Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti

Vuodenvaihteen tienoilla luin äkillisen muumimanian vallassa putkeen neljä Tove Janssonin kirjaa: Muumipappaja meri, Taikurin hattu, Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia sekä Vaarallinen juhannus. Ne olivat vaihtelevan tasoisia lukukokemuksia – Muumipappa ja meri ja Vaarallinen juhannus viehättivät syvällisemmällä tyylillään, kun taas Taikurin hattu ja Näkymätön lapsi olivat makuuni turhan selvästi lapsille suunnattuja. Hetkellisesti sainkin tarpeekseni koko muumeista, mutta pieni tauko teki ilmeisesti hyvää ja viime kuussa aloin jälleen haikailla Muumilaaksoon. Tällä kertaa luettavaksi valikoituivat vanha kunnon Muumipeikko ja pyrstötähti (etenkin sitä leffaa on tullut aikoinaan katsottua ahkerasti, mutta romaaninkin olen joskus lukaissut), sekä kirjasarjan avausosa Muumit ja suuri tuhotulva, joka puolestaan oli minulle aivan uppo-outo tuttavuus.

Muumit ja suuri tuhotulva: Tästäkään lukukokemuksesta ei jäänyt lapsille oikein mitään kerrottavaa. Muutenkin ensimmäiset Muumi-kirjat olivat lähinnä vain kepeitä seikkailuja ja myöhemmissä oli sitten enemmän myös filosofista sisältöä, mutta tämä debyyttiteos oli kyllä naurettavan kevyttä höttöä verrattuna muihin alkupään tekeleisiinkin – vaikkapa kolmantena ilmestyneeseen Taikurin hattuun, joka oli aiempi inhokkini Janssonin hengentuotoksista. Yleensä näissä tarinavetoisissa Muumeissakin on sentään ollut kaunista kieltä, eloisaa miljöökuvausta, värikkäitä henkilökuvia ja yksittäisiä teräviä oivalluksia elämästä. Tuhotulvassa vain luetellaan pikaisesti tapahtumat ilman mitään krumeluureja, eivätkä tapahtumat itsessäänkään herätä suurta mielenkiintoa.

Kirjan juoni koostuu pähkinänkuoressa siitä, että Muumipeikko, hänen äitinsä ja pari statistihahmoa kuljeskelevat ympäriinsä miljöössä, jossa vettä tulee kuin esterin takalistosta. Tarkoituksena on löytää rauhallinen paikka talon rakentamista varten ja siinä sivussa ehkä myös perheen kauan kadoksissa ollut isä.  Toki he joitakin pikku kommelluksiakin kohtaavat matkalla (kuten kohtaaminen suuren käärmeen kanssa, vierailu erään vanhan herran rakentamassa karkkipuutarhassa ja veneily hattivattien parissa), mutta ei mitään sen kummempaa. Muumit ja suuri tuhotulva on siis aika tyypillinen ja runsaan tapahtumamäärän vuoksi myös sekava lastentarina, jonka positiivisin puoli lienee nopealukuisuus. Noin viidenkymmenen sivun mitallaan teos muistuttaakin enemmän novellia kuin täysimittaista romaania.

Janssonin kirjoitustyyli ja ylipäätään koko muumi-idea hakivat Tuhotulvan kirjoittamisen aikana selvästi vielä muotoaan. Tässä kirjassa esimerkiksi mainitaan, että muumit ovat tyypillisesti eläneet ihmisten kotitalouksissa kaakeliuunin takana. Ehkäpä Jansson hylkäsi tuon ajatuksen myöhemmin, sillä muissa Muumi-teoksissa moiseen ei mielestäni ole koskaan viitattu – ainakaan siitä näkökulmasta, että pappa ja mammakin olisivat joskus ennen poikansa syntymää noudattaneet tuollaista elämäntyyliä. Oli Tuhotulvassa sentään muutamia löyhiä yhteyksiä myöhempiin kirjoihin, sillä osa hahmoista oli samoja (Muumipeikon ja mamman lisäksi ainakin Nipsu ja lopulta pappa) ja viimeisillä sivuilla päästiin tuttuihin ympyröihin, kun kotoisat Muumilaakso ja -talo esiteltiin. Muuten tämä oli jotenkin ihan eri maailmasta kuin muut Muumit. Tove Janssonin tavaramerkiksi myöhemmin muodostunut kiehtovan monimerkityksellinen tunnelma ja ajaton viisaus puuttuivat kokonaan.

