Stephen King: Mitä enemmän verta

Tänä jouluna pukinkontista kolahti Stephen Kingin uusin teos Mitä enemmän verta (alkup. If It Bleeds, 2020). Olin sitä itse asiassa toivonutkin, mutta en ollut tiennyt, että kyseessä on täysimittaisen kirjan sijasta novellikokoelma. Novelligenre ei ole erityisemmin mieleeni, sillä mielestäni kunnon tarinaa draamankaarineen ja juonenkehittelyineen ei oikein voi mahduttaa niin ahtaaseen mittaan. Stephen King on kuitenkin yksi lempikirjailijoistani, joten varmaan tämäkin opus olisi tullut jossakin vaiheessa hankittua tavalla tai toisella. Eli alkujärkytyksestä toivuttuani aloitin kirjaan paneutumisen ihan hyvillä mielin.

Ensimmäisen novellin nimi on Herra Harriganin puhelin. Nimi onkin varsin kuvaava, sillä novellissa minäkertoja voittaa pomoltaan Harriganilta saamallaan arvalla 3000 dollaria ja päätyy ostamaan tälle kiitokseksi tuliterän iPhonen. Novelli sijoittuu pääosin vuoteen 2008, joten tuntuu hiukan typerältä, kuinka täpinöissään kaikki hahmot tuntuvat olevan matkapuhelinten ja internetin kaltaisista itsestäänselvyyksistä. Ainakin oman perheeni elämään netti ja kännykät tulivat jo viime vuosituhannen puolella, enkä koe meidän ollenkaan mitenkään poikkeuksellisen ajan hermoilla. Myönnän toki, että iPhoneja ei tuolloin vielä ollut, vaan ne lanseerattiin käsittääkseni juurikin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella. Novellissa mainitut matkapuhelinverkon jatkuva kaatuilu ja hahmojen äimistelevä suhtautuminen internetin ihmeisiin eivät kuitenkaan tunnu uskottavalta kyseiseen ajanjaksoon sijoitettuina. Kaiken kaikkiaan Kingin valitsema aihe on mielestäni aikansa elänyt eikä muutenkaan herätä suurta mielenkiintoa.

Edellä mainittu oli tietystikin vain novellin alkuasetelma, eikä villakoiran ydin piile nykyteknologian ihmettelyssä. En halua paljastaa juonesta liikoja, mutta novellissa leikitään ajatuksella, että kännykän välityksellä voisi mahdollisesti saada yhteyden tuonpuoleiseen. Ajatus on sen verran yliampuva, että se ei tunnu kovin pelottavalta, mutta tässä tapauksessa Kingin lähestymistapa on sopivan hienovarainen. Jää kunkin lukijan oman tulkinnan varaan, oliko kyseessä oikeasti kosketus tuonpuoleisen, vai lähtikö päähenkilön mielikuvitus vain liitoon. Kaikille yliluonnolliselta kalskahtaville tapahtumille tarjotaan myös vaihtoehtoinen realistinen selitysmalli. Juuri sellaisesta pidänkin, mutta jostakin syystä tarina ei kuitenkaan onnistunut iskemään pelkohermooni. Ehkä se johtui vain novellimitasta ja vieläpä erityisesti tämän novellin lyhyydestä. Sinänsä virkistävää lukea Kingiltä välillä nopeatempoista kerrontaa (hän on etenkin vanhemmiten sortunut toisinaan jaarittelun syntiin), mutta ei ole helppoa käsitellä vuosikausia kestävää ajanjaksoa 120 sivun puitteissa. Henkilökuvat jäivät pakostakin niin suppeiksi ja etenkin novellin loppupuoliskon aikana tapahtumia käytiin lävitse sellaista pikajuoksua, että tarinaan eläytyminen kärsi. Alkuosa eteni rauhallisemmin, mutta minäkertojan varttuessa alettiin tiivistää kokonaisia vuosia pariin lauseeseen. Varmaan tämä olisikin toiminut paremmin romaanimuodossa.

