HP Koskinen, Pauli Kuusiranta: Ulvilan murha – Kadonneen tekijän jäljillä

Tämän true crime -kirjan aihe lienee ainakin pääpiirteittäin tuttu jokaiselle suomalaiselle, ellei sitten ole aivan tynnyrinpohjalla elänyt takavuosina. 1.12.2006 Ulvilassa tapahtui nimittäin yksi rikoshistoriamme tunnetuimmista murhamysteereistä: nelilapsisen perheen isä Jukka S. Lahti surmattiin raa’asti kotonaan muiden perheenjäsenten läsnäollessa. Aluksi tutkinnassa etsittiin kuumeisesti ulkopuolista tekijää perheen äidin antaman kuvauksen perusteella, mutta myöhemmin uuden tutkinnanjohtajan Pauli Kuusirannan myötä tapauksen pääepäillyksi nousi itse äiti Anneli Auer. Tämän tutkintalinjan käsittelystä sukeutui melkoinen juupas-eipäs-leikki erinäisissä oikeusasteissa – ensin langettava tuomio Satakunnan käräjäoikeudelta, sitten vapauttava tuomio Vaasan hovioikeudelta ja sen jälkeen päätös alempiin oikeusasteisiin palauttamisesta korkeimmalta oikeudelta. Toisen kierros noudatti edellisen viitoittamaa tietä ja käräjäoikeudelta tuli taas langettava ja hovioikeudelta vapauttava tuomio. Pauli Kuusirannan hampaankoloon tuo lopullinen ja lainvoimaiseksi jäänyt tuomio hovista on ilmeisesti jäänyt kaihertamaan, sillä nyt hän on yhteistyössä kirjailija HP Koskisen kanssa esittänyt oman tulkintansa tapahtumakulusta tässä Ulvilan murha – Kadonneen tekijän jäljillä -teoksessa.  

Itsekin muistan true crimen ei nyt ehkä harrastajana mutta kuitenkin siitä jossakin määrin kiinnostuneena syynänneeni ko. tapaukseen liittyvää uutisointia ainakin sieltä Auerin pidätyksestä lähtien. Myös aihetta käsitteleviä Murhainfo-foorumin topiceja on tullut koluttua ja hätäkeskuspuhelun tallennetta kuunneltua ihan kyllästymiseen asti. Mikään hard core -tietäjä en silti väitä olevani, mutta yhtä kaikki minulla oli siis jonkin verran ennakkotietoja ja jonkinlainen näkemys tapahtumakulusta jo ennen tämän kirjan lukemista. En ole mielipiteeni suhteen mitenkään kauhean fanaattinen, mutta olen tavannut kallistua enemmän Auerin syyllisyyden kannalle eräiden kieltämättä osittain ontuvienkin aihetodisteiden perusteella.

Mielestäni syyllisyyden puolesta puhuu ennen kaikkea kaksi toisiaan tukevaa näkökohtaa: Anneli Auerin tavallisuudesta poikkeava käytös surmailtana ja ulkopuoliseen tekijään viittaavien äänten puuttuminen häketallenteelta. Sinänsä annan kyllä piut paut väitteille siitä, että Auer olisi ollut epäuskottavan rauhallinen tilanteeseen nähden poliisin ensipartion saapuessa paikalle. Enhän minä toki ollut silloin kärpäsenä katossa ja onhan hän voinut ollakin peräti itse rauhallisuus, mutta käsittääkseni kyseessä on muutenkin tyyni ja looginen persoona, jonka pirtaan mikään hysteerinen mesoaminen ei istuisikaan missään olosuhteissa. Muutenkin jokainen toimii kriisitilanteissa omalla tavallaan ja sen nojalla voidaan selittää paljon, mutta ei ehkä sentään kaikkea. Auerin täydellinen piittaamattomuus lastensa turvallisuudesta lähentelee kyllä jo minunkin mielestäni epäuskottavuuden rajoja. Häketallenteelta ilmenee, että vanhin tytär Amanda liikuskelee ympäriinsä asunnossa ja jopa verityön tapahtumapaikalla takkahuoneessa, mutta Auer ei missään vaiheessa kehota häntä palaamaan edes oman huoneensa turviin, saatika sitten ulos talosta. Hätäkeskukseen soittaminen taas on itsessään ihan luonnollinen reaktio huppuhullun tunkeuduttua väkivaltaisesti ikkunasta sisään, mutta harvapa silti kykenisi kököttämään puhelimessa, kun viereisestä huoneesta kiirivät puolison kuolonkorinat. Kun Auer sitten viimein poistuu puhelimesta näennäisesti Lahtea auttamaan, nauhan taustalta kuuluu vimmattua kolinaa sekä kolmesta tavusta koostuva ja äänteisiin ”(u)ole” päättyvä sana, jonka jälkeen uhri hiljenee lopullisesti. Jokainen muodostakoon tämän perusteella omat johtopäätöksensä – etenkin kun tallenteelta ei tuon kohdan lisäksi ole hyvällä mielikuvituksellakaan erotettavissa mitään kamppailuun tai ylipäätään surmatyön tekijään viittaavia ääniä.    

