Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

En lapsena lukenut koskaan Tove Janssonin Muumi-kirjoja ja nuorenakin vain satunnaisesti. Nyt kypsässä aikuisiässä, viimeisen vuoden aikana Janssonin hengentuotokset ovat kuitenkin alkaneet kolahtaa. Kaunista kieltä, eloisaa kuvailua, värikkäitä henkilökuvia ja ajatonta viisautta – mitäs muuta kirjallisuudelta voisi toivoa, oli se sitten minkä ikäisille tahansa suunnattua. Muumien monimerkityksellinen tunnelma ainakin kiehtonee yhtä lailla sekä lapsia että aikusia. Toki sarjan alkupään teokset (kuten Suuri tuhotulva ja Taikurin hattu) tuppasivat olemaan aika kevyttä höttöä, kun taas loppupään osissa (kuten Muumipapassa ja meressä) sorruttiin välillä liialliseen tapahtumaköyhyyteen. Parhaimmillaan kepeiden seikkailujen ja syvällisemmän filosofoinnin yhdistäminen osui kuitenkin juuri nappiin, kuten Vaarallisessa juhannuksessa.

Sain itse asiassa vasta vähän aikaa sitten tietää, että Tove Jansson on kynäillyt myös Muumilaakson ulkopuolelle sijoittuvia ja enemmän aikuisille suunnattuja teoksia. Päätin aloittaa hänen muuhun tuotantoonsa tutustumisen pitkälti omaelämäkerrallisesta Kuvanveistäjän tyttärestä, koska se vaikutti jotenkin helposti lähestyttävältä. Minua kiinnosti erityisesti päästä vertailemaan Janssonin omia lapsuudenkuvauksia hänen muihin tarinoihinsa, eli toisin sanoen etsiä Kuvanveistäjän tyttärestä yhtymäkohtia Muumeihin.

Kuvanveistäjän tyttäressä kuvataan siis todennäköisesti ala-asteikäisen tai vieläkin nuoremman Toven lapsuudenkokemuksia boheemin taiteilijaperheen tyttärenä. Kyseessä ei ole jatkuvajuoninen teos, vaan jokainen luku kertoo oman pienen tuokiokuvansa. Kirja ei myöskään ole mikään varsinainen elämäkerta, vaan enemmän vain sellaista maalailua, toden ja fiktion sekoittamista. Lukiessa ei aina ei tiedäkään, mikä tapahtuu oikeasti ja mikä on vain pikku-Toven mielikuvituksen tuotetta.

Jos vertaan Kuvanveistäjän tytärtä Muumi-kirjoihin ja etenkin niiden vahvuuksiin, niin kyllähän tässäkin teoksessa eittämättä on kaunista kieltä ja eloisaa kuvailua. Esimerkkinä mainittakoon kuvaus laskuvedestä: ”Mentiin ulos katsomaan, ja meri oli ryöminyt viisi metriä alaspäin itsensä sisään ja kaikki rannat olivat vihreitä ja limaisia. Veneet kuristivat itsensä kiinnitysköydillään. Ahvenet hyppivät sumpussa kuin hullut. Kaikki tyhjät pullot ja säilyketölkit ryömivät merestä esille ja häpesivät.” Kaiken tuon voi nähdä elävästi silmiensä edessä.   

Lapsenomaisesti sanoitettuja elämänviisauksia irtoaa myös. Juhlimista koskevassa luvussa vaikkapa analysoidaan miesten ja naisten välisiä eroja seuraavasti: "Kaikki miehet juhlivat ja ovat kavereita, toinen ei koskaan jätä toista pulaan. Kaveri voi sanoa kauheita asioita, mutta seuraavana päivänä se on unohdettu. Kaveri ei anna anteeksi, hän vain unohtaa, nainen antaa anteeksi kaiken mutta ei unohda ikinä. Niin se on. Siksi naiset eivät saa juhlia. Anteeksiantaminen on hyvin kiusallista." En nyt tiedä, pitääkö edellä mainittu ihan paikkansa, eikä asioita muutenkaan pidä mennä liikoja yksinkertaistamaan, mutta jollakin tapaa oivaltavalta tuo kieltämättä kalskahti.

Henkilökuvien rakentaminen sen sijaan ei tunnu olevan kirjassa kovin keskeisessä asemassa, mutta kyllähän esimerkiksi Toven äidistä piirtyy kuva varsin turvallisuutta herättävänä hahmona ja isästä puolestaan melkoisena tuittupäänä, joka kopauttelee päähän hänen mielestään epätoivottavalla tavalla käyttäytyviä rouvia. Muut henkilöt (esim. Janssoneille työskentelevät Anna ja Fanny, kesäasukas Jeremiah, Toven serkku Karin ja ystävä Poju) esiintyvät vain yhdessä tai parissa luvussa, eikä heihin ehdi muodostua kummempaa tunnesidettä.

Kuvanveistäjän tyttärellä on siis ansionsa, mutta en kuitenkaan pitänyt siitä kovin paljon. Novellimainen ja faktaa fiktioon sekoittava esitystapa oli kirjailijan valinta, mutta minusta se teki kokonaisuudesta turhan hajanaisen ja sekavan. Ainakin itselleni sellainen yhtenäisempi ja selkeämpi, perinteisempään omaelämäkerrallisuuteen pyrkinyt teos olisi toiminut paremmin kuin tällainen irrallisten hajatelmien kokoelma. Taitavasti tässä oli kuitenkin onnistuttu tavoittamaan lapsen maailma, eli siitä pisteet Janssonille. Eihän lapsen tai aikuisenkaan elämä ole ainakaan sitä jälkikäteen muisteltaessa mikään jatkuvajuoninen ja loppuunsa hiottu tarina, vaan enemmän juuri hajanaisten vaikutelmien kudelma. Eli autenttisuuden näkökulmasta katsottuna on perusteltua kirjoittaa myös muistelmia tai "muistelmia" tuohon tyyliin, mutta luettavuus sellaisesta väistämättä kärsii.

Kirja oli kyllä varmasti hyvä, mutta ei vain ihan minun juttuni.