Mika Waltari: Tanssi yli hautojen
Mika Waltari oli itse asiassa aika monipuolinen kirjailija, kun asiaa pysähtyy oikein ajattelemaan. Hänen tuotannostaan löytyy niin paksuja tiiliskiviä tiiliskiviä kuin ohuenohuita rieskojakin, yhtä lailla painavaa asiaa kuin viihteellisempääkin luettavaa. Kuvattavat aikakaudet vaihtelevat muinaisesta varhaishistoriasta 1900-luvulle, miljööt Egyptistä kotoiseen Helsinkiin ja hahmot keisareista avioliiton ulkopuolella syntyneisiin hylkiöihin. Ehkä Waltari tunnetaan parhaiten historiallisista romaaneistaan, mutta näiden lisäksi hän tuotti aikalaiskuvausta, matkakertomuksia, armeijatarinoita, kirjoitusoppaita, rakkaus- ja seikkailukirjoja, jopa dekkareitakin. Käsittääkseni hänen kynästään on myös syntynyt ainakin joitakin runoja ja näytelmiä, mutta ei niistä nyt sen enempää, kun en itse ole niihin tutustunut.
Harmi vain, että tuo ”monipuolisuus” koskee mielestäni myös hänen kirjojensa laatua. Minulla onkin vähän kaksipiippuinen suhde ko. kirjailijaan. Parhaimmillaan hän oli täyttä rautaa, huonoimmillaan taas ihan sutta ja sekundaa – ehkä suoranainen pyhäinhäväistys sanoa näin, mutta minkäs teet. Sinuhe egyptiläinen kuuluu kyllä kaikkien aikojen suosikkikirjoihini. Ansioitahan kyseisellä mestariteoksella piisaa vaikka muille jakaa, mutta minä pidän siitä eritoten kauniin kielen, eloisan kuvailun, vahvan tunnelman, ajattoman elämänviisauden ja hyvinrakennetun juonen takia. Sinuhen kohdalla tuntuisi jopa vähättelyltä puhua lukemisesta; ennemminkin sen avulla pääsee teleporttautumaan tuohon vuosituhanten takaiseen Egyptiin. Theban kadut piirtyvät lukijan silmien eteen valokuvan tarkkuudella ja Niilin liplatuksen voi ihan kuulla korvissaan. Sen lähemmäs aikamatkailua ei pääse.
Sinuhe oli myös ensikosketukseni Waltarin tuotantoon, mutta sen jälkeen kokemukseni ovat olleet varsin vaihtelevia. Kieli hänellä toki oli rikasta kautta linjan, mutta vaikkapa Ihmiskunnan viholliset ja Kaarina Maununtytär olivat kuvailun suhteen suorastaan lakonisia – ikään kuin kuivuuttaan natisevia historiankirjoja, jotka pyrkivät vain lataamaan faktat tiskiin sen kummempia maalailematta. Mikael Karvajalka taas oli pelkkä toimintapainotteinen seikkailukirja vailla yritystäkään vedota lukijan tunteisiin tai esittää mitään syvällisiä havintoja elämästä. Turms kuolematon puolestaan oli juonellisesti niin hajanaisen tuntuinen – tai oikeastaan juonta ei edes ollut – että en jaksanut kahlata sitä loppuun saakka. Ihmeellinen Joosef ja Fine van Brooklyn sen sijaan olivat niin yhdentekeviä rieskoja, etten muista niistä oikein mitään.
Eli Waltari on tarjonnut minulle niin unohtumattomia kuin yhdentekeviäkin lukukokemuksia – ja unohtumattomia sanan molemmissa merkityksissä. Tulen minä Ihmiskunnan viholliset ja Mikael Karvajalankin varmasti ikuisesti muistamaan, koska kummatkin aiheuttivat puisevuudellaan minulle niin pahan lukujumin, että koko kirjallisuudesta ylipäätään meni vähäksi aikaa maku.
Vaan ei Sinuhe sentään
ole ollut ainoa minuun vaikutuksen tehnyt Waltarin romaani. Valtakunnan
salaisuus, Johannes Angelos ja tämä Tanssi yli hautojen... Täyttä laatua.
Tanssi yli hautojen on jopa vakiinnuttanut paikkansa sellaisena kestosuosikkina, jonka pariin tulee aina tasaisin väliajoin palattua ja joka kyllä toimii aina. Niinpä tulin sujauttaneeksi teoksen lainojeni joukkoon jälleen viime kirjastoreissullani, kun halusin muutoin varsin dekkaripainotteisten lukuvalintojeni vastapainoksi jotakin hieman romanttisempaakin. Kaavoihin kangistuneena ihmisenä en edes yrittänyt haeskella rakkauskirjojen loputtomasta suosta uusia tuttavuuksia, vaan pitäydyin mieluummin tällaisessa tutussa ja turvallisessa hyväksi havaitussa vaihtoehdossa.