Chuckin elämä taas kyllästytti minut heti ensisivuilla tapahtumien alkaessa hahmottua. Apokalyptiset dystopiat ovat kyllä sinänsä vetävä aihe, mutta olen kuluttanut sellaisia männävuosina sen verran ahkerasti niin kirjojen, leffojen kuin pelienkin muodossa, että ähky on näemmä iskenyt. Kingin omastakin tuotannosta ainakin Kuulolla ja Tukikohta sekä käsittääkseni myös Kuvun alla ovat esittäneet kukin omanlaisensa uhkakuvan planeettamme tulevaisuudesta jonkinlaisen katastrofin jälkeen. Chuckin elämässä ei sentään ollut zombien kaltaisten olioiden invaasiota, kuten varsin monissa tämän genren edustajissa kokemuksieni mukaan on, mutta sivilisaatio oli yhtä kaikki ajautunut romahtamispisteeseen näennäisesti kai ihmisen maapalloa kuormittavan elämäntyylin seurauksena. Olisin toivonut jotakin vielä persoonallisempaa tulokulmaa tähän puhkikaluttuun aiheeseen. Toki oli jotensakin tavallisuudesta poikkeavaa, että tämmöinen lähtökohdiltaan varsin suurisuuntainen tarina oli puserrettu alle 100 sivun mittaan. Vaikkapa edellä mainitusta Tukikohdasta tuttu laahaavuus loisti siis poissaolollaan, mutta tässä kerronta eteni kyllä liiankin ripeästi. Oikeanlaiseen maailmanlopun fiilikseen oli hankala virittäytyä, kun koko Maan nykytila yritettiin kiteyttää muutamaan tekstinkappaleeseen ilman sen laveampia maalailuja.

Lopulta novellin ytimessä ei edes ollutkaan apokalyptisten kauhukuvien rakentaminen, vaan nimenmukaisesti Chuck-nimisen hahmon elämäntarina. Tekstikokonaisuus koostui kolmesta toisiinsa ontuvasti lomittuvasta osasta. Ainoastaan niistä ensimmäinen sijoittui sinne maailmanlopun miljööseen, kun kaksi muuta taas olivat katastrofia muka jollakin tavalla taustoittavaa takaumaa menneisyydestä. Chuck esiteltiin avausosassa omituisella tavalla, kun hänen pärstäkuviaan alkoi yhtäkkiä ilmestyä niin mainostauluihin, tv-kanaville kuin kotitalojen ulkoseinillekin. Ehkä tuon oli tarkoitus olla jotenkin karmivaa, mutta itseäni lähinnä huvitti – etenkin kun osion keskushenkilö mietti voipuneena, että tätä menoa Chuckin naama putkahtaa varmaan kuuhunkin.

Toinen osa puolestaan kertoi Chuckin nuoruudesta yksittäisen irrelevantilta tuntuvan tapauksen, kun hän oli yhtäkkiä alkanut tanssahdella kadulla vieraan naisen kanssa vieraan katusoittajan säestämänä. Lukijalle nuo sivuhenkilötkin pyrittiin jollakin tasolla esittelemään – aluksi hypättiin sen katusoittajan nahkoihin, sitten sen juuri poikaystävänsä jättämäksi joutuneen tanssitaitoisen naisen ja vasta sen jälkeen itse Chuckin. Ehkä tuo osa olisikin toiminut paremmin, jos tapahtumat olisi kuvattu yksin Chuckin näkökulmasta. Kun tuolla tanssiepisodilla ei lisäksi ollut oikein mitään tekemistä avausosan tapahtumien kanssa, novellin ennestäänkin huteralta tuntunut fokus hukkui hetkeksi tyystin, mikä on etenkin näin lyhyessä tekeleessä kokonaisuuden kannalta tuhoisaa.

Chuckin lapsuutta käsittelevä kolmas osa teki minuun suurimman vaikutuksen. En taaskaan haluaisi paljastaa liikoja, mutta siinä esiintyi läheisen menettämisen, ennustusten ja salaperäisten paikkojen kaltaista Kingin peruskuvastoa. Mitään suoraa aikaisempien ideoiden kierrättämistä ei kuitenkaan ollut, vaikka tematiikka sinänsä olikin tuttua, joten kyllähän tuo toimi. Tietyistä maagisista elementeistä huolimatta en luonnehtisi kolmatta osaakaan mitenkään pelottavaksi, mutta koskettava se kyllä oli. Ongelmana oli kuitenkin, että päätösosakaan ei tuntunut liittyvän avausosaan juuri mitenkään ja toiseen osaankin vain löyhästi, vaikka Chuck noissa kaikissa esiintyikin. Eipä kaikkea tietysti tarvitsekaan vääntää lukijalle rautalangasta, mutta mielestäni tässä novellissa jätettiin liikaa asioita avoimeksi ja tarinan lopullinen merkitys jäi ainakin itselleni hämärän peittoon. Ehkäpä novelli olisi voinut keskittyä enemmän noihin lapsuuskuvauksiin niitä pidemmälle kehittäen, kun taas ensimmäisen osan hämäränperäiset tuhon maalailut ja toisen osan turhat tanssahtelut olisi voitu jättää vaikka kokonaan pöytälaatikkoon. Tällöin homma olisi säilynyt paremmin kasassa ja punainen lanka olisi ehkä jopa erottunut.

