine virkamiehineen verojen muodossa ryöstää häntä herkeämättä.
- Tuo nyt on jo anarkismia, Ignati Nikiforovits määritteli rauhallisesti lankonsa sanojen merkityksen.”

”- En ymmärrä, ja jos ymmärränkin, en ole samaa mieltä. Maa ei voi olla olematta jonkun omaisuutta. Jos te jaatte sen, Ignati Nikiforovits alkoi täysin rauhallisesti ja varmana siitä, että Nehljudov on sosialisti ja että sosialismin teorian vaatimukset muodostuvat siitä, että maa jaettaisiin tasan kaikkien kesken, ja että sellainen jako on hyvin tyhmää, ja hän voi kumota sen helposti, - jos te tänään jaatte sen tasan, huomenna maa on jo taas työteliäimpien ja pystyviempien käsissä.
- Ei kukaan ajattelekaan jakaa maata tasan, maa ei saa olla kenenkään yksityisomaisuutta, eikä sitä saa ostaa, myydä eikä vuokrata.
- Omistusoikeus on ihmiselle synnynnäinen. Ilman omistusoikeutta tuskin kellään on halua maanviljelykseen. Tuhotkaa omistusoikeus ja palaamme jälkeen metsäläläisiksi, Ignati Nikiforovits lausui asiantuntijan varmuudella…”

Hurrasin itsekseni näitä kohtia lukiessani, kun Nikiforovits vei sanat suustani ja lausui juuri ne näkokohdat, mitä olisin itsekin halunnut päästä huomauttamaan Nehljudoville (jos hän olisi oikeasti olemassa). Nehljudovin ja Nikiforovitsin väittely olikin ainoa positiiviseksi kokemani kohtaus koko Ylösnousemuksessa.

Kirja oli kuitenkin tavallaan vahva lukukokemus. Se herätti siinä määrin ajatuksia ja tunteita (joskin pääasiassa negatiivisia sellaisia), että minun olisi lukemisen aikana tehnyt mieleni keskustella jonkun kanssa Ylösnousemuksen synnyttämistä vaikutelmista. Se kuitenkin jäi, koska tuttavapiirissäni ei taida olla ketään kyseistä teosta lukenutta. Aloin myös miettiä, miksi Nehljudovin haihattelut laukaisivat minussa niin vahvan tunnereaktion. Voihan olla, että jotkin hänen esittämänsä moraalikäsitykset kuitenkin jollain tasolla puhuttelivat minua ja aloin alitajuisesti kokea huonoa omaatuntoa. Kuulun nimittäin kai niihin Nehljudovin halveksumiin ”verenimijöihin”, koska minulla on kaikki ihan hyvin samaan aikaan kun Afrikassa nähdään nälkää. Joskus myöhemmin olen ehkä valmis tarkastelemaan tätä asiaa ja koko lukukokemusta objektiivisemmin, mutta tällä hetkellä en voi muuta kuin velloa sen jättämissä ärsyyntyneissä jälkitunnelmissa. Saa nähdä, tuleeko Tolstoita enää koskaan luettua.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Juhani Aho: Juha

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Balladi laululinnuista ja käärmeistä