Stephen King: 22.11.63

 

Lukaistuani pari viikkoa sitten Tuulen viemään ties kuinka monennen kerran, mieleni halaji toisenkin sellaisen kirjan pariin, jonka maailmaan voisi uppoutua oikein kunnolla. Graham Greenen Jutun loppu ei oikein toiminut siinä suhteessa, vaikka ihan kepo tekele sinänsä olikin – se tuntui enemmän vain kevyeltä välipalalta. Yritin jatkaa myös ikuisuusprojektiksi muodostunutta Monte-Criston kreiviä, mutta se ei taaskaan oikein ottanut tuulta purjeisiinsa. Samalla mieleni pohjalla alkoi nakuttaa Kingin massiivinen 22.11.63, niin kuin rakkaat kirjat aina tasaisin väliajoin nakuttavat. Enkä viitsinyt kauan taistella tätä mielihalua vastaan, koska siihen ei ollut mitään syytä. Olen lukenut kyseisen opuksen aikaisemmin muistaakseni kolme kertaa, mutta edellisestä lukemisesta on päässyt vierähtämään jo jokunen vuosi, joten nyt oli sopiva aika verestää muistoja.

 

Stephen King on jo yli kymmenen vuoden ajan ollut lempikirjailijoitani. Pidän erityisesti hänen värikkäästä kielestään ja hulvattomasta huumoristaan. Lisäksi hänen kirjoissaan on osuvia ja usein koskettaviakin tunne- ja ajatuskuvauksia. Nämä eivät ehkä ole tyypillisimpiä seikkoja, joista Kingiä kehutaan. Mielestäni hänen kirjansa eivät yleensä ole kovin pelottavia tai vaikka aluksi olisivatkin, niillä on tapana lässähtää ikävästi loppua kohden. Toisaalta en ole muutenkaan kovin helposti säikkyvää sorttia, ja sitä paitsi kauhu on poikkeuksellisesti sellainen genre, joka toimii ainakin minulle paremmin elokuvan kuin kirjan muodossa. 22.11.63 tosin eroaa Kingin tyypillisestä tuotannosta siinä mielessä, että muutamaa inhorealistista verellämässäilykohtaa lukuun ottamatta sen ei ole tarkoituskaan olla pelottava, vaan kyseessä on pesunkestävä… noh, aikamatkustuskirja – en ole varma, luokitellaanko ne fantasiaksi vai scifiksi. Voisin siis suositella tätä teosta sellaisillekin, jotka ovat kiinnostuneet tutustumaan Kingin tuotantoon, mutta eivät halua menettää yöuniaan millään hirvityksillä.

 

Kirjan aihe on mielestäni mielenkiintoinen. Se käsittelee John F. Kennedyn murhaa – ei enempää eikä vähempää. Mainelainen äidinkielenopettaja Jake Epping saa tietää paikallisen Alin kuppilana tunnetun hampurilaispaikan takahuoneessa sijaitsevasta omituisesta madonreiästä, jonka kautta on mahdollista päästä humpsahtamaan vuoteen 1958. Kuppilanpitäjä Alin päässä on jo vuosia hautoutunut suunnitelma, joka voisi muuttaa historiankulkua. Tarkoituksena on lyhyesti sanottuna toimittaa Lee Harvey Oswald päiviltä ennen kuin tämä ehtii ampua Kennedyn. Alin teorian mukaan näin voitaisiin mahdollisesti estää useita muitakin kuolemia, mukaan luettuna lukuisat Vietnamin sodan uhrit, sillä Kennedy olisi saattanut vielä muuttaa mieltään sodan suhteen (melkoista jossittelua kylläkin). Alilta itseltään suunnitelman toteutus kuitenkin epäonnistui eikä uudelleen yrittäminen ole terveydellisistä syistä enää mahdollista, joten nyt hän suostuttelee Jaken astumaan remmiin. Aikansa epäröityään Jake siis astuu madonreiästä menneisyyteen ja aloittaa elämänsä George Amberson -nimisenä miehenä, jolla on tekaistu henkilöhistoria ja salaperäinen tehtävä.

 

22.11.63 on ehdottomasti paras kaikista lukemistani aikamatkustuskirjoista. Ei niitä kyllä kovin montaa olekaan. Ensimmäisenä tulee mieleen Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarja, jonka päähenkilö otti aikahypyn vastaan olankohautuksella ja sopeutui menneisyyteen kuin taikaiskusta. Jake puolestaan reagoi yhtäkkiseen aikahyppyyn realistisesti, jos sellaista sanaa voi tässä yhteydessä käyttää. Aluksi hän kuvittelee tulleensa hulluksi ja myöhemminkin hänen mieleensä eksyy tasaisin väliajoin ajatus siitä, että ehkä hän onkin koko ajan hallusinoimassa jossakin mielisairaalassa. Muuten hän viihtyy 1950–1960-lukujen maailmassa ihan hyvin. Välillä olisin ehkä odottanut hänen kaipaavan enemmän taakseen jättämäänsä elämää. Kyllähän hän aina välillä vaistomaisesti hapuilee taskustaan kännykkää tai halajaa päästä naputtelemaan epäselviä asioita googleen, mutta mitään sen syvällisempiä asioita hän ei tulevaisuudesta haikaile. Toki Ali alun perin valitsikin Jaken manttelinperijäkseen lähinnä siksi, että tällä ei ole 2000-luvulla vaimoa tai muuta perhettä, jota voisi tulla ikävä. Eikä Jaken sopeutuminen menneisyyteen kuitenkaan tapahdu epäuskottavan kitkattomasti. Itse asiassa hän elää pitkään ulkopuolisena muukalaisena ja kotiutuminen tapahtuu luontevasti vähitellen.