Keisari Aleksanteri I:n ja kauniin suomalaisen aatelisneidon Ulla Möllersvärdin romanttinen rakkaustarina. Tapahtumien taustalla kuohuvat Porvoon valtiopäivät. Waltarin tarinan sanotaan pohjautuvan tarkasti todellisiin tapahtumiin.”
Tässäkin kirjassa minua viehättävät eniten kieli, kuvailu ja tunnelma. Tai ehkä nämä kaikki kolme pelkistyvät yhteen eli Waltarin kielen valtavaan ilmaisuvoimaan. Teksti pursuaa aisteja, värejä ja elämää. Kirjailija käyttää laajaa sanastoa, johon sisältyy runsaasti kuvailevia sanoja, suoria ja epäsuoria vertauksia sekä tunnepitoisia ilmauksia. Kuvailevista sanoista esimerkkeinä toimikoot: toljottaa, röttelö, jyrinä, pärskähdellä, pärryttää, töpsäyttää, kököttää, muljauttaa, pyräyttää, pölähtelevä. Suoria vertauksia olivat vaikkapa "kirvelevänä kuin vitsan sivallus", "imeä kuin kuiva sieni", "vajota kuin kuoleva perhonen", "herätä kuin kuuma liekki", "kärventyä kuin kuiva lehti", "kirjavana kuin Baabelin portto", "kädet ojossa kuin uimari” ja epäsuoria "silmien loistava sini sulattavana tulena", "kateuden näkymättömät myrkkynuolet", "Venäjään liitettynä se [Karjala] on himmentynyt, mitätön, liattu, kruununhelmi" ja "ikuisuuden pohjattomaan maljaan". Tunnepitoisista ilmauksista mainittakoon "murheinen enne", "sytyttää tuhansia sydämiä", "päivänlaskunsa veriseen kajoon" ja "sydämet säpsähtävät".
Suoria tunnesanoja esiintyy niin ikään viljalti. Vaikkapa virkkeeseen "Niin kuluivat nämä maaliskuiset päivät murheen ja toivon vuonna 1809 täynnä ahdistusta ja tulevaisuudenpelkoa, jännitystä ja hurmaantuneen edesvastuutonta odotusta." on samaan syssyyn saatu mahdutettua niin monta eri emootiota, että ihan hengästyttää. Eikä tämä ole mitenkään epätyypillinen katkelma. Tuolla tavoin Waltari kirjoitti parhaimmillaan.
Waltarin vahvuus piileekin erityisesti siinä, että hän ei joudu sortumaan ulkoisten tai sisäisten asioiden luonnehdinnoissaan mihinkään ylipitkiin jaarituksiin vaan tekstin tehokkuus tulee pääosin sananvalinnoista. Toki kuvailevaa sisältöä on määrällisestikin melko paljon, mutta ei niin että tarinan kulku siitä kärsisi. Joku vähemmän lahjakas kirjailija olisi joutunut hahmottelemaan tiettyä tapahtumapaikkaa tai siellä vallitsevaa tunnelmaa ainakin sivun verran onnistuakseen luomaan siitä yhtä selkeän kuvan kuin Waltari muutamalla taiturimaisella virkkeellä.
Kaiken kaikkiaan 1800-luvun Porvoo piirtyykin lukijan aistien eteen melkein yhtä tarkasti kuin muinainen Theba aikoinaan ja tunnelmakin on melkein yhtä käsinkosketeltava kuin Sinuhessa. Toki tuo tsaarin vallan ajan Porvoo ei ole ainakaan näin 2000-luvun suomalaislukijan näkökulmasta yhtä kiehtova ja eksoottinen miljöö kuin Egypti vuosimallia 1390-1335 eaa., mutta miltei samanlaisella pieteetillä Waltari on siihenkin paneutunut. Tunnelma puolestaan on niin tässä kuin Sinuhessakin paikoitellen jopa yliampuvan sentimentaalinen, mutta minä itse asiassa pidän siitä. Sellaista lukiessa tuntee olevansa hereillä.
Erityisen lahjakas Waltari on luomaan mielikuvia hahmoistaan. Esimerkiksi virkkeessä "Hän katseli tarkkaavasti lihavaa, rauhallista Mustosta ja solakkaa, ylpeäsilmäistä Arwidssonia, joka turhaan koetti salata poskiensa lapsenpehmeyttä kulmien tuimaan rypistykseen." tulee käsiteltyä yhdellä iskulla niin Mustosen kuin Arwidssoninkin keskeiset ulkonäönpiirteet ja samalla annetaan viitteitä myös heidän luonteenlaadustaan. Sanavalinnat osuvat nappiin just eikä melkein.
