Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla

Legendaarinen amerikkalainen perhesarja Pieni talo preerialla on tässä männävuosina noussut suosikkikatsottavieni joukkoon. Sarjassa seurataan Ingallsin uudisraivaajaperheen ja heidän naapurustonsa vaiheita 1800-luvun lännessä. Pienenä muistan nauttineeni samalle aikakaudelle sijoittuvasta toimintapainotteisemmasta Bonanzasta enemmän, mutta nyttemmin tämä toinen Michael Landonin tähdittämä sarja on alkanut viehättää tunnepitoisemmalla lähestymistavallaan.

Pienessä talossa preerialla ei nähdä mitään hurjia saluunatappeluita, intiaaniväijytyksiä, hevosvarkauksia tai ammuskelukohtauksia – ainakaan yleensä. Sen sijaan sarja nojaa toisaalta arkisten pikkukylän sattumusten ja toisaalta dramaattisten ihmiselon käänteiden kuvaamiseen. Ingallsien perhe- ja naapurisuhteille annetaan paljon tilaa, samoin kuin ihan tavallisille koulussa, töissä ja kotona sattuneille kommelluksille. Niiden vastapainona esiintyy sitten runsaasti tunteita herättäviä ja osin jopa järkyttäviä tapahtumia, kuten kuolemia, sairastumisia ja vammautumisia. Kevyempää ja vakavampaa sisältöä on prikulleen sopivassa suhteessa. Ihmissuhde- ja arkikuvauksissa sekä perhetragedioissa on paljon sellaistakin, mihin myös nykypäivän katsoja kykenee samastumaan miljöön erilaisuudesta huolimatta. Sarja pyrkii itkettämään katsojiaan jopa siinä määrin, että nessupaketti on hyvä pitää koko ajan käden ulottuvilla, mutta sävy säilyy kuitenkin positiivisena, sillä pääperheen jäsenten ja muidenkin hahmojen välinen kiintymys ja lämpö on koko ajan käsin kosketeltavissa.

Pidän kyllä kovasti sekä sarjan dramaattisuudesta että sen lämminhenkisyydestä, mutta välillä tuon viimeksi mainitun suhteen ammutaan hieman yli. Ainakin Ingallsit ovat nimittäin moraalisesti niin puhtoisia ja hyveellisiä, ettei se tunnu enää realistiselta. Perheen lapset sentään saattavat joskus sortua huijaamisen tai keskinäisen riitelyn synteihin, mutta yleensä heilläkin on taustalla jokin ylevä tavoite, kuten uuden Raamatun hankkiminen seutukunnan pastorille (SIC). Charles-isä ja Caroline-äiti puolestaan eivät koskaan tee mitään etäisestikään itsekkyyteen, epärehellisyyteen tai muuhun paheeseen viittaavaa – saatika että he joskus kohtelisivat toisiaan jotenkin kaltoin tai edes riitelisivät. Moinen ikuinen aviollinen harmonia ei tunnu uskottavalta, mutta varmaan se ja nuo muutkin pyhimysmäisyydet liittyvät jotenkin kristilliseen arvomaailmaan, jota sarjassa yritetään koko muutenkin tuputtaa hahmojen alituisen rukoilun, kirkossa ravaamisen ja ylipäätään jumalan uskomisen muodossa. Ingallsien naapureiden joukosta löytyy kyllä epäsopuisampiakin aviopareja, mutta hekään eivät kuitenkaan koskaan eroa – minkä jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako ja niin pois päin.

En pidä tuollaisesta epäuskottavan ruusuisesta henkilökuvauksesta enkä tietyn maailmankatsomuksen tuputtamisesta faktana. Vaikka sarjan käänteet ovat välillä jopa rajuja, moraalisessa mielessä se onkin ihan lällärikamaa. Lisäksi jaksot tuntuvat olevan keskenään turhan irrallisia kokonaisuuksia. Joskus saatetaan vaikkapa esitellä suurella tohinalla merkittävä hahmo tai merkittävä tapahtuma, joka kuitenkin on seuraavaan jaksoon mennessä täysin unohdettu. Mitään kunnollista jatkuvuuden tuntua ei näin ollen pääse muodostumaan.