Mitä enemmän verta -niminovelli oli reilun 200 sivun mitallaan selvästi kokoelman pisin kertomus. Juuri siksi henkilökuvien rakentamiseenkin oli siinä pystytty panostamaan aivan eri tavalla. Tällä kertaa näkökulma ei pahemmin poukkoillut, vaan miltei jokainen luku oli kuvattu Kingin teoksissa aiemminkin esiintyneen Holly Gibneyn vinkkelistä. Hollya olikin mukava päästä taas tapaamaan, sillä hän on yksi suosikkihahmoistani Stephen Kingin luomassa universumissa. Kingillä on mielestäni välillä ollut ongelmia nimenomaan naispuolisten henkilöidensä asemaan eläytymisessä, mutta Holly on varsin uskottavasti kuvattu. Muutoinkin hän on sympatioita herättävä ja vivahteikas tyyppi – sosiaalisesti kömpelö, pakko-oireista ja pulmallisesta äitisuhteesta kärsivä rikkinäinen ihmisparka, mutta samanaikaisesti älykäs, herkkä ja vilpitön. Mersumies-trilogian ja Ulkopuolinen-romaanin aikana hän koki hienon kehityskulun epävarmasta ja alaikäisen tasolle jumittuneesta naislapsesta päteväksi yksityisetsiväksi, mutta on hänellä vieläkin kompleksinsa. Tässä novellissa hahmoa syvennettiin entisestään; paljastettiin lisää yksityiskohtia henkilöhistoriasta ja tavattiin myös paria hänen sukulaistaan, joista ainakin toinen oli muistaakseni aivan uusi tuttavuus meille lukijoille. Nuo sukulaissuhteet olivat enimmäkseen surullista luettavaa ja edustivatkin novellin koskettavinta antia, mutta niiden vastapainoksi esiintyi myönteisempiäkin ihmissuhdekuvauksia, kun valotettiin Hollyn ystävyyttä niin ikään Mersumies-trilogiasta tuttuihin Jeromeen, Barbaraan ja Peteen. Tässä Hollyn ensimmäisessä sooloroolissa tuon kolmikon (erityisesti Peten) kohtalona oli jäädä statisteiksi, mutta kyllä hekin ihan värikkäitä hahmoja ovat.

Henkilökuvaus oli siis eittämättä onnistunutta, mutta novellin juoni puolestaan ei ollut kovin kummoinen. Alussa vaikutti kyllä olevan kasassa ainekset jopa vakavasti otettavaan rikostarinaan, mutta varsin pian vajottiin taas epärealistisuuden suohon. Fantasiateoksissa luen kyllä mielelläni yliluonnollisuuksista, mutta kauhu- ja dekkarikirjallisuuteen turhan railakas magia ei mielestäni sovi, sillä yliampuvuus nitistää ainakin minun sisikunnassani kaikki aidot pelon ja jännityksen tunteet. Kingillä on helmasyntinä, että hän lähtee punomaan karmivaa tunnelmaa taidokkaasti, mutta sitten kaiken takana onkin pienet vihreät miehet, paskovat avaruusolennot tai jotakin muuta ihan älytöntä. Sama lässähdysilmiö tapahtui tässäkin novellissa, tällä kertaa vieläpä varsin varhaisessa vaiheessa.

Etenkin reaalimaailmaan sijoittuvissa yliluonnollisissa tarinoissa toivoisin myös saavani jonkinlaisen näennäisen selityksen sille, miten esitetyt paranormaalit olennot tai ilmiöt voivat olla olemassa ja miten niitä ei ole aikaisemmin havaittu. Niin kuin esimerkiksi Pottereissa noituus on selvästi jonkinlainen geneettinen ominaisuus (vaikkei sitä ehkä ole suoraan sanottu) ja taikayhteisö on elänyt jo vuosisatojen ajan tietoisesti muilta ihmisiltä piilossa (se on sanottu suoraankin, vaikka syyt piileskelylle ovat ehkä hieman huterat). Muutamissa Kingin teoksissakin on esitetty pseudotieteellisiä selityksiä yliluonnollisen olemassaololle, mutta tämänkertaisen hirvityksen lajihistoriaan ei paneuduttu mitenkään. Tosin juuri vastaava hirvitys oli eräässä aiemmassakin Kingin kirjassa, enkä muista kuinka aihetta oli siinä käsitelty.

Toisaalta odotan miltä tahansa pahikselta – oli se sitten yliluonnollinen tai realistinen – myös moniulotteisuutta ja tietynlaista tyyliä. Tällä hirviöllä ei ollut mitään positiivisia ominaisuuksia, vaan se oli pelkkä maaginen konna, eli hyvän ja pahan välinen raja oli yhtä mustavalkoinen kuin Kingillä yleensäkin tuppaa olemaan. Enkä käsitä, miksi hän aina laittaa kammotuksensa virnistelemään ja heittämään läppää, kun ainakin minun mielestäni hyytävä tuijotus ja salaperäinen vaitiolo olisi paljon uhkaavampaa.

