Timo Kalevi Forss: Leevi and the Leavings – Hittitehtaan tarina

Olin innoissani kun kuulin Timo Kalevi Forssin työstävän jatko-osaa vuoden 2017 elämäkerta-bestsellerilleen Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo. Nimensä mukaisesti tuo edellinen kirja keskittyi Leavingsin keulahahmoon Gösta Sundqvistiin, mutta myös koko yhtyeen historiikki tuli käytyä lävitse siinä sivussa. Asiasisältönsä puolesta teos oli siis mielenkiintoinen, mutta Forssin valitsema epäkronologinen ja sekava esitystapa valitettavasti verotti lukunautintoa rankalla kädellä. Lisäksi etenkin Sundqvistin siviili- mutta osin myös työminä jäi lopulta varsin etäiseksi, sillä hänen lähipiiriään ei ollut päästy jututtamaan ollenkaan ja työtovereiden haastattelujakaan ei ollut mielestäni riittävästi hyödynnetty. Varsinkin muiden Leavings-soittajien eli basisti Risto ”Rife” Paanasen, kitaristi Juha ”Juppe” Karastien ja rumpali Niklas ”Nikke” Nylundin näkökulman olisi suonut olevan vankemmin edustettuna. Yhtyeen yleisiä toimintapoja käsittelevissä osioissa he pääsivätkin jonkin verran ääneen, mutta yksittäisten albumien ruodinnat koostuivat jostakin syystä vain kirjailija Forssin omista mielipiteistä. Nuo luvut olisivat oikein huutaneet sisäpiiriläisten kommentteja elävöittämään kerrontaa.

Siltä kantilta Leevi and the Leavings – Hittitehtaan tarina kuulosti vastaukselta rukouksiini. Teoksesta etukäteen tihkuneiden ennakkotietojen perusteella sain nimittäin sellaisen käsityksen, että siinä käsiteltäisiin yhtyeen koko tuotanto a:sta ö:hän nimenomaan elossaolevien jäsenten muisteloiden pohjalta. Idea kirjaan oli kuulemma syntynyt, kun Forss oli haastatellut Rifeä, Juppea ja Nikkeä Svart-levy-yhtiön Leevi and the Leavings -uusintajulkaisujen kansitekstejä varten ja tarinoinnit olivat ilmeisesti venähtäneet siinä määrin, että niistä vaikutti riittävän aineksia kokonaisen kirjan koostamiseksi.

Ensiselailulta Hittitehdas näyttikin lunastavan antamansa lupaukset. Pääosin kirja koostuu paristakymmenestä Leavingsin albumi- ja tuplasinglejulkaisun mukaan nimetystä luvusta. Niiden lisäksi alussa on tietysti esipuhe, keskivaiheessa yhtyeen vaiheet kiteyttävä kuvaliite ja lopussa lähdeluettelo, henkilöhakemisto ja Leevi and the Leavingsin diskografia. Tuo viimeksi mainittu toki on näin internetin aikakaudella hieman turha, kun luettelo minkä tahansa bändi tuotannosta on löydettävissä muutamalla klikkauksella wikipediasta, mutta muutoin kirjan sisältö vaikutti olevan vankkaa asiaa.

Jouduin kuitenkin jälleen pettymään.

Hittitehdas on kyllä hivenen selkeämpää luettavaa kuin Forssin aikaisempi Sundqvist-elämäkerta, sillä nyt edetään sentään kronologisessa järjestyksessä, mutta on tämäkin omalla tavallaan polveileva. Gösta Sundvist – Leevi and the Leavingsin dynamossahan yksittäiset luvut olivat sisäisesti suht selkeitä, mutta niiden muodostama kokonaisuus sinkoili kaistapäisesti asiasta toiseen ja aikakaudelta toiselle. Leevi and the Leavings – Hittitehtaan tarinassa taas lukujen muodostama kokonaisuus etenee ihan näpäsäkästi, mutta yksittäisisten lukujen sisällä sitten rönsyillään.

Suurin osa noista julkaisujen mukaan nimetyistä pääluvuista kyllä koostuu niistä bändiläisten tarinoinneista, arkistojen kätköistä kaivetuista Sundqvistin haastatteluista, Forssin omista biisejä koskevista mielipiteistä, oikeiden aikalaisarvostelujen katkelmista, levyjen kansikuvien ja -tekstien sekä musiikkivideoiden ruodinnoista ja laululyriikoiden sitaateista. Enimmäkseen sisältö oli siis ihan aiheen mukaista, joskin Forssit omat mielipiteet ja lyriikkasitaatit olivat mielestäni tässä yhteydessä hieman turhia. Itse asiassa myös kansikuvien, -tekstien ja videoiden käsittelyt olisi voitu puolestani jättää kokonaan pois, sillä olisin toivonut fokuksen olevan nimenomaan itse musiikissa.  

