Marko Hautala: Kuoleman valssi

Marko Hautalaa voisi nimittää ehkäpä suosikkikauhukirjailijakseni. Aikaisemmissa Pimeän arkkitehtiä ja Kuiskaavaa tyttöä koskevissa postauksissa olen kirjoitellut tarkemmin mietteitäni hänen tyylistään ja verrannut sitä amerikkalaiseen virkaveljeen Stephen Kingiin. En lähde noita juttuja nyt tässä toistamaan, mutta mainittakoon lyhyesti, että Hautalan teoksissa viehättää erityisesti tietty realistisuus – yliluonnollisia elementtejä viljellään kyllä, mutta ne ovat sopivan hienovaraisia ja voisivat selittyä myös ihan luonnollisillakin ilmiöillä. Näin ollen tarinoihin voi uskoa ja ne myös kykenevät herättämään aitoja pelon tunteita.

Hautalan vuonna 2022 ilmestynyt Kuoleman valssi ei valitettavasti ole mikään jatkuvajuoninen romaani, vaan kymmenestä novellista koostuva kokoelma. Valitettavaa se on siksi, että en yleensä ole novellimitan ystävä – täysimittaista tarinaa draamankaarineen ja hahmonkehityksineen on hyvin vaikea mahduttaa niin ahtaaseen mittaan. Kuoleman valssi on vieläpä kokonaispituudeltaankin vain päälle 200 sivua, joten yksittäiset novellit ovat tosiaankin pienimuotoisia, sellaisia muutaman kymmenen sivun rykäisyjä. Olen kuitenkin päättänyt lukea kaiken mitä Hautalan kynästä irtoaa, joten luin sitten tämänkin.

Hautalan tavanomaiseen tyyliin verrattuna nämä novellit ovat suorasukaisempia, mikä onkin sinänsä ymmärrettävää. Kun ei ole aikaa kypsytellä karmivaa tunnelmaa kaikessa rauhassa, pitää mennä suoraan asiaan ja käyttää karkeampia keinoja pelon herättämiseksi. Kuolleiden valssissa yliluonnollisuutta on mukana niin paljon, että monesti viuhahdetaan yli hilseen yhtä korkealta ja kovaa kuin Stephen King parhaina päivinään, tai siis pahimpina. Toisaalta tarinoissa kuvataan runsaasti myös ihan arkipäiväistä elämää, kuten työntekoa ja parisuhteita, mikä kyllä antaa niille tietyn realismin säväyksen. Yleisvaikutelma on silti pahasti epäuskottavuuden puolella. Teoksessa viljellään muuhun Hautalan tuotantoon verrattuna poikkeuksellisen yltäkylläisesti myös ällöttäviä elementtejä, kuten paskaisia vaatteita, mustuneita hampaita ja pahoja hajuja – jos kohta on hän välillä sortunut moisiin inhotuksiin ihan täysimittaisissa tarinoissaankin. Kyllähän sellaiset puistattavat, mutta mielestäni väärällä tavalla. Ei se ole mitään aitoa pelkoa.

Novellien aiheet vaihtelevat laidasta laitaan: matkustelusta maailmanloppuun. En lähde referoimaan yksittäisiä juonia tässä sen kummemmin, mutta yleisellä tasolla mainittakoon pari huomiota. Hautalalla on muussakin tuotannossaan ollut taipumusta liialliseen epämääräisyyteen ja hämäräperäisyyteen juonten suhteen. Tarinat tuntuvat usein keskeneräisiltä ja jättävät liikaakin asioita avoimiksi, vaikka tulkinnanvaraisuus ei sopivissa määrin mikään huono asia olisikaan. Näissä lyhyissä kertomuksissa tuo epämääräisyys on tavallistakin suurempi ongelma, mutta joissakin enemmän kuin toisissa. Käärmetaajuus, Teurastajan paradigma, Loki, Morsionsalmi ja Hänen vihansa päivä edustavat kokoelman selkeämpää antia – yliampuvuuteen nekin tosin pääosin sortuvat, mutta juonenkulut ovat sinänsä ihan loogisia. Pitkä kuuma kesä, Maanalainen Niili, Koskaan ei täyty se kaipuu, Saurin hiljaisuus ja Varpaat puolestaan eivät ole pelkästään epäuskottavia, vaan jättävät muutenkin melkoiset wtf-fiilikset. Vaikkei paljoa ehdi tapahtumaan, niin se mitä tapahtuu ei käy järkeen oikein mitenkään päin.

Suosikkinovellejani olivat Loki ja Saurin hiljaisuus. Loki noudatti novelleista ainoana sitä taattua Hautalan reseptiä, jossa viitteitä yliluonnollisuudesta on ripoteltu vain perustuksiltaan karmivan realistisen tarinan kyytipojaksi. Saurin hiljaisuus taas ei ollut sen paremmin uskottava kuin muutenkaan erityisen järkeenkäyvä, mutta tietty yllätyksellisyys toimi kyseisessä novellissa mainiosti; aivan ykskaks kävi ilmi, etteivät asiat olleetkaan sitä miltä ne päälle päin näyttivät. Huonoin novelli oli mielestäni apokalypsia maalaillut Hänen vihansa päivä, joka oli kirjoitettu kokonaan Twitter-viestien muotoon. Omaperäinen ratkaisu, joka ei kuitenkaan minusta ollut kovin onnistunut. En mielelläni lue näytelmiäkään, koska pelkistä vuorosanoista koostuva teksti ei vain tarjoa riittävästi työkaluja kunnollisten mielikuvien muodostamiseen. Tämä novelli oli ikään kuin moderni näytelmä. Huumoria siitä kyllä irtosi ihan kiitettävästi; esimerkiksi karikatyyri rasistista, joka onnistui kääntämään maailmanlopunkin jotenkin mystisesti ”mamujen” viaksi, oli hykerryttävän osuva.

Eli novellimitta ei pääsääntöisesti toiminut Hautalankaan käsissä kovin hyvin, mutta kokoelmaa luki silti mielellään ihan vain kielellisten ansioiden vuoksi. Hautalan virkerakenne on napakka, kuten tällaisissa tiivistunnelmaisissa kertomuksissa mielestäni pitääkin olla, ja teksti suorastaan pursuaa värikkään persoonallisia, varsin osuvia ilmauksia. Eli kyllähän Hautala kolahtaa aina, mutta parhaiten kuitenkin ihan täysimittaisten romaanien saralla.