Joka tapauksessa pidän sarjasta. Sen pohjana toimineita Laura Ingalls Wilderin omaelämäkerrallisia kirjoja en sen sijaan ollut koskaan aiemmin lukenut. Mitään nostalgian vivahteita ei siis ainakaan ollut odotettavissa, kun satuin nappaamaan viime kirjastoreissullani vuonna 1935 ilmestyneen Pieni talo preerialla -teoksen. En tuolloin vielä tiennyt, että noita kirjoja on ilmestynyt useampia eikä tämä itse asiassa edes ole avausosa. Yleensä noudatan mieluiten kronologista järjestystä, mutta ensimmäinen kirja käsittelee kuulemma Ingallsien elämää ennen preerialle muuttamista eikä näin ollen olisi varmaan niin viehättänyt minua, sillä tarkoituksenani oli saada ennen kaikkea sarjan maailmaa syvennettyä.


Pieni talo preerialla -kirjassa Ingallsin perhe (isä Charles, äiti Caroline sekä tyttäret Mary, Laura ja Carrie) muuttavat Winsconista länteen preerialle intiaanien asuinseudulle. Lukukokemuksen jälkeen päällimmäisenä tuli mieleen, että kylläpä tämä eroaakin paljon siitä sarjasta ihan jo tapahtumiensakin puolesta. Vain muutama hassu tapaus – ainakin Jack-koiran virran mukana ajautuminen, selkkaus susilauman kanssa ja intiaanien ensimmäinen vierailu Ingallsien mökissä – soittivat hämärästi semmoisia kelloja, että ainakin kuvittelin muistavani jotain noiden tapaista sattuneen myös tv-sarjassa.

Toki itse perusidea on kummassakin yhteneväinen – sarjassakin käsitellään tuon saman perheen länteen muuttamista. Siinä he kuitenkin asuvat jumalan selän takana vain hetken ja siirtyvät verraten pian Walnut Groven pikkukaupunkiin muiden ihmisten pariin. Kirja puolestaan sijoittuu kokonaisuudessaan erämaahan 40 mailin päähän lähimmästä Independencen kaupungista. Naapuriperheitäkin on vain kaksi, Scottin pariskunta ja herra Edwards, joka tosin ei varsinaisesti ole mikään perhe vaan yksinäinen sinkkumies. Minkäänlaista pikkukylän yhteisön idylliä ei siis pääse muodostumaan. Kohtaamiset muiden ihmisten kanssa tapahtuvatkin pääosin pelonsekaista kunnioitusta herättävien intiaanien kanssa.

Juuri intiaanipainotteisuutensa vuoksi tämä muistuttaakin ainakin siihen tv-sarjaan verrattuna enemmän ihan perinteistä westerniä. Tuohon kirjaan on muutenkin näin nykyajan pullamössöihmisen näkokulmasta hankalampi samastua, sillä harva meistä on joutunut elämään erämäässa sääolosuhteiden, susilaumojen ja alkuperäiskansojen armoilla. Toki jutun juju onkin tässä tapauksessa siinä, että teoksen avulla pääsee pakenemaan omaa ankean harmaata elämäänsä kokemalla jotakin täysin tavallisesta nykyarjesta poikkeavaa. Ajankuvan rakentamisessa on todellakin onnistuttu ja lukija tuntee elävänsä itsekin tuota aikaa preerialla kärpäsenä Ingallsien omatekoisen mökin katossa. Itse kuitenkin pidän eniten sellaisesta taiteesta ja viihteestä, jossa on sekä tuttuja että vieraita elementtejä sopivassa suhteessa. Tähän kirjaan ei oikein saanut kosketuspintaa, mikä teki siitä hivenen vaikeasti lähestyttävän.

Kirja päihittää sarjan lähinnä siinä mielessä, että se ei tunnu aivan niin pirstaleiselta. Tässäkin jokainen luku pyrkii kyllä kertomaan oman pienen tarinansa, mutta tarinat lomittuvat saumattomasti toisiinsa eivätkä edellisten lukujen tapahtumat mitenkään unohdu eteenpäin mentäessä. Yleensä jokaisen luvun alussa kuvaillaan lyhyesti säätilan muutosta aiempaan verrattuna ja sitten kerrotaan jokin tietty sattumus, joista ehdoton suosikkini oli herttainen kertomus Ingallsin perheen joulunvietosta. Olin kyllä erottavinani teoksesta myös ihan koko kirjan mittaisen juonen ja draaman kaaren, jotka liittyivät valkoisen väestön ja alkuperäiskansojen rinnakkaiseloon. Yksittäisten pikkukertomusten suuresta määrästä huolimatta opukseen oli siis saatu jatkuvuuden tuntuakin.