Välillä kuitenkin syrjähdettiin otsikon aiheesta ihan tyystin. Tokihan kirjailija voi halutessaan toimia näin, mutta mielestäni moiset syrjähypyt pitäisi aina perustella jotenkin. Hittitehtaassa asioiden väliset yhteydet ontuivat. Esimerkiksi Mitä kuuluu Marja-Leena -luvussa ei itse asiassa puhuttu juuri lainkaan kyseisestä biisistä tai tuplasinglestä, vaan siihen oli mahdutettu pienimuotoinen tiivistelmä bändin varhaisajoista. Mies joka toi rock’n’rollin Suomeen -luvun alussa kerrottiin yhtyeen osallistumisesta Euroviisu-karsintoihin ja tuosta häppeningistä alkunsa saaneesta molemminpuolisesta nokittelusuhteesta Gösta Sundqvistin ja Juice Leskisen välillä, vaikka noilla jutuilla ei ollut varsinaisesti mitään tekemistä otsikossa mainitun albumin kanssa. Musiikkiluokka-luvussakin jatketaan Gösta vs. Juice -kalabaliikin käsittelyä ja laajennetaan tematiikkaa vieläpä Sundqvistin suhtautumiseen muihinkin artisteihin. Varastelevassa joulupukissa taas aletaan jostakin tuntemattomasta syystä ruotia Sundqvistin suhdetta julkisuuteen. Kaikkein pahin sivuraiteelle eksyminen on ehkäpä Turkmenialaisen tyttöystävän alussa esitettävä pienoisanalyysi koko musiikkimaailman silloisesta tilasta – se kun ei liittynyt edes nimenomaan Leevi and the Leavingsiin. Missään edellä mainitussa syrjähypyssä luontevia aasinsiltoja ei kuitenkaan ollut.

Arkistoista kaivetut Sundqvistin omat kommentitkaan eivät pääsääntöisesti liittyneet kulloinkin käsiteltävänä olevaan tekeleeseen juuri mitenkään. Ilmeisesti ne kyllä olivat aina peräisin jostakin kyseisen albumin äänittämisen tai julkaisun aikoihin annetusta haastattelusta, mutta aiheet saattoivat käsitellä melkein mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Toki niissä yleensä sentään puhuttiin Leavingsistä ja musiikista, mutta yleensä enemmän yleisellä tasolla. Vaikkapa Perjantai 14. päivä -lukuun oli runtattu ilman kummempia pohjustuksia Roo Ketvelin Sanoista-kirjan katkelma, missä Sundqvist analysoi tyypillisimpiä studio- ja biisintekometodejaan. Häntä koipien välissä -luvusta taas löytyy useampiakin irrallisen tuntuisia lainauksia Göstan tavanomaisista sävellystavoista ja hänen suhteestaan luomiinsa hahmoihin. Näin muutamia esimerkkejä mainitakseni. Ihan kiinnostavia kohtia nuokin toki olivat, mutta jäin vain miettimään, että mitäpä tuo nyt tähän kuuluu.

Viimeisissä luvuissa teksti alkoi onneksi pysyä hieman paremmin kasassa. Varmaan lähinnä siksi, että yleiset asiat (bändin historia, metodit yms.) oli siinä vaiheessa jo kaluttu tyhjiin eikä niihin oikein voinut enää poukkoilla. Toisaalta sitaatteja Sundqvistin monipolvisista haastatteluista ei noissa luvuissa enää ollut, sillä hän vetäytyi vuoden 1995 jälkeen kokonaan julkisuudesta.

Suuresti odottamani bändiläisten haastattelut edustivat melkein kirjan onnistuneinta antia, mutta loppujen lopuksi niitä oli aika vähän – tai ehkä siltä vain tuntui, kun ne uhkasivat hukkua kaiken muun sälän alle. Petyin tosin siihen, että noissa kommenteissa ei sivuttu millään lailla biisien taustatarinoita, vaan lähinnä ilmaistiin soittajien omia mielipiteitä biiseistä ja paljastettiin studiotyöskentelyyn liittyviä yleisiä ja biisikohtaisia anekdootteja. Toki oli tiedossa, että Paananen, Karastie ja Nylund eivät osallistuneet kappaleiden sanoittamiseen ja säveltämiseen mitenkään, mutta olisi luullut heillä olevan silti jonkinlaista sisäpiirintietoa siitä, mistä Gösta oli mihinkin biisiin innoituksensa ammentanut. Niin kuin vaikkapa levypomo Pekka Autio on useissa yhteyksissä kertonut, kuinka hän oli joskus keskustellut Göstan kanssa omakotitalonsa remontista ja sitten jälkeenpäin löytänyt otteita kyseisestä sananvaihdosta Vasara ja nauloja -kappaleesta (tuo Aution tarina oli muuten tässä kirjassakin). Nimenomaan tuollaisia biisien taustoituksia olisin toivonut enemmänkin tähän kirjaan, sillä onhan Gösta varmasti hyödyntänyt teksteissään myös yhtyeen poikien kanssa käytyjä keskusteluja. Nyt bändiläisten kommentit käsittelivät enimmäkseen teknisiä yksityiskohtia sekä vilisivät ”samplerin” ja ”loopin” kaltaisia minunlaiselleni juntille tuntemattomia termejä.  Oli joka tapauksessa kiinnostavaa saada tietää esimerkiksi, että jättihitiksi muodostunutta Teuvo, maanteiden kuningasta hinkattiin kuukausisotalla äänitys- ja miksausprosessin aikana.  