 

1950- ja 1960-luvun Amerikka on kirjassa eloisasti kuvattu. Ilma on raikkaampaa, elintarvikkeet makoisampia ja ihmiset luottavaisempia kuin nykyään. En voi silti olla toivomatta, että King olisi valinnut aiheekseen jonkin vähän raflaavamman ajankohdan. Viime vuosisadan puolivälistä on kuitenkin verrattain vähän aikaa ja elämänmeno oli silloin hyvin pitkälti samanlaista kuin tänä päivänä. Olisi ollut kiehtovaa, jos King olisi kuvannut tällaisella pieteetillä vaikkapa antiikin Kreikkaa. Toki kirja olisi silloin muodostunut aivan erilaiseksi, eikä se välttämättä olisi ollut yhtä hyvä. Nyt 22.11.63 henkii tiettyä omakohtaisuutta, kun kirjailija on selvästikin käsiteltävästä aikakaudesta hyvin perillä; onhan hän itsekin elänyt sitä. Tuskin hän olisi osannut kuvata antiikin Kreikkaa yhtä elävästi. Eli päädyn siis olemaan eri mieltä itseni kanssa ja tulen kuitenkin siihen lopputulokseen, että kyllä 50–60-luvun Amerikka on juuri passeli aihe tälle kirjalle.

 

Menneisyyden maalailu ei kuitenkaan ole kirjassa keskeisintä, vaan enemmän keskitytään juonen rakentamiseen. Juonessa on kaksi erillistä haaraa, joista toisen muodostaa operaatio Kennedy ja toisen Jaken henkilökohtaisen elämän kiemurat. John F. Kennedy edustaa ainakin itselleni jonkinlaista tarunhohtoisen myyttistä hahmoa, ja hänen kohtalonsa oli tietenkin traaginen. Lee Harvey Oswaldin henkilökuva kiinnostaa myös jollakin kieroutuneella tavalla. Siitä huolimatta operaatio Kennedy ei enää tällä lukukerralla tuntunut niin mielenkiintoiselta, kun tiesi jo mitä tulee tapahtumaan eikä ollut sen suhteen mitään jännättävää. Kennedy/Oswald-juonikaari muuttuu tosin kirjan edetessä yhä intensiivisemmäksi. Se puhkeaa kukkaan oikeastaan siinä vaiheessa, kun Oswald saapuu Yhdysvaltoihin ja Jake aloittaa hänen stalkkaamisensa. Pääsääntöisesti keskityin kuitenkin tällä lukukerralla erityisesti Jaken henkilökohtaisen elämän kuvioihin.

 

Pohjimmiltaan 22.11.63 on ehkä rakkauskirja, vaikka sellaista ei Kingin kynästä odottaisi irtoavan. Kuvattava suhde on kaunis ja herttainen, mutta ehkä vähän laimea. Jaken lemmitty Sadie on melkoinen Mary Sue -hahmo. Olen aikaisemminkin huomannut, että King tuppaa kuvaamaan päähenkilöidensä vaimot ja naisystävät särmättöminä pyhimyksinä, joissa ei ole oikein mitään pimeitä puolia (poikkeuksena ehkä Pet Semataryn Rachel, joka manipuloi välillä kuin bitch). Muut naispuoliset henkilöt on kyllä monitahoisemmin kuvattu, mutta nämä vaimot/tyttöystävät ovat aina puhtoisia pulmusia. Teoriani mukaan kyse on siitä, että King kirjoittaa tällaiset henkilöt aina oman vaimonsa peilikuviksi, ja hän näkee oman vaimonsa ruusunpunaisten lasien lävitse. Voin toki olla teorioineni aivan metsässäkin. Joka tapauksessa Sadie on melko tylsä hahmo – vaikka kyllä hänestä toisinaan jonkin verran ytyäkin löytyy – ja sitä myötä myös hänen suhteensa Jakeen on vähän niin kuin tylsyyteen tuomittu. On siinä silti koskettaviakin elementtejä. Ovathan rakastavaiset sentään eri maailmoista, joten heidän suhteensa taustalla väijyy alusta alkaen sellainen haikean surumielinen pohjavire. Juttu tuntuu tuhoon tuomitulta.  

 

Loppukaneetiksi mainittakoon, että 22.11.63 oli nyt neljännelläkin lukukerralla nautinnollinen kokemus, mutta ei ehkä niin nautinnollinen kuin aikaisemmin. Ensimmäisillä kerroilla sitä tuli vain jännättyä mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta nyt kun se on jo tiedossa, kirjan puutteet on helpompi huomata. Pääasiallisena puutteena pitäisin Kingin helmasyntiä eli jaarittelua. Tyhjäkäyntiä on niin paljon, että vähintään puolet kirjasta olisi voitu napsaista pois, eikä mitään olennaista olisi jäänyt uupumaan. Siitä huolimatta pidän tästä edelleen valtavasti. Loppua kohti jaarittelukin vähenee ja tunnelma tiivistyy. Kyseessä onkin ehdottomasti yksi Kingin parhaista kirjoista, ehkä jopa kolmanneksi paras heti Pet Semataryn ja Cujon jälkeen.

 

Kustannusosakeyhtiö Tammi, s. 869

Kansi: Juri Patrikainen

Suomentaja: Ilkka Rekiaro

Alkuteos: 11/22/63

Ilmestymisvuosi: 2011