Kirja erosi tv-sarjasta negatiivisessa mielessä lähinnä tunnepitoisuuden suhteen. Niin dramaattisia tapahtumia kuin lämminhenkisyyttäkin oli sarjaan verrattuna huomattavasti vähemmän. Mitä noihin dramaattisiin tapahtumiin tulee, niiden osalta kirja jakautui vähän fifty-fifty. Teoksen ensimmäisessä puoliskossa keskityttiin ensin kuvaamaan pitkäpiimäisen tarkasti Ingallsin perheen matkaa halki Yhdysvaltain ja sitten talon rakentamista tyhjästä keskelle preeriaa. Luontokuvauksia oli niin paljon ja ihan kaiken tarvittavan (katto, ovi, huonekalut, uuni, kaivo) nikkaroinnista kerrottiin niin yksityiskohtaisesti, että meinasin oikein pitkästyä. Keskityttiin siis liikaa ulkoisten puitteiden maalailuun sen sijaan, että olisi pyritty mitenkään vetoamaan lukijaan tunteisiin. Toki kirjailijan kuvailu oli paikoitellen todella onnistunutta – erilaisista aistielämyksistä kerrottiin niin elävästi, että itsekin ihan koki kuulevansa preerian tuulen ujeltavan, näkevänsä intiaaniryhmien lipuvan mökin ohi, maistavansa valkoisen sokerin kielellään ja haistavansa Carolinen kokkausten tuoksun. Mielestäni kuvailevaa höttöä oli kuitenkin paikoitellen hieman liikaa. Muutamia astetta jännittävämpiäkin tapauksia kirjan alkupuolellakin nähtiin, kuten edelläkin mainitsemani Jack-koiran katoaminen, inkkareiden vierailu, verenhimoisen susilauman ilmaantuminen mökin pihalle ja naapurin pyörtyminen kaivoon. Muuten kirjan ensimmäinen puolisko oli hyvin pitkälti tuomittu tylsyyteen.

Kun Ingallsit olivat löytäneet itselleen sopivan sopen ja talokin oli viimein saatu pystyyn, luonto- ja työkuvausten määrä väheni ja varsinaisille tapahtumille jäi enemmän tilaa. Kirjan loppupuoliskolla esiintyi sitten joitakin ihan dramaattisiakin sattumuksia, kuten onnettomuuksia ja sairastumisia. Intiaanien kanssa mahdollisesti tapahtuvan konfliktin uhka alkoi vähitellen leijua koko seutukunnan yllä ja etenkin isän Independencen vierailujen aikana muu perhe värjötteli mökissä kauhusta kankeina. Ingalls Wilderille ominaiset eloisat aistielämysten kuvaukset auttoivat myös osaltaan tunnelman luomisessa – esimerkiksi intiaanien villi sotahuuto oli niin elävän makuisesti kuvattu, että niskakarvat nousivat ihan pystyyn. Jännittävyyden osalta tunnelma siis kyllä tiivistyi paljonkin, mutta pääsääntöisesti tunnepuoli säilyi silti hivenen latteana. Edellä mainitun jännityksen lisäksi mitään sen voimakkaampia emootioita ei päästy kokemaan. Perheen lapsetkin oli kasvatettu siihen malliin, että railakkaat tunteenpurkaukset eivät ole suotavia, eikä edes päähenkilö-Lauran sisäisiä tuntemuksia juurikaan valotettu. Vaikkapa Ingallsien häätäminen asuinsijoiltaan olisi voinut tuntua koskettavalta, jos olisi paneuduttu syvällisemmin sen hahmoissa aiheuttamiin reaktioihin. Sarjasta tuttuja itketyskohtauksia ei siis nähty, mutta ehkä sellaiset toisaalta olisivat olleet liikaa vaadittuja lapsen näkökulmasta kirjoitetulta kirjalta.

Lämminhenkisyyttä teoksesta taas jäi puuttumaan lähinnä siitä syystä, että henkilöihin ja heidän välisiinsä suhteisiin ei oikein pureuduttu. Kirjassa ei esiintynyt Ingallsin perheen lisäksi muita keskeisiä hahmoja kuin heidän naapurinsa Edwards, eikä kukaan tuosta suppeasta henkilögalleriasta tehnyt minuun kummoisempaa vaikutusta. Oikeastaan Laura oli ainoa edes jossakin määrin elävän tuntuinen tyyppi. Isosiskoonsa Maryyn verrattuna hän oli sentään jonkin verran rohkeampi ja saattoi paikoitellen ilmentää lievää kapinahenkisyyttäkin, vaikka yleensä se kyllä jäi vähän niin kuin piippuun. Hän ei esimerkiksi millään olisi tahtonut lahjoittaa erämaasta löytämiään helmiä pikkusiskolleen Carrielle vaan olisi itsekkäästi mieluummin ottanut ne omaksi ilokseen, mutta taipui kuitenkin suht pian tehdäkseen ulkokultaisesti vaikutuksen muihin. Olisin toivonut enemmän ja pidemmälle vietynä tällaista päähenkilön sisäisten dilemmojen käsittelemistä.