Jossakin määrin kieli tuntui kuitenkin jopa vanhentuneelta. Tai ehkä itse olen vain äidinkielentaidoiltani rajoittunut juntti, mutta tekstissä tuli vastaan yllättävänkin paljon itselleni tuntemattomia sanoja: kornetti, misääri, rakuuna, kimnaasi, ulaanieskadroona, riksi. Sitä en osaa sanoa, olivatko edellä mainitut ilmaisut yleisessä käytössä vielä Waltarin kirjoitusprosessin aikoihin 1940-luvulla vai oliko hän tarkoituksella käyttänyt omaan aikaansakin nähden vanhoillista sanastoa puhaltaakseen teokseensa autenttista 1800-luvun henkeä. Olisi tietysti epäreilua syyttää Mika Waltaria tai varsinkaan Ulla Möllersvärdiä siitä, että he elivät silloin kun elivät. Enkä minä toki syytäkään, mutta joka tapauksessa nämä vieraalta kalskahtavat sanat vaikeuttivat paikoitellen jopa ymmärtämistä, sillä vaikka kontekstista saattoi päätellä osapuilleen niiden merkityksen, eksaktimpi tarkoitus jäi hämäräksi. Kornetti oli ilmeisestikin jonkin sortin sotaherra ja misääri aika selvästi korttipeli, mutta vaikea tietää tarkemmin, kuinka korkea-arvoisesta sotaherrasta tai minkälaatuisesta korttipelistä oli kysymys. Jännä sinänsä, etten muista muissa Waltarin kirjoissa esiintyneen vastaavia ongelmia. Minkään sanakirjan kanssa en kuitenkaan tahtonut alkaa romaania tavaamaan, joten enpä voi kehua vieläkään tietäväni, mitä vaikkapa kornetti ja misääri tarkoittavat.
Tuo edellä mainittu on kuitenkin pikkuvika – jos sitä nyt viaksi voi edes nimittää – eikä Waltarin kielestä oikein muuten moitteen sijaa löydy. Yksittäisten sanavalintojen lisäksi myös virkerakenteet ovat makuuni, sillä pidän muutenkin eniten suht pitkistä (kunhan eivät liian pitkiä ole) ja sujuvan kokonaisuuden muodostavista virkkeistä. Waltarin teksti ei itsessään koskaan töksähtele. Lukeminen tosin etenee siitä huolimatta hieman hitaasti, sillä yksittäisissä lauseissa tulee usein jopa niin paljon tietoa, että informaatioähky on lähellä. Tekstiä ei voi lukea kursorisesti vaan tarkkana saa koko ajan olla, että siitä kaiken irti.
Vaikka pidänkin kielestä siis erityisen paljon, niin kyllä teoksen sisältökin jossakin määrin viehättää. Waltarilla oli oiva taito yhdistää historialliset faktat ja omasta päästään kehittelemänsä fiktio toimivaksi keitokseksi. Ulla Möllersvärd ja Aleksanteri elivät oikeasti ja ilmeisesti heidän välilleen sukeutui jonkinnäköinen rakkaustarinakin, mutta yksityiskohdat ovat luonnollisestikin Waltarin mielikuvituksesta kotoisin.
En muista törmänneeni Waltarin kertojaratkaisuissa kovin usein naisnäkökulmaan, joten siinä mielessä Ulla Möllervärd oli kirjan päähenkilöksi virkistävä valinta – joskaan ei kuitenkaan välttämättä kovin onnistunut sellainen. Ehkäpä Waltarin kirjoittajanlahjojen rajat tulivat tässä vastaan. Waltarin naiskuvaustahan on usein moitittu yksipuoliseksi ja samaa vikaa tässäkin vähän oli.
Jos nyt eksyn aiheesta hetkiseksi tämän nimenomaisen teoksen ulkopuolelle Waltarin tuotantoon ylipäätään, niin hänen miespuolisten päähenkilöidensä kiintymys ainakin kohdistuu pääsääntöisesti enemmän tai vähemmän vinksahtaneisiin naisoletettuihin, eikä kirjoissa juuri muita naisia esiinnykään. Sinuhe egyptiläisen Nefernefernefer ja Fine van Brooklynin "sankaritar" etenkin edustavat malliesimerkkejä tuhoisasta femme fatale -hahmosta. Johannes Angeloksessa päähenkilön rakastettu oli sentään jollakin tasolla inhimillinen, mutta kummallisen kiukkupussin vikaa hänessäkin tahtoi olla. Sinänsä pidän katkeransuloisista rakkaustarinoista, mutta se nostattaa kyllä karvani pystyyn, jos naiset pyritään säännönmukaisesti esittämään kaiken pahan alkuna ja juurena. Pistää miettimään, millaiset välit Waltarilla oli omaan vaimoonsa (käsittääkseni ilmeisesti ihan hyvät) ja muuhun naispuoliseen tuttavapiiriinsä, sillä jostakinhan moisen misogynian on täytynyt kummuta.