Muumipeikko ja pyrstötähti ilmestyi vuonna 1946 eli vain vuoden kuluttua tuosta esikoisteoksesta, mutta tyylillisesti se on jo paljon hiotumpi ja muistuttaa enemmän sarjan myöhempiä osia. Juoni tosin tuo vahvasti mieleen Tuhotulvan, sillä tämäkin kertomus rakentuu luonnonmullistuksen ympärille ja koostuu lähinnä paikasta toiseen matkustamisesta – toki monenmoisilla kommelluksilla höystettynä. Pyrstötähdessä Muumipeikko ja Nipsu lähtevät Yksinäisillä vuorilla sijaitsevaan tähtitorniin ottamaan selvää Muumilaaksoa ja mahdollisesti koko maailmaa uhkaavasta katastrofista, josta on saatu viitteitä niin taivaalta satavan tuhkan kuin filosofi Piisamirotan synkkien ennustustenkin muodossa. Perillä he saavat kuulla tähtitieteilijöiltä, että pyrstötähti on törmäämässä maapalloon lokakuun 7. päivä klo 20:42 (tai mahdollisesti neljä sekuntia myöhemmin) – parempi kuitenkin jättää tässä yhteydessä skenaarion todenperäisyys arvoitukseksi. Reissun kuluessa porukka saa vahvistusta vaeltajaluontoisesta Nuuskamuikkusesta, väriä tunnetilan mukaan vaihtavista niiskusisaruksista ja intohimoisesti (tai ehkäpä pakonomaisesti) postimerkkejä keräilevästä hemulista. Jännittäviltä tilanteilta ei vältytä, kun hahmot muun muassa joutuvat napit vastakkain jättiläismäisen sisiliskon kanssa, pelastuvat täpärästi kondorilinnulta, päätyvät hurjasti kuohuvan kosken pyörteisiin ja tuhoavat verenhimoisen lihassyöjäkasvi Angosturan.

Päällisin puolin tarina vaikuttaa siis tavalliselta seikkailuhenkiseltä lastensadulta, mutta vakavampi puolikin on osoitettavissa. Käsittääkseni Jansson kirjoitti teoksen (niin kuin kylläkin myös Tuhotulvan) toisen maailmansodan aikana ja mielestäni sodan vaikutus on tässä tarinassa nähtävissäkin. Pyrstötähden voi tulkita joko kirjaimellisesti taikka sitten atomipommia tai miksei koko sotaakin tarkoittavaksi metaforaksi. Kirjassa on ensisijaisesti lapsille suunnatuksi teokseksi yllättävänkin voimakkaita kohtia - esimerkiksi kondori- ja koskitapausten yhteydessä hahmot käyvät hiuskarvan päässä kuolemasta. Pyrstötähden lähestyessä Muumipeikko suree, kuinka se saattaa kertarysäyksellä tuhota maailmasta kaiken kauniin ja hänelle tärkeän. Uskoisin inspiraation noihin ajatelmiin kummunneen Janssonin omista sotaa käsittelevistä peloista.

Pidin tästä kirjasta. Juoni pysyi hyvin kasassa, sillä kaikki pyöri pyrstötähden ympärillä, vaikka monenlaisia seikkailuja siinä sivussa koettiinkin. Lisäksi tässä oli oikeastaan kaikki edellisen teoksen kohdalla peräänkuuluttamani elementit, eli kaunista kieltä, eloisaa kuvailua, värikkäitä hahmoja, syvällisiä mietteitä ja monikerroksinen tunnelma – samaan aikaan koskettava ja humoristinen. En nyt lähde analysoimaan hahmoja yksityiskohtaisesti, koska heistä kaikista olen tainnut kirjoittaa jotakin jo aiemmissa Muumi-aiheisissa postauksissani. Suosikkini oli kuitenkin varmaan Nuuskamuikkunen, jonka materian haalimista toissijaisena pitävässä elämänkatsomuksessa on jotakin äärettömän viisasta. Yhteen asiaan mielipuolisuuteen saakka fiksoituvat hemulit – postimerkkeilijä ja kasvitieteilijä – olivat puolestaan hauskoja, mutta toisaalta myös jotenkin traagisia hahmoja.

”– Ovatko ne kaikki sinun? Nipsu kuiskasi.
– Niin kauan kuin olen täällä, vastasi Nuuskamuikkunen huolettomasti. Minä omistan kaiken mitä näin ja mistä pidän. Vaikka koko maailman.”
 
”– Granaatit, Nipsu nyyhkytti. – En saanut ainuttakaan mukaani.
Nuuskamuikkunen istuutui hänen viereensä ja sanoi ystävällisesti:
 – Tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi, jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää omanaan. Minä vain katselen niitä, ja kun lähden tieheni, ne ovat minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.”

”Hemuli otti muistikirjansa ja kirjoitti [pyrstötähden] tuntomerkit muistiin. – Sen täytyy olla Filicnarcus Snufsigalonica -sukua, hän mumisi. – Vielä yksi kysymys, oppineet ystäväni. Mitä tämä kummallinen hyönteinen käyttää ravinnokseen?”

”– Kuule hemuli, sanoi Nuuskamuikkunen hyvin hitaasti ja selvästi. – On kyse pyrstötähdestä, joka törmää maahan huomenna.
– Törmää, hemuli toisti. – Liittyykö se jotenkin postimerkkikokoelmaan.”

Lukiessani vertailin Tuhotulvaa ja Pyrstötähteä toisiinsa siinä mielessä, että löytyisikö niiden väliltä mitään ristiriitoja. Onneksi ei kovin paljoa, mutta Pystötähdessä Nipsu kyllä väitti, ettei ole nähnyt koskaan hattivattia läheltä, vaikka edellisessä kirjassa niiden kanssa seilattiinkin ja Nipsu oli myös mukana. Mikä lie varhaisdementia häneen yhtäkkiä iskenyt   Joka tapauksessa tämänkin kertainen muumirupeama kipusi kokonaisuutena positiivisen puolelle, joten taidan jatkaa aiheen parissa vielä seuraavallakin kirjastoreissulla. Muumeja toki, mutta ehkäpä voisin laajentaa tonttiani myös Janssonin aikuisille suunnattuihin teoksiin.