Muut henkilökuvat pelkistyivät sitten varsin simppeleiksi. Charles oli turvallisuutta herättävä, Caroline lempeä, Mary luonnottoman kiltti ja Carrie... noh, pelkkä vauva. Eipä oikein muuta. Hieman kylmäksihän he tuppasivat minut jättämään – pidin tosin Charlesin viulunsoitosta, se oli jotenkin kotoisaa. Itse asiassa siinä tv-sarjassakin hahmot olivat kyllä luonteenpiirteiltään hieman värittömiksi kirjoitettu, mutta heistä välittyi silti jonkinlaista persoonallisuutta varmaan lähinnä osaavien näyttelijöiden takia. Vaikkapa Michael Landonin sielukkaat silmät puhalsivat Charlesin hahmoon henkeä aivan eri tavalla kuin kirjan sivuilta välittyi. Mielestäni suurin ero oli kuitenkin Edwardsin hahmossa, joka ei tosin sarjassakaan ollut erityisesti mieleeni, mutta siinä hän sentään oli persoona isolla P:llä – sellainen hieman junttimainen ja yksinkertaisen oloinen tyyppi, jolla oli silti sydän paikallaan. Kirjassa hän ei ilmentänyt oikeastaan minkäänlaista luonnetta.

Hahmojen välinen vuorovaikutuskin jäi Ingalls Wilderin kuvaamana pinnalliselle tasolle niin hyvässä kuin pahassakin. Kyllähän perheenjäsenten kesken nähtiin ajoittain joitakin hieman puolivillaisia kiintymyksenosoituksia, kuten halauksia ja muuta, mutta hieman tunnelukkoisilta he silti vaikuttivat myös toistensa suhteen. Varmaan tuohon aikaan vaikkapa itkemistä ja muuta tunteilua onkin pidetty heikkouden osoituksena, joten sikäli tällainen pidättyväinen lähestymistapa olikin varmasti paikallaan realistisen ajankuvan luomiseksi, mutta tuollainen ei vain lukijan näkökulmasta ole kovin viihdyttävää. Mitään sellaista hyväntahtoista läpänheittoakaan henkilöiden vuorovaikutukseen ei kuulunut, mikä sai meiningin tuntumaan hieman turhankin ryppyotsaiselta. Toisaalta perheenjäsenet tai muutkaan hahmot eivät myöskään koskaan ajautuneet keskenään riitoihin tai ylipäätään minkäänlaisiin konflikteihin – ellei sellaiseksi sitten lasketa valkoisen väestön ja alkuperäiskansojen orastavaa pattitilannetta, mutta se nyt ei sinänsä liity yksittäisten hahmojen ihmissuhde-elämään. Tv-sarjassa taas on enemmän niin Ingallsin perheenjäsenten välisiä ihan suusanallisiakin kiintymyksen osoituksia, yhteishenkeä nostattavaa keskinäistä vitsailua kuin eripuriakin – vaikkei viimeksi mainittuja tosin vanhempien välillä, niin Laura ja Mary sentään joskus äityvät tukkanuottasille. Näin ollen henkilöiden keskinäisistä suhteista pääsee sarjaa katsomalla paremmin jyvälle.

Kirja ja sarja muistuttivat toisiaan sikäli, että moraalisessa mielessä ne olivat aika siloteltuja, mutta eipä perheohjelmassa tai tällaisessa ensisijaisesti lapsille ja nuorille suunnatussa teoksessa tietysti oikein voisikaan käsitellä mitään hurjaa rötöstelyä, ryypiskelyä, pettämistä tai muuta kyseenalaista. Itse asiassa rivien välissä oli kuitenkin luettavissa jonkinlaisia moraalisia kannanottoja esimerkiksi siihen liittyen, kuinka valkoiset kuvittelivat itseoikeutetusti voivansa ajaa alkuperäiskansat heidän vuosisatoja asuttamiltaan alueilta pelkällä Washingtonin poliitikkojen päätöksellä. Eli vakavakin puoli kirjasta kyllä löytyi. Ainakaan tässä kirjasarjan toisessa osassa ei myöskään esiintynyt ollenkaan kristillistä hapatusta, mikä oli ehdottomasti positiivista.