Hovioikeuden vapauttava päätös oli silti ymmärrettävä. Ihminen ei aina toimi stressitilanteessa (taikka muutoinkaan) niin kuin odottaisi ja onhan se huppumieskin voinut vain olla keskimääräistä hiljaisempaa sorttia. Eli Auerin syyllisyyttä ei voitu todistaa aukottomasti ja silloinhan asia on länsimaisen oikeuskäsitysen mukaan ratkaistava syytetyn hyväksi. Minun mielestäni oikeus siis toteutui eikä itselleni jäänyt tapauksen seuraajana mitään hampaankoloon. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Ulvilan murha kiinnostaisi vieläkin, joten Ulvilan murha oli itsestäänselvä lukuvalinta.

Ulvilan murha – Kadonneen tekijän jäljillä ei anna mitään kummempaa lisätietoa tapaukseen aiemmin tutustuneelle lukijalle. Suurin piirtein kaikki teoksessa käsitelty oli minulle jostakin yhteydestä jo ennestään tuttua, vaikken toki muistanutkaan jokaista yksityiskohtaa. Kuusiranta on väittänyt kirjaa markkinoivissa haastatteluissa, että aikaisemmin ei muka ollut selitetty Jukka Lahden 23 sekunnin hiljaisuutta hätäkeskuspuhelun alussa. Itse olen sitten ilmeisesti melkoinen Sherlock (no en todellakaan), sillä mielestäni on aina ollut perin selvää, että tuo vaitiolo johtui Lahden hetkellisestä tajuttomuudesta. Lisäksi Kuusiranta käsitteli teoksessa haamukirjailijansa avustuksella niin Anneli Auerin puhuttamisia, hätäkeskuspuhelua, tekovälineitä (fileerausveitsi, puuklapi ja edelleen kateissa oleva tuntematon astalo), verijälki- ja kuitututkimusten tuloksia, poliisikoirien käyttöä, peitepoliisitoimintaa, telepakkokeinojen käyttämistä, muistijälkitestin tuloksia, Amanda-esikoisen kertomuksia kuin nuorempien lasten mielikuvituksellisia tarinoitakin. Yksityiskohtien suhteen kirja oli siis ihailtavan perusteellinen, joskin siinä oli jätetty silmiinpistävän vähälle huomiolle syyttäjän esittämä väite siitä, että Auer olisi lavastanut jo aiemmin tekemänsä murhan hätäkeskuspuhelun aikana tapahtuvaksi ääninauhuria hyväksi käyttäen. Ehkäpä Kuusiranta ei itsekään uskonut tuohon mielestäni varsin mielikuvitukselliseen teoriaan.            

