Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

 

” – Huuda sinä vain, jos se rauhoittaa sinua.”

” – Ja eikö jokaisen velvollisuus ole kutsua juhlapyhinä sukua päivällisille?”

Petyttyäni vuoronperään sekä Taikurin hattuun että Näkymättömään lapseen, minusta alkoi tuntua sitä, etteivät Muumi-kirjat ehkä sittenkään ole minun juttuni. Onneksi Vaarallinen juhannus todisti toisin. Tämä on taas jatkuvajuoninen kirja toisin kuin Näkymätön lapsi, ja mielestäni yhtenäisempi kokonaisuus kuin Taikurin hattu. Ehkäpä tämä nousi jopa tähänastiseksi suosikikseni Muumi-sarjasta. Jos Taikurin hattu oli kepeää kohkaamista ja Muumipappa ja meri tapahtumaköyhää filosofoimista, Vaarallisessa juhannuksessa yhdistettiin menevät seikkailut ja syvälliset pohdinnat toimivaksi keitokseksi.

Kirjassa tulva valtaa yhdessä yössä koko Muumilaakson, joten Muumiperhe ystävineen joutuu pelastautumaan ohilipuvaan hylättyyn teatteriin. Muumit eivät aluksi ymmärrä, millaiseen rakennukseen ovat päätyneet, mutta jutun juoni alkaa hiljalleen selvitä teatterirotta Emman vähemmän ystävällisellä opastuksella. Muumihahmothan tunnetusti ovat erinäisiin katastrofitilanteisiin helposti sopeutuvaa ja kaikesta herkästi innostuvaa sorttia, joten pian harjoitellaankin jo kuumeisesti Muumipapan heksametriin kirjoittamaa näytelmää.

Juoneen muodostuu sivupolkuja, kun Muumipeikko ja Niiskuneiti sekä myöhemmin myös pikku Myy päätyvät vahingossa teatterista omille teilleen. Ensiksi mainitut kohtaavat Vilijaanan, joka inhoaa sukulaisiaan mutta odottaa heitä silti epätoivoisesti joka vuosi juhannusvierailulle (eivätkä nämä edes koskaan tule). Kaksikon kanssa keskustellessaan Vilijaana ymmärtää, että sukulaistensa kanssa ei väkisin tarvitse pitää yhtä, vaan jokainen voi valita tuttavapiirinsä itse. Tämänvuotiseksi juhannusseurakseen hän pyytääkin siis Niiskuneidin ja Muumipeikon.

Pikku Myy puolestaan sattuu tahollaan törmäämään sabotaasi-iskua turhantarkkaa puistonvartijaa kohtaan suunnittelevaan Nuuskamuikkuseen. Kommelluksilta ei tietenkään vältytä – parin mutkan kautta Muumipeikko päätyy seuralaisineen putkaan, Nuuskamuikkunen puolestaan yli kaksikymmenpäisen lapsilauman vastentahtoiseksi yksinhuoltajaksi. Vastoinkäymisistä huolimatta niin Nuuskamuikkunen ottolapsineen kuin myös Muumipeikko ja kumppanit onnistuvat lopuksi luikahtamaan teatteriyleisöksi Muumipapan käsikirjoittamamaan näytökseen, joten homma keriytyy nätisti nippuun.

Tarinassa on kaksi tasoa, joista toinen on suunnattu enemmän lapsille ja toinen aikuisille. Päällisin puolin Vaarallinen juhannus voi vaikuttaa pelkältä seikkailukertomukselta, mutta samaan aikaan teoksessa kritisoidaan turhan ahtaita sääntöjä ja kaavoihin kangistuneita tapoja, joihin yksilö joutuu sopeutumaan niin taiteessa, elämässä kuin yhteiskunnassakin.

Muumipappa esimerkiksi pusertaa teatterikonkari-Emman vaatimuksesta näytelmänsä heksametriin, vaikka loppujen lopuksi vapaamuotoinen improvisointi toimii paljon paremmin ja heksametrissä sopottaminen kuulostaa itse asiassa jopa naurettavalta. Vilijaana kutsuu inhoamansa sedän ja tämän vaimon luokseen joka vuosi, koska niin vain kuuluu tehdä, mutta lopulta hän on onnellisempi aivan muussa seurassa. Nuuskamuikkunen edustaa tarinassa anarkiaa kaikkein selvimmin, kun hän heittelee menemään puistonvartijan asettelemat pikkumaiset sääntötaulut, joissa muun muassa kielletään nauraminen ja viheltäminen. Ilmeisesti puistossa pitäisi olla hiljaista kuin huopatossutehtaalla, vaikka mitään perusteita moisille nipotussäännöille ei varmastikaan ole.

Itselleni puhuttelevin elementti tarinassa oli kuitenkin Muumiperheen tuttava Miska, joka otti Mymmelin tyttären sanoja lainatakseni aina kaikesta nokkiinsa. Pohjimmiltaan tuolla Miskalla oli kai vain niin huono itsetunto, että hänen tulkintansa eri tilanteista olivat välillä suorastaan mielipuolisen epärealistisia. Voisi sanoa hänen kärsineen suhteuttamisharhoista (eräs psykoosisairauksien oire), kun hän löysi aina muiden henkilöiden toiminnasta ja ulkoisista ilmiöistäkin itseensä kohdistuvia negatiivisia piilomerkityksiä.

Kun teatterissa alkoi kiiriä Emma-rotan aavemainen nauru, Miska luuli jonkun nauravan nimenomaan hänelle. Kun Emmalla oli muuten vain huono päivä, Miska kuvitteli onnistuneensa jotenkin suututtamaan hänet. Joskus Miskan päivä meni pilalle, kun hänen kenkäänsä oli ilmaantunut ilmeisesti tuulen kuljettamana käpy ja hän oletti heti jonkun sujauttaneen sen tarkoituksella pilkatakseen hänen kookkaita jalkojaan. Samana aamuna joku hemuli vieläpä kulki hänen ikkunansa ohi nauraen hyvin merkitsevästi... Kaiken kukkuraksi Miska tuntui jollakin tasolla kuvittelevan koko tulvavitsauksenkin ilmaantuneen vain hänen henkilökohtaiseksi kiusakseen.

En oikein tiennyt itkeäkö vai nauraa tuolle Miskan hahmolle, mutta päädyin kuitenkin hihittelemään hysteerisesti Janssonin viiltävän onnistuneelle karikatyyrille. Tajusin nimittäin kauhukseni olevani itsekin aivan samanlainen. Niinhän sitä haluaisi kuvitella muistuttavansa huolettoman itsevarmaa Myytä tai omia teitään kulkevaa Nuuskamuikkusta, mutta loppujen lopuksi onkin kuin joku naurettava Miska.

Kiitos tästä, Tove Jansson.

”Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat.”