Naishahmojen moraalinen rappeutuneisuus ei kuitenkaan ole ainoa häiritsevä tekijä, vaan kaiken kukkuraksi he ovat usein melko yksinkertaisiakin. Semmoinen vähättelevä suhtautuminen naisia kohtaan puskee väkisinkin läpi rivien välistä tai välillä ihan suoraankin. Vaikkapa Waltarin läpimurtoteoksessa Suuri illusioni oli hatarapuoleisten muistikuvieni mukaan paljon filosofisia keskusteluja, mutta naispuolisten hahmojen panostus näihin oli suunnilleen yhtä suuri kuin nolla. Appelsiininsiemenessä taas eräs yliopiston lehtori ajatteli suorasanaisesti, että hänen mielestään naisten kognitiiviset kyvyt eivät riitä ainakaan yliopistotasoiseen opiskeluun. Pelkään pahoin Waltarinkin ajatelleen noin, sillä miksipä hän muuten olisi kirjoittanut hahmonsa päästämään tuollaista soopaa aivoistaan vieläpä siten, ettei väite tullut kirjan mittaan kumotuksi, vaan päinvastoin naishenkilöiden opintomenestys tosiaan oli siinä vähän niin ja näin.
Palatakseni nimenomaan Tanssi yli hautojen -teokseen, niin Ulla ei sentään ollut mikään varsinainen femme fatale, mutta onhan hänkin varsin pinnallisen oloinen ja keimailevan hempukan vikaa hänessäkin kyllä on. Esimerkiksi ensisuudelmansa tapahduttua hän oikein hekumoi sillä ajatuksella, kuinka vähän tuo pusu merkitsi hänelle itselleen ja kuinka paljon toisaalta sille viattomalle poikarukalle (sihteeri Antti Karppiselle), joka hänen viettelijättären elkeidensä uhriksi oli joutunut. Asetelma oli mielestäni jokseenkin kieroonkasvanut, mutta ilahduttavasti Ullassa ilmenee kirjan edetessä myös taipumuksia aitoihin tunteisiin – parhaimmillaan häntä kuvataan jopa herkäksi, viattomaksi ja lämpimäksi. Toisaalta sitten kaikkitietävä kertoja mitätöi Ullan emootiot lapsellisiksi ja nimittää häntä välillä jopa ”tyhmäksi kanaksi”, mikä on mielestäni mautonta. Eipä kaikkien mieshahmojenkaan toiminta kirjassa aina ole mitenkään kaikki fiksuuden tunnusmerkit täyttävää, mutta ei heitä silti tuolla tavoin lytätä.
Aleksanteri puolestaan muistuttaa hahmona jossakin määrin Sinuhe egyptiläisessä esiintynyttä farao Ekhnatonia. Ei hän tosin ole fyysisesti yhtä sairaalloinen tai henkisesti yhtä ylitsevuotavan hyveellinen, mutta hänelläkin on karismaa kietoa ihmiset pikkusormensa ympäri. Melko epämääräiseksihän hän kuitenkin tuppaa jäämään, kun ei oikein itsekään tunnu tunnu tietävän, onko hyvä vai paha, jalo vai itsekäs, vilpitön vai vilpillinen… Pidän sinänsä moniulotteisista hahmoista, mutta Aleksanterilla ei tuntunut olevan oikein minkäänlaista omaa persoonaa, vaan hän näytteli koko ajan itselleen kulloin sopivimpaa roolia. Koskaan hän ei ollut oma itsensä, ei edes yksin ollessaan.
Ulla ja Aleksanteri siis rakastuvat, tai pikemminkin ihastuvat. Aleksanterin kanssa Ulla ei pääse käyttelemään vasta heränneitä viettelijättären elkeitään, vaan heidän välisessään dynamiikassa asetelma on pikemminkin päinvastainen. Minusta tällaisessa ulkonaisten tapahtumien suhteen vähäeleisessä ja periaatteessa ihan platoniselle tasolle jäävässä rakkaustarinassa on jotakin varsin kaunista ja tyylikästä. En todellakaan jäänyt kaipaamaan mitään modernimmasta romanttisesta kirjallisuudesta tuttuja pehmopornokohtauksia. Tokihan tämä oli melko pinnallista huttua, kun Ulla ja Aleksanteri eivät varsinaisesti edes tunteneet toisiaan. Ihan kiva stoori silti.
Kommentit
Lähetä kommentti