Vaikka tietoa olikin kattavasti, niin näkökulman osalta Ulvilan murha oli yksipuolinen ja suorastaan mustamaalaava. Ainoastaan kirjan loppuun liitetyssä hovioikeuden tuomiossa käsiteltiin varteenotettavana vaihtoehtona myös Auerin syyttömyyttä, kun taas varsinainen teksti oli fiksoitunut Aueria vastaan ja kaikki syyttömyyteen viittaavat seikat sivuutettiin nopeasti pelkkinä kuriositeetteina. Oli kirjailija henkilökohtaisesti mitä mieltä hyvänsä, tasapainoisessa true crime -teoksessa tulisi kyllä huomioida puolueettomasti kaikki edes jollakin tasolla järkeenkäyvät skenaariot – etenkin kun mahdollinen rikoksentekijä on vielä elossa ja kaiken kukkuraksi vapautettu lainvoimaisella oikeuden päätöksellä kaikista syytteistä. Oikeuden tuomioitakin voi toki kritisoida ihan sananvapauden nimissä, mutta toisinaan kritiikin ja mustamaalaamisen välinen raja on häilyvä. Ulvilan murha vaikutti lähinnä Kuusirannan henkilökohtaiselta, Anneli Aueria ja tiettyjä poliiseja vastaan kohdistuneelta ristiretkeltä, joka ei jättänyt sijaa vaihtoehtoisille tulkinnoille.

Ulvilan murhan argumentit olivat kyllä sinänsä vakuuttavia ainakin joiltakin osin, mutta sekaan oli eksynyt yllättävän paljon myös täyttä tuubaa. Pätevimpiä perusteluja Auerin syyllisyyden puolesta olivat ne jo edellä mainitsemani – hänen erikoinen käytöksensä häkepuhelun aikana, ”-uole”-huudahdus ja ulkopuoliseen tekijään viittaavien äänten puute – mutta niiden kylkeen Kuusiranta nosti muitakin suht valideja perusteluja. Näitä olivat muun muassa lasinsirpaleiden puuttuminen Auerin paidasta (viitaten siis siihen, että hän olisi jostain kumman syystä vaihtanut paitaa väitetyn ulkopuolisen tunkeutujan rikottua ovi-ikkunan) ja terassin lasinsirpaleiden alta löytynyt Jukka Lahden verijälki (viitaten siis siihen, että joko Lahdesta itsestään tai murha-aseesta olisi tippunut terassille verta ennen ikkunan rikkomista). Lisäksi jotkin rikospaikalta löydetyt jäljet vaikuttivat mahdollisesti lavastetuilta, eikä poliisikoira saanut pihalta vainua murhaajan poistumisreitistä. Ulkopuolisen huppumiehen olisi myös pitänyt suorittaa koko surmatyö – 70 puukoniskua, pari klapiniskua ja pari astaloniskua – alle viidessä minuutissa, sillä kertomansa mukaan Auer soitti hätäkeskukseen minuutin kuluessa tekijän tunkeutumisesta taloon, ja puhelutallenteen kohdassa 3 minuuttia 41 sekuntia tekijä oli Amanda-tyttären kertoman mukaan jo poistunut. Ei ehkä ole täysin mahdotonta, että huppumies olisi tuollaista haipakkaa pitänyt, mutta ei se kyllä kovin uskottavaltakaan tunnu.

Edellä kuvattu todistelu tuntui siis enimmäkseen pätevältä, mutta välillä Kuusiranta teki johtopäätöksiä liian tarkoitushakuisesti, aivan kuin omaa agendaansa väkisin läpi runnova fundamentalisti-uskovainen. Osa argumenteista oli hataria tai suorastaan valheellisia. Kuusiranta piti esimerkiksi aivan mahdottomana, että Auer ja Lahti olisivat oikeasti odotelleet sängyssä mihinkään toimenpiteisiin ryhtymättä huppumiehen rikkoessa ovi-ikkunaa ainakin 40 sekuntia, joka on Kuusirannan käsityksen mukaan ilmeisesti puoli ikuisuutta. Hän kirjoittaa muun muassa näin: ”Vaikka ihminen olisi kuinka väsynyt tahansa, hän herää ensimmäiseen astalon lyöntiin, kun ikkunaa rikotaan ja lasinpalasia lentää sisään. Heräämiseen kuluisi korkeintaan muutama sekunti, ja nukkumassa olevat henkilöt olisivat saman tien virkeinä ja ylhäällä.” ja ”Tehtävänjako puolisoiden kesken tulisi välittömästi selkäytimestä: toinen lähtee soittamaan poliisille samalla kun toinen valmistutuu torjumaan sisään tunkeutujaa.” Tuo spekulointi ontuu, sillä vaikka ensimmäiseen astalon lyöntiin havahtuisikin, niin juuri sikiunesta herännyt ihminen ei välttämättä kykene mihinkään järkevään toimintaan välittömästi tai edes 40 sekunnissa (joka ei mielestäni oikeasti ole mitenkään kovin pitkä aika).

