George R. R. Martin: Seitsemän kuningaskunnan ritari

George Martinin A Song of Ice and Fire -kirjasarja kuuluu suosikkeihini fantasiakirjallisuuden saralta, tai itse asiassa kirjallisuuden saralta ylipäätään. Erityisesti ASOIAF:ssa viehättää se, että vaikka kyseessä onkin rinnakkaistodellisuuteen sijoittuva saaga, niin se tuntuu kaikesta huolimatta varsin realistiselta. Hahmot ovat uskottavan monisyisiä ja maailma on niin ikään uskottavan oloinen – vähän kuin keskiaikainen reaalimaailma, muutamilla fantasiaelementeillä höystettynä toki. Lisäksi Martinin asetelmat ovat epäkliseisiä ja juonikuviot ennalta-arvaamattomia, mitkä ovat tietysti positiivisia piirteitä missä tahansa kirjassa genrestä riippumatta. Olenkin lukenut kaikki ASOIAF:t moneen kertaan ja samaan maailmaan sijoittuvan A Knight of the Seven Kingdoms -teoksenkin kerran, vaikkei se varsinaiseen emokirjasarjaan kuulukaan. Edellisellä kerralla lukaisin tämän viimeksi mainitun englanniksi ja Martin käyttää sen verran laajaa sanastoa, ettei kielitaitoni venynyt ihan jokaisen yksityiskohdan ymmärtämiseen. Eikä tietysti tarvitsekaan, mutta siitä huolimatta arvelin suomennoksella olevan tarjottavana lisäarvoa lukukokemukselleni, eli nytpä on sitten siihenkin tutustuttu.

Seitsemän kuningaskunnan ritari koostuu kolmesta toisiinsa löyhästi limittyvästä novellista, joissa kaikissa seikkailevat nimellä Dung tunnettu miekkonen (se Seitsemän kuningaskunnan ritari), ja nimellä Egg tunnettu poikanen (hänen oppipoikansa). Proosallisesta lempinimestään huolimatta Egg kuuluu samaan tarunhohtoiseen Targaryenien kuningassukuun kuin pääkirjasarjan Daenerys, mutta sen paremmin Danya kuin muitakaan tuttuja hahmoja ei näissä novelleissa esiinny – nämä kun sijoittuvat aikaan n. 100 vuotta ennen varsinaisen ASOIAF:n tapahtumia.

Kokoelman aloittava Puskaritari teki minuun viimeksi suurimman vaikutuksen ja tälläkin kerralla nautin siitä eniten – ehkä siksi, että edellä mainittu Targaryenin kuningasperhe on aina kiehtonut minua ja tässä novellissa päästiin näkemään heitä laajimmalla otannalla. Tarinassa Dunk osallistui nimittäin Saarnelassa järjestettyihin turnajaisiin, joissa myös kuninkaallisia tuntui vilisevän kuin pipoa, osa vain katsojan ja osa peräti kilpailijan ominaisuudessa. Oikeamielinen Baelor, juopotteleva Daeron, häijyluontoinen Aerion, tylykäytöksinen Maegon... Erityisesti nuo Targaryenin sukukunnan edustajat olivat siis värikästä porukkaa, mutta mitättömämmistäkin suvuista löytyi mieleenjääviä hahmoja, vaikka tietystikään henkilökuvat eivät tällaisessa päälle 80 sivun rykäisyssä nousseet samanlaisiin sfääreihin kuin Martinin täysimittaisissa teoksissa. Pidin joka tapauksessa etenkin Daeronista, jonka lakoninen huumori toi vahvasti mieleen emokirjasarjan Tyrionin sutkautukset. 

Juonesta vielä pari sanaa. Dunkin päämääränä noiden turnajaisten suhteen oli ainoastaan taloudellisen tilanteensa kohentaminen eikä hän tosiaan mitään rettelöitä halunnut pistää pystyyn kenenkään kanssa, mutta valitettavasti hän joutui tapahtumien tiimellyksessä haluamattaan napit vastakkain erään prinssin kanssa. Miekkamittelöhän siitä toki sukeutui, novellien ritariusteeman mukaisesti. Dunk joutui Seitsemän koetokseen melkoisen altavastaajan asemasta: vastapuolella olisi niin prinssejä kuin tarunhohtoisen kuninkaankaartin ritarejakin, hänen puolellaan taas... noh, ei välttämättä ketään.