Gösta Sundqvistin omat kommentit olivat kuitenkin ehkä kaikkein mielenkiintoisimpia – silloin harvoin kun ne liittyivät itse aiheeseen. Kaiken muun jaarituksen ohella hän nimittäin välillä valotti myös joidenkin yksittäisten biisien taustoja. Esimerkiksi idea Turkmenialainen tyttöystävä -lauluun oli kuulemma noukittu jonkun peräkammarinpojan hänelle lähettämästä kirjeestä, jonka perusteella ainoa tavoite kyseisen henkilön elämässä oli löytää tyttöystävä keinolla millä hyvänsä –jos sellaista ei muuten ole näköpiirissä, niin haetaan sitten vaikka ulkomailta. Sundqvist-sitaattien osalta yhtyeen viimeistä Hopeahääpäivä-levyä käsitellyt luku oli antoisin, sillä tuosta albumista hän oli poikkeuksellisesti väsännyt kipaleiden taustoja raottavan lehdistötiedotteen, vaikkei muuten ollut tuolloin enää missään tekemisissä julkisuuden kanssa. Kyseisestä tiedotteesta lainatut katkelmat olivatkin varsin kiintoisia, vaikka muistelisin kyllä lukeneeni ne joskus aikaisemminkin.

Tästä päästäänkin (toivoakseni sujuvan) aasinsillan kautta kirjan suurimpaan puutteeseen: siinä ei ollut juuri mitään uutta. Bändiläisten haastattelut olivat ennen lukematonta materiaalia itselleni, mutta nekin oli siis ilmeisesti julkaistu aiemmin sanasta sanaan niissä Svart-levyjen kansiteksteissä, eli jo sitä kautta niihin olisi halutessaan voinut tutustua. Sundqvistin haastatteluista ja levyarvosteluistakin osa sattui olemaan minulle vieraita, mutta jossakin formaatissa nekin kaikki oli toki aikaisemminkin julkaistu. Erityisen tarpeettomia olivat suorat lyriikkasitaatit, tai ainakin omalla kohdallani näin, sillä Leavings-fanina tunsin kaikki sanoitukset perin juurin ennestäänkin. Eniten Forss lainaili kuitenkin siitä hänen aikaisemmasta kirjastaan – biisikohtaiset ruodinnat varsinkin olivat usein sanavalintoja myöten peräisin Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo -teoksesta. Eipä itsekirjoitettujen tekstien plagioiminen tietenkään mitenkään tuomittavaa ole noin moraalisessa mielessä, mutta ei siinä toisaalta mitään järkeäkään ole. Suurin osa tämän uutukaisen lukijoista kun on varmaankin tutustunut myös Dynamoon.  

Potentiaalia tässäkin teoksessa olisi kyllä ollut – jos vain materiaali olisi kantanut –, sillä Forss on kirjoittajana varsin sujuva ja asiantunteva. Hän tuntee selvästi kuin omat taskunsa sekä viihde- että korkeakulttuurin, sillä kirjassa on välillä rinnastettu Leevi and the Leavingsin biisejä jopa barokin ja renessanssin aikaisten säveltäjä- ja maalarisuuruuksien hengentuotoksiin. Eli kyllä Forss tietää mistä kirjoittaa ja osaa myös kirjoittaa, vaikka toisinaan minua häiritsee hänen tapansa luonnehtia biisejä ”mehevän” ja ”maukkaan” kaltaisilla termeillä, jotka ainakin minulle tuovat enemmän mieleen ruokalajit kuin musiikin.

Kaiken kaikkiaan Leevi and the Leavings – Hittitehtaan tarinasta huokui, että Forss halusi väkisin jatkaa itselleen tärkeän bändin parissa, vaikka uutta sanottavaa ei oikein olisi enää ollut ainakaan täysimittaiseksi kirjaksi asti. Ehkäpä tämä aihe nyt olisi hänen osaltaan taputeltu.