Novellissa myös punottiin tuota lähtökohdiltaankin epärealistista juonta varsin ontuvasti. Holly ensinnäkin pääsi hirviön jäljille aivan kummallisen oivalluksen perusteella. Toisaalta hänen tiensä yhtyivät satumaisella tavalla parin statistihyviksen kanssa – siihen vaadittiin samansuuntaista järkeilyä niin Hollylta kuin noilta toisiltakin tyypeiltä, kaksi ammattietiikaltaan löyhää psykiatria ja roppakaupalla hyvää tuuria. Kerronnassa noita onnenkantamoisia perusteltiin sillä, että maailmassa olisi pahuuden henkien lisäksi valloillaan myös jonkinlainen positiivinen voima, siis ilmeisesti jumala. Toivottavasti King ei jatka vastaavan tematiikan parissa tulevissa teoksissaan, sillä tuollainenhan oikeuttaa antamaan piutpaut kaikille logiikan säännöille.

Pidin silti novellista jossakin määrin, ihan vain Hollyn takia.

Suosikkini oli kuitenkin kokoelman päättänyt Rotta. Siinä viisi novellia julkaissut ja kolme kirjanyritelmää kesken jättänyt B-luokan kynäilijä nimeltä Drew Larson sai kuningasajatuksen uudesta western-henkisestä romaanista ja vetäytyi aloittelemaan luomisprosessia syrjäiselle vuoristomökille, missä sitten tapahtui kummia.

Tässä novellissa yliluonnolliset elementit olivat juuri sopivan hienovaraisia, eli tuo puhuva rotta saattoi olla joko paranormaali kokemus tai sitten ihan vain kuumeisen mielen luoma hallusinaatio. Mitenkään pelottava tämä novelli ei silti ollut, mutta ei sen kai ollut tarkoituskaan – enemmän tavoiteltiin modernia sovitusta perinteisestä sadusta, jossa tehdään sopimus lampunhengen (tai paholaisen kanssa).

Tuo mahdollinen yliluonnollisen kosketus ei kuitenkaan edustanut ainakaan minulle novellin tärkeintä antia, vaan keskiössä olivat sen sijaan verevät kirjoittamisen kuvaukset. Kingillähän noita kirjailijapäähenkilöitä on ollut ennenkin ja omia kokemuksiaan hyödyntäen hän onkin aina saanut niihin aivan erityistä autenttisuuden tuntua. Toki Kingin tilanne on varmasti aivan toinen kuin tuon wannabe-kirjailija Drew’n, mutta luomisen ongelmat ja ihanuudet lienevät samansuuntaisia menestyksestä riippumatta. Novellissa muun muassa luonnehdittiin Drew’n tarinaideoiden saapuvan yleensä ”pikkuisen kerrallaan, kuin vesitipat lähes kuivasta kalliosta” ja tämänkertaista ideaa kuvattiin ”veturiksi, jossa oli monta upeaa vaunua” – molemmat varsin osuvalta kalskahtavia ilmauksia. Itse en oikeastaan kirjoita fiktiota, vaan ainoastaan näitä blogitekstejä ja satunnaisia viestejä keskustelupalstoille, mutta vaikkapa neuroottinen sanojen valikointi ja mielentila jossa haluaisi ”paukuttaa otsaansa kunnes saisi sopivan, kuvailevan sanan lohkeamaan irti” ovat minullekin valitettavan tuttuja. Novellissa esiintyi runsaasti myös kirjoittamiseen liittymättömiä hykerryttäviä ilmauksia, joista esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Weather Channel -televisiokanavan meteorologien nimittäminen ”sääonanisteiksi” ja kyseisen kanavan säätiedotuksen luonnehtiminen ”apokalyptiseksi synkkyyden ja uhkakuvien oopperaksi”. Eli jos Drew’llä ajoittain olikin hankaluuksia sopivien sanojen löytämisessä, niin Kingillä ei ainakaan lopputuloksesta päätellen ole. Novellia lukiessa keskityinkin täysillä nauttimaan noista hänen värikkään humoristisista sanavalinnoistaan. Kun itse juoni oli niin simppeli, tällaiselle kielelliselle ilotulitukselle oli enemmän tilaa.

Yhteenveto kokoelmasta: Rotta oli hyvä ja Mitä enemmän vertakin ihan ok, Herra Harriganin puhelin ja Chuckin elämä taas jättivät vähän kylmäksi. Enköhän minä jatkossakin enimmäkseen siellä Kingin täysimittaisten kirjojen puolella pysyttele, vaikka nämä tiiviimmät kertomukset ovat kyllä virkistävää vaihtelua.