Tarina eteni sujuvasti ja sisälsi tunteita herättäviä, osin jopa shokeeraavia käänteitä. Järkyttävän sisällön vastapainoksi siinä oli kuitenkin myös sympaattisia tyyppejä ja hahmojen välistä lämpöä. Jossakin vaiheessa juonenkulku alkoi asettua ennalta-arvattaviin uomiin, mutta sitten tuli melkoinen paukku. Loppu oli niin vaikuttavasti kuvattu, että kylmät väreet hiipivät selkäpiitä pitkin. Pidin myös siitä, ettei Dunkista ollut tehty mitään ylivoimaista ja ylvästä sankarihahmoa, vaan pohjimmiltaan hän oli melko maanläheinen ja pärjäsi koettelemusten keskellä enemmän tuurilla kuin millään säkenöivällä taituruudella. Tästä oli hyvä jatkaa Dunkin ja Eggin seikkailuihin tutustumista.

Valan vannonut miekkamies -novellissa Dunk aseenkantajineen on luopunut hetkellisesti ympäri valtakuntaa vaeltelevan puskaritarin elämästä ja vannonut miekkansa Ser Celton -nimisen maataomistavan ritarin palvelukseen. Eli sankareillamme on katto pään päällä (he tosin nukkuvat mieluiten katon päällä) ja sikäli pullat ovat hyvin uunissa, mutta samanaikaisesti valtakuntaa koettelee paahtava kuumuus ja naapurin leskirouva on pystyttänyt padon ainoaan lähiseudulla virtaavaan jokeen, niin etteivät muut kuin hänen oma väkensä pääse nauttimaan veden virkistävistä mahdollisuuksista. Tilanne uhkaa kärjistyä taisteluksi leskirouvan ja ser Celtonin miesten välillä. Noiden kahden joukkion erona on, että rouvalla piisaa taistelukykyistä porukkaa yllin kyllin, kun taas Celtonilla on turvanaan vain kaksi ritaria ja siihen päälle kourallinen resuista työläisväestöä. Eli novellin idea on aika samanlainen kuin edellisessä: taistelu olisi tulossa ja näyttää aivan itsestäänselvältä, että huonostihan siinä käy.

Novelli ei onnistunut koukuttamaan aivan yhtä hyvin kuin Puskaritari, ehkä siksikin että Targaryenit (Eggiä lukuun ottamatta) olivat tällä kertaa tarinassa mukana vain puheiden tasolla. Juoni myös eteni aluksi hiukan laahaavasti ja jännitystä ei tuntunut olevan juuri nimeksikään. Kerronta muistutti kiireettömyydessään aika paljon ASOIAF:sta tuttua tyyliä: menneisyyden muistelua ja kuvailevaa sisältöä oli runsaasti. Täysimittaisessa kirjassa moisellekin on toki tilaa, mutta näin lyhyeen tarinaan olisin toivonut paikoitellen hiukan juonikeskeisempää lähestymistapaa, vaikka taustatarinaan kuuluva Blackfyre-kapina sinänsä kiehtova olikin. Novelli kuitenkin kääntyi loppua kohden hienoiseen nousukiitoon ja onnistui jopa yllättämään minut pariinkin otteeseen. Niin kutsuttu lopputaistelu puolestaan oli tällä kertaa melko yllätyksetön, sillä yhdenkään Dunkin kumppanin henkikulta ei ollut vaakalaudalla, ja olihan perin selvää, ettei hänelle itselleen voi mitään käydä.

Henkilökuvissa oli yritystä tässäkin novellissa. Muutamia yksiulotteiseksi jääviä pahiksentekeleitäkin oli, mutta vastapainoksi eräs alun perin moraalittomalta inhotukselta vaikuttava hahmo paljastui tarkemmin syynättynä ihan inhimilliseksi. Toisaalta eräästä kunnialliselta kansalaiselta vaikuttaneesta henkilöstä paljastui tarinan mittaan vähemmän mairittelevia yksityiskohtia. Eivätpä henkilökuvat tai juonenkaari kuitenkaan tällaisessa sadan sivun välipalassa ehtineet kovin kummoisiin mittasuhteisiin yltyä, mutta ei tämäkään tarina silti novellimitan rajoitteet huomioituna mitenkään hullumpi esitys ollut.

