Stephen King: Laitos

 

Stephen King on lempikirjailijoitani. Minulla on ikuisuusprojektina lukea koko hänen tuotantonsa alusta alkaen. Projektin tiimoilta tuli viimeisimpänä vetäistyä Kosketus (1978) tässä vähän aikaa sitten. Myönnettäköön tosin, että en ole edennyt aivan kronologisessa järjestyksessä. Varsin usein teen syrjähyppyjä hänen tuoreemman tuotantonsa pariin. Tämän Laitoksen alkuperäisteos, The Institute, ilmestyi vuonna 2019. Mukavaa vaihtelua yleensä lukemieni homehtuneiden klassikoiden tai muuten vain iänkaikkisen vanhojen opusten rinnalla.

Laitoksen juoni on pähkinänkuoressa seuraava: "Luke Ellis on huippuälykäs 12-vuotias, joka valmistautuu yliopisto-opintoihin. Eräänä yönä hänet kidnapataan ja suljetaan salaiseen laitokseen. Kaikki sen asukit ovat lapsia, jotka kykenevät kommunikoimaan tai liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla. Ja laitoksen johtajalla, kolealla rouva Sigsbyllä, on heille tärkeä tehtävä. Niin tärkeä, ettei kukaan pääse laitoksesta elävänä pois." (kopioitu kirjan kansilehtisestä)

Kirjaa lukiessa päähäni pulppusi mielleyhtymiä muista Kingin teoksista. Telekineesiä esiintyi ainakin Carriessa, jotain telepatian tapaista Hohdossa ja Kosketuksessa (tosin ainakin viimeksi mainitussa pääpaino taisi olla enemmän menneiden ja tulevien tapahtumien näkemisessä kuin varsinaisessa ajatustenluvussa). Tulisilmässä oli supervoimilla varustettuja lapsia, Tohtori Unessa muistaakseni outo lahko, joka jäljitti hohtamisen kyvyllä varustettuja ihmisiä. Laitoksessa oli niin telekineesiä, telepatiaa kuin supervoimilla varustettuja lapsiakin, ja kaiken taustalla outo lahko heitä jäljittämässä. Nämä tutut elementit tuntuivat toisaalta mukavan nostalgisilta, toisaalta taas vanhan toistolta – mutta viimeksi mainittua ei varmaan mitenkään voi täysin välttää, kun kyseessä on noinkin tuottelias ja tietyllä tapaa genreuskovainen kirjailija.

Laitos ei noista tuttuuden tuulahduksista huolimatta ole niitä tyypillisimpiä Kingin tuotannon edustajia. Se on kyllä spekulatiivista fiktiota, mutta ei varsinaista kauhua. Yliluonnolliset elementit ovat vahvasti läsnä, mutta niiden ympärille rakentuvat tapahtuvat synnyttävät lukijassa enemmän jännityksen kuin suoranaisen kauhun tunteita. Myönnän tosin, että muiden ajatuksia aavemaisella tarkkuudella lukeva jälkeenjäänyt pikkupoika on omalla tavallaan hieman karmiva.

Kirja käynnistyy Kingin myöhäistuotannolle ominaiseen tapaan hitaasti. Aluksi kuvataan verkkaisesti Tim Jamieson -nimisen varhaiseläkkeelle jääneen poliisin uuden elämän rakentamista pikkukaupungin yövartijana. Jonkin ajan kuluttua hypätään ilman mitään kummempia aasinsiltoja aivan toisaalle, yliopisto-opinnoista haikailevan lapsinero Luke Ellisin kelkkaan. Siirtyminen kirjan pääasialliseen miljööseen eli Laitoksen ympyröihin tapahtuu niin ikään yhtäkkiä. Tuossa vaiheessa kirja vasta mielenkiintoiseksi muuttuukin, mutta olisin kyllä kaivannut hieman pehmeämpää pudotusta pohjustusosiosta varsinaisen actionin pariin. Nyt ainakin tämä lukija tipahti hetkeksi kärryiltä ja joutui jonkin aikaa miettimään, että mitä ihmettä tässä nyt oikein tapahtuu. Tapahtumat eivät siis sinänsä olleet mitenkään vaikeaselkoisia, mutta tunnelman muutos oli niin äkkiväärä, että minulta meni vähän pasmat sekaisin (mikä ei kyllä ole mitenkään harvinaista muutenkaan).

Pian siitä kuitenkin toivuttiin. Laitos osoittautui nopeasti varsin oivalliseksi kirjaksi. Kingin suurimmat helmasynnit – hienovaraisuuden puute ja yliampuvuus – eivät sentään aivan loista poissaolollaan, mutta kovin vahvasti edustettuina ne eivät ole.

Ärsyttävintä Kingin kirjoissa on se, että hän usein hieroo tulevat yllätykset lukijan naamaan ennen kuin ne ovat tapahtuneetkaan. Tarkoitan tahallisia spoilereita tyyliin "Hän ei osannut aavistaakaan kuolevansa seuraavana päivänä" (hatusta heitetty esimerkki). Tässäkin kirjassa nähdään muutamia makuuni turhan räikeitä paljastuksia, mutta yleisesti ottaen juoni ei ole ihan ennalta-arvattavimmasta päästä, ja keitoksessa on mukana sopivasti salaperäisyyttäkin. Osa luvuista kuvataan Laitoksen työntekijöiden näkökulmasta, mutta lukijalle ei kuitenkaan paljasteta ennen aikojaan, mistä pohjimmiltaan on kyse.