Tuntuu nyt siltä kuin tästä arvostelusta olisi tullut negatiivisempi kuin alun perin oli tarkoitus. Ehkä minä vieläkin pidän siitä tv-sajasta enemmän, mutta ei tuo kirjakaan hullumpi ollut. En vain oikein taaskaan tiennyt, mihin soppaan olin työntämässä lusikkaani, sillä jostain syystä kuvittelin teoksen olevan pääasiassa aikuisille suunnattu päähenkilön nuoresta iästä huolimatta. Tämä olikin kuitenkin selvästi lasten- ja nuortenkirjallisuutta, joten kenties siitä syystä sitä toivomaani vakavasti otettavaa draamaa ei sitten irronnutkaan. Toisaalta Ingalls Wilderin yksinkertaisessa ja toteavassa kerrontatavassa oli jotakin viehättävää, vaikka se olikin aivan muuta kuin odotin. Varmasti tulee kyllä noihin muihinkin osiin tutustuttua. Seuraavana voisi olla vuorossa vaikka se Pieni talo suuressa metsässä.

Kommentit

  1. Täytyy huomata, että tämä siirappinen TV-sarja ei ole näistä kirjoista varsinaisesti tehty. Se on ihan ehtaa Hollywood-pullamössöä. Parin ensimmäisen kirjan tapahtumat käydään läpi ensimmäisessä pidemmässä pilottijaksossa/elokuvassa ja sitten siirrytään TV:tä varten käsikirjoitettuun matskuun. En ihan kauheasti pitänyt siitä lapsena, taisin silti katsoa kun 70- ja 80-luvuilla TV-tarjonta oli kovasti niukkaa. Tästä kirjasta sen sijaan pidin. Se on realistista kuvausta tuon ajan elämästä, jossa eloonjääminen ja elannon hankkiminen oli kovaa työtä ja kuoleman vaara läsnä.

    Tämä kirja ei ole siis tyttöjen ihmissuhdehattaraa, niinkuin itsekin havaitsit, vaan enemmän poikien seikkailukirja. Ja perustuu ainakin jossakin määrin Ingallsin omiin kokemuksiin lapsena ja ehkä siksi tässä maistuu sellainen eletyn ja koetun maku sillä painotuksella, kuinka lapset kokevat vaikeudet ja vaarat silloinkin, kun heille ei ihan koko totuutta raaskita kertoa. Luonnon ja ympäristön kuvaus on tässä juurikin parasta. Siitä paljastuu kuinka luonnon armoilla ja yksinään perhe on. Edwardsin osuus on kuvata, miten arvokasta muiden ihmisten apu on tuollaisessa tilanteessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis en minä tähän olisi kaivannut mitään ”hattaraa” (mitä se sitten tarkoittaakin), vaan ylipäätään enemmän hahmojen persoonallisuuksien, tunne- ja ajatusmaailman sekä heidän välistensä suhteiden valottamista. Tällaiset seikat kiinnostavat ainakin itseäni enemmän kuin tapahtumien ulkoiset puitteet tai edes tapahtumat itsessään.

      Jos nyt vertaan vaikkapa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan, joka niin ikään sisältää melko paljon katon rakenteluja, soiden kuokkimisia ja muuta lähtökohtaisesti ikävystyttävää sisältöä, niin siinä moiset on esitetty kuitenkin mielenkiintoisella tavalla, sillä hahmot ja heidän kokemusmaailmansa on koko ajan keskiössä. Esimerkiksi kattotalkoita käsittelevässä kohtauksessa itse katon valmistuminen on toissijaista – enemmän siinä keskitytään noiden työjuttujen avulla valottamaan talkoisiin osallistuvien henkilöiden luonteenpiirteitä ja heidän suhtautumistaan toisiinsa. Tällainen ihmisten mieleen pureutuva lähestymistapa kiehtoo minua enemmän kuin esimerkiksi pelkkä toiminnan tai ympäröivän luonnon kuvaaminen.

      En sitten tiedä, onko kyseessä jotenkin sukupuolesta riippuvainen asia. En kyllä oikein usko, sillä aika monet mieskirjailijatkin kirjoittavat nimenomaan hahmo- eikä juoni/tapahtumavetoisesti. Pieni talo preerialla -teos taas on naisen kirjoittama, mutta siinä juurikin miljöön ja tekemisen kuvailu oli etusijalla. Eli siinä mielessä tämä kirja ei oikein osunut oman lukumakuni kanssa yksiin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Juhani Aho: Juha

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Balladi laululinnuista ja käärmeistä