Kokoelman päättäneessä Mysteerimiehessäkin lähtöasetelmat olivat joiltakin osin ensimmäisestä novellista kopioitu. Eli nähtiin jälleen turnajaiset, tällä kertaa lordi Voilähteen naimisiinmenon kunniaksi järjestetyt sellaiset. Toista novellia Mysteerimies taas muistutti sikäli, että sekin lähti varsin hitaasti liikkeelle. Aluksi esiteltiin yksi toisensa perään lukuisia noihin juhlallisuksiin osallistuvia lordeja ja ritareita, joista kukaan ei ollut erityisen mieleenjäävä, ja sitten kuvattiin turnajaisia, joiden lopputulos ei minua juurikaan kiinnostunut. Välillä Seitsemän kuningaskunnan turnajaisilla on taipumusta riistäytyä käsistä, mutta lähtökohtaisestihan ne ovat kuitenkin pelkkää leikkiä. Viimeiseen pariinkymmenen sivun aikana paljastui novellin varsinainen juoni salaliittoineen ja valtaistuinpeleineen. Ei sekään huono ollut, mutta minut tämä novelli jätti hiukan kylmäksi – ehkäpä lähinnä statistihahmojen värittömyyden, ylenpalttisen määrän ja toisiinsa sekoittumisen takia. Ajoittain oli hiukan hankala pysyä kärryilläkin, kun en tahtonut muistaa kaikkien ohimennen mainittujen tyyppien henkilöllisyyksiä.

Yhteenveto: Olen aikaisemminkin maininnut, etten pääsääntöisesti ole suuri novellien ystävä, koska ahdas mitta ei jätä juonikuvioille tilaa kypsyä ja henkilöhahmoille tilaa kasvaa kaikessa rauhassa. Seitsemän kuningaskunnan ritari poikkesi kuitenkin jonkin verran tyypillisistä lajityyppinsä edustajista, toisaalta positiivisessa ja toisaalta negatiivisessa mielessä. Novellit eivät olleet erityisen pitkiä, vain sata sivua tai vähän päälle, mutta niihin oli siitä huolimatta mahdutettu yllättävän paljon henkilökuvausta, ulkoisten puitteiden kuvailua ja ennen kaikkea maailmanrakennusta. Näitä novelleja lukiessa tulikin ihasteltua erityisesti Martinin taitoa kuvata asioita – tapahtumapaikat voi nähdä silmiensä edessä ja muutkin aistielämykset ovat kattavasti edustettuina. En tosin suosittele lukemaan Martinia nälkäisenä, sillä etenkin moninaisia ruokalajeja luoonnostellaan niin tarkkaan ja eloisasti, että vesi ihan herahtaa kielelle. Kaikesta tuosta maalailusta muodostui mukavan perinpohjainen ja kiireetön tunnelma, eikä useille muille novelleille tyypillisestä hahmojen pinnalliseksi jäämisestä tai tapahtumien hätäisestä latomisesta ollut tietoakaan (paitsi Puskaritarissa joiltakin osin). Toisaalta tuo kypsyttely oli taas varsinaisesta juonenrakennuksesta pois ja tarinallisesti novellit jäivätkin varsin simppeleiksi. Luin tämän novellikokoelman kuitenkin eritoten pääkirjasarjan tapahtumien ja maailman taustoitus- ja syventämismielessä, enkä siinä suhteessa joutunut pettymään. Dunk ei ehkä itse ole ainakaan noissa kolmessa novellissa käsiteltynä ajanjaksona kovin merkittävä hahmo, mutta hänen kauttaan päästään kurkkimaan koko Westerosin kannalta tärkeisiin Targaryenien kuvioihin ja Mustalieska-kapinojen taustatekijöihin. Se jos mikä oli kiinnostavaa.

Eli lukukokemus oli ihan kelvollinen, mutta ennen kaikkea sitä tietysti odottelee kuudennen ASOIAF-kirjan ilmestymistä kuin kuuta nousevaa.