Kuusiranta myös väittää, että terassillta löytyneet Jukka Lahden verijäljet todistavat aukottomasti tämän itsensä olleen vertavuotavana terassilla, vaikka olisihan veri voinut tippua murha-aseestakin oletetun huppuhullun poistumisen yhteydessä. Kaikkein harhaanjohtavinta oli kuitenkin, että Amanda-tyttären äidilleen esittämä ”Miks te rikkositte sen ikkunan” -kysymys esitettiin kirjassa kiistattomana todisteena sen puolesta, että talossa ei Amandankaan käsityksen mukaan ollut tapahtuma-aikaan ollut ketään ulkopuolisia. Itse taas tulkitsin kysymyksen päinvastoin niin, että Amanda nimenomaan ihmetteli ovi-ikkunan rikkoutumista siinä tapauksessa, jos ulkopuolista tekijää ei olisi ollut – miksipä vanhemmat olisivat sen rikkoneet.

Eli Auerin syyllisyyden tueksi on esitettävissä lukuisia enemmän tai vähemmän päteviä perusteita, mutta vähintään yhtä moni seikka myös puhuu sitä vastaan. Merkittävin viite syyttömyydestä on mahdollisia lavastustoimia varten jääneen ajan rajallisuus. Vaikka hän olisi rikkonut ovi-ikkunan ja lavastanut jälkiä jo ennen hätäpuhelun soittamista, tallenteelta ilmenee kiistattomasti Lahden olleen puhelun aikana vielä elossa. Pian häkepuhelun päättymisen jälkeen Auerille sitä paitsi soitettiin vielä poliisista, eli hänelle olisi jäänyt vain pari hassua minuuttia lavastuksen viimeistelyyn, johon olisi pitänyt sisältyä ainakin murha-aseen piilottaminen, suihkussa käyminen, vaatteiden vaihtaminen ja veitsenisku omaan rintaan. Tätä puolta ei Kuusirannan tekstissä käsitellä oikeastaan lainkaan.

Ulvilan murhassa on yksipuolisen näkökulman lisäksi muitakin ongelmia. Vaikka kirjan tekemiseen on osallistunut ammattikirjailija, teos ei ole kaunokirjallisesti ansioitunut vaan ennemmin harvinaisen puisevasti kirjoitettu: sanavalinnat ovat asiallisen värittömiä, minkäänlaista maalailua ei ole ja tekstissä esiintyy runsaasti tarpeettomiakin detaljeja, kuten päivämääriä ja nimiluetteloita. Enhän minä mitään viihdekirjaa toki olettanutkaan lukevani, mutta tämä oli myös aikaisempiin tietokirjakokemuksiini – lähinnä elämäkertojen parissa tapahtuneisiin sellaisiin – verrattuna varsin kuivakkaa tekstiä. Teos olisi myös kaivannut saksimista ja rakenteen tarkempaa miettimistä, sillä nyt siinä esitettiin samoja yksityiskohtia useita kertoja eri yhteyksissä eivätkä asiat edenneet millään tavalla järkevässä järjestyksessä.

Teoksen lukemisen myötä tapaus ei oikeastaan tunnu sen selvemmältä kuin aiemminkaan. Eräänlaisena vastareaktiona Kuusirannan harjoittamaan yksisilmäisyyteen aloin lähinnä mietiskellä enemmän Auerin mahdollista syyttömyyttä. Molempia vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja (Auer tappoi Lahden tai sen teki joku ulkopuolinen) voidaan perustella miltei yhtä pätevästi. Eli saammeko koskaan tietää, mitä Ulvilan Tähtisentiellä tapahtui 1.12.2006? Todennäköisesti emme. Spekulaatiot elävät varmasti vielä pitkään.