Toiseksi ärsyttävintä Kingin kirjoissa on se, että yliluonnolliset elementit ampuvat niissä välillä pahasti yli. Tai ehkä oma mielikuvitukseni on vain rajoittunut. Voin kyllä kuvitella hahmon, joka saa ajatuksen voimalla astiat helisemään kaapissa, mutta en sellaista, joka pistää kokonaisen kaupungillisen ihmisiä matalaksi pelkän telekineesin voimalla (ei välttämättä aivan hatusta heitetty esimerkki). Tai voihan viimeksi mainitunkin jollain tasolla kuvitella, mutta siihen ei voi uskoa edes puolitosissaan. Kuolemattomat kymmenpäiset hirviöt tai yltiöpäisen massiiviset verilöylyt eivät hetkauta minua, koska ne eivät ole realistisia. Yliluonnollisuutta ja väkivaltaa saa kyllä olla, mutta mahdollisimman hienovaraisesti.

Laitos noudattaa samaa kaavaa kuin Kingin kirjat yleensäkin - aluksi maagisuutta on juuri sopivasti, mutta vähitellen homma kohoaa sellaisiin sfääreihin, että tarinaan lakkaa uskomasta. Se on sääli, mutta mitään ihan täysin yli hilseen menevää ei (kenties aivan loppua lukuun ottamatta) sentään tällä erää nähdä. Siinäkin suhteessa Laitos edustaa Kingin vahvempaa tuotantoa.

Kingin tapa lähestyä yliluonnollisuutta on sinänsä tässä teoksessa poikkeuksellisen toimiva. Kirjassa on sopivasti pseudotieteellisyyttä antamassa tapahtumille realistisen säväyksen. Lasten telepaattiset ja -kineettiset kyvyt on selitetty tavanomaista korkeammalla BDNF:n (aivojen neurotrofisen hermokasvutekijän) pitoisuudella, joka ainakin kuulostaa hienolta ja tuntuukin ihan uskottavalta. Moinen on Kingin tuotannossa  harvinaista, muttei ennen kuulumatonta - esimerkiksi Kosketus oli samalla tavalla näennäisesti tieteellinen. Pidän sellaisesta.

Laitoksen loppusanojen mukaan BDNF-homman (samoin kuin tietyt Kosketuksen yksityiskohdat) keksi Kingin assistentti Russ Dorrin - koulutukseltaan physician's assistent, joka on kai jokin lääkärin tapainen. Eipä siis ihme, että konsepti kalskahtaa uskottavalta.

Realistiseksi kirjaa ei kuitenkaan voi missään vaiheessa kutsua. Yliluonnolliset ainekset ehkä tuntuvat (enimmäkseen) uskottavilta, mutta itse Laitos-järjestö ei täysin. En halua kertoa tarkemmin, koska saattaisin tulla paljastaneeksi liikaa, mutta tuollaisen järjestön olemassaolo ja salassasäilyminen koettelee jälleen kerran mielikuvitukseni rajoja.

Mutta eihän kukaan varmaan Kingiä realistisuuden takia lue, eikä myöskään yliluonnollisuuden. Parasta tässäkin kirjassa on ehdottomasti henkilökuvaus. Keskeisimmät hahmot, kuten Tim ja Luke, on taustoitettu huolella, ja heidän tunne-elämäänsäkin pääsee hyvin sisälle. Ihme kyllä, myös niin sanottujen pahiksien ajatusmaailmaa voi jollain tasolla ymmärtää. King on yleensä ollut melko mustavalkoinen hyvän ja pahan välisessä jaottelussa, mutta Laitoksessa vastapuolellakin on toimilleen perustellut motiivit - jotakin muutakin kuin itsekkyys, ahneus tai ihan puhdas pahuus. Toki King selvästi on tarkoittanut Luken ja muut laitoksen lapset lukijan ensisijaiseksi sympatioiden kohteeksi. Itse vain olen ristiriitaisen ja monisyisen "hyvä vs. paha" -jaottelun suuri kannattaja, joten taidan sortua välillä näkemään harmaan sävyjä sielläkin, missä niitä ei edes oikeasti ole.

Henkilökuvauksen suurimpana puutteena on se, että hahmoja on ehkä vähän liikaa. Erityisesti osa laitoksen lapsista ja henkilökunnasta jää valitettavan etäisiksi, koska heille ei anneta tarpeeksi tilaa. Henkilökohtaisia suosikkejani olivat lasten joukosta pakonomaisesti vitsejä laukoja George ja särmikäs Nick, aikuisista taas sopivan moniulotteinen laitossiivooja Maureen. Kyllä minä Lukestakin tykkäsin, mutta olihan hän melkoinen pikku besserwisser.

En oikein osaa sijoittaa Laitosta mihinkään tiettyyn kohtaan Kingin kirjojen parhausjärjestyksen janalla. Se ei ole niitä hänen parhaita teoksiaan (kuten Pet Sematary, Ulkopuolinen, 22.11.63 ja Cujo), mutta ei myöskään huonoimpia (kuten Buick 8 ja… no, ei nyt tule muita mieleen). Vahvaa keskitasoa ennemminkin, ja sellaisenaan hyvin toimivaa. Kyllä King osoitti jälleen, ettei hänen kynänsä ole ainakaan tylsymään päin. Vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen hän on yhä kuningas – jos ei kauhun, niin ainakin sitten spekulatiivisen fiktion.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Juhani Aho: Juha

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Balladi laululinnuista ja käärmeistä