Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä

Luin jokunen kuukausi sitten Laura Ingalls Wilderin omaelämäkerrallisessa kirjasarjassa kronologisesti toisen teoksen nimeltä Pieni talo preerialla. Olin siihen jossakin määrin pettynyt, koska suuresti pitämäni saman nimisen tv-sarjan perusteella olin odottanut hieman dramaattisempaa ja enemmän myös aikuisille suunnattua kerrontaa. Erityisesti Ingalls Wilderin eloisat aistielämysten kuvaukset tekivät kuitenkin minuun vaikutuksen, joten päätin jatkaa aiheen parissa ja tartuin seuraavaksi Pieni talo suuressa metsässä -nimellä paiskattuun avausosaan.

Kirjasarjan keskiössä on siis 1800-luvun loppupuolella Yhdysvalloissa elänyt Ingallsin perhe: isä Charles, äiti Caroline sekä tyttäret Laura, Mary ja Carrie. Vasta toisessa osassa he muuttavat länteen preerialle intiaanien asuinseudulle, kun taas Pieni talo suuressa metsässä sijoittuu nimensä mukaisesti suuren metsään Wisconsinin osavaltioon isän kotiseudulle ja aikaan ennen tv-sarjan tapahtumien alkua. Mitään kummempaa juonta tässä esikoisteoksessa ei ole, vaan siinä kuvataan vain tuolloista elämää kunkin vuodenajan osalta, enemmän tai yleensä vähemmän mielenkiintoisella tavalla.

Ensin lukemassani Pieni talo preerialla -teoksessa minua häiritsi, että valtaosa sivumäärästä oli omistettu ylipitkillä luontokuvauksilla höystetylle kertomukselle perheen matkasta Yhdysvaltain halki ja – heidän asetuttuaan vihdoin aloilleen – pitkäpiimäisille kuvauksille talon ja kaiken muun tarpeellisen nikkaroinnista. Tässä avausosassa Ingallsit taas elelivät alusta alkaen kaikessa rauhassa siellä pienessä harmaassa hirsimajassaan metsän keskellä, joten mitään matkailua tai talonrakennuspuuhia ei jouduttu kokemaan. Näin ollen perheen lapsille jäi enemmän aikaa ihan vain leikkimisellekin, vaikka elämä varsin työntäyteistä ja kurinalaista olikin. Jopa perheen isälläkin oli etenkin talvisin toisinaan mahdollisuuksia veistellä tyttärilleen puu-ukkoja, heittäytyä lattialle leikkimään näiden kanssa ”Hullua koiraa”, soitella viulullaan tuutulauluja ja muutakin viihdykettä tai kertoa tarinoita esimerkiksi omasta lapsuudestaan. Jonkin verran nuo isän tarinat kyllä rikkoivat kirjan kerrontaa, mutta muuten pidin positiivisena sitä, että perheenjäsenten väliselle kommunikoinnille oli annettu tässä teoksessa enemmän tilaa kuin sarjan seuraavassa osassa – siinä kun oikeastaan kaikki hahmot ja etenkin heidän välisensä suhteet jäivät lukijalle melko etäisiksi. Pieni talo suuressa metsässä välitti enemmän siitä tv-sarjastakin tuttua lämpöä Lauran ja hänen perheensä välillä. Toisaalta muutakin Ingallsien sukua asui tuolla Wisconsinin metsikössä ja heidänkin kanssaan oltiin tekemisissä säännöllisesti, joten sitäkin kautta saatiin mukaan enemmän ihmissuhdekuvauksia verrattuna kakkososaan, jossa perhe eli muutamia naapureita lukuun ottamatta täysin eristyksissä ja se oli mielestäni vähän ankeaa.

Eli vuorovaikutusta oli ilahduttavan paljon, mutta kyllä tässäkin esiintyi silti puuduttavan paljon etenkin ruuanlaittoon liittyviä työkuvauksia – vaikkapa karhun- ja peuranlihan käsittelemisestä, kerman kirnuamisesta, vaahterasokerin valmistamisesta ja juuston tekemisestä oli kerrottu niin pitkäpiimäisen tarkasti, että meinasin vallan kyllästyä. Viimeksi mainittua varten tarvitaan sivumennen sanottuna nuori vasikka, joka ei ole saanut syödäkseen mitään muuta kuin maitoa. Samaten Charlesin pyssynlataamiseen liittyvät rituaalit, sadonkorjuu ja olkien palmikointi oli niin yksityiskohtaisesti selitetty, että ajoittain koin lukevani jotakin metsästyksen, maanviljelyksen ja kotitaloustöiden historiaa valottavaa oppikirjaa enemmän kuin varsinaista romaania. Ehkäpä jenkkilukijoista on mielenkiintoista kuulla, kuinka heidän esi-isänsä ovat saaneet ruokaa pöytään ja suoriutuneet jokapäiväisistä askareistaan, mutta minua nuo kohdat eivät kyllä kiinnostaneet pätkääkään.

Töidentekoa molemmissa lukemissani Ingalls Wilnderin hengentuotoksissa siis piisaa, mutta kokonaisuutena tämä avausosa oli seuraajaansa pitkäveteisempi ihan jo siksikin, että metsä on huomattavasti vähemmän eksoottinen ympäristö kuin intiaanien kansoittama preeria. Olisin minä kakkososaankin ajoittain kaivannut enemmän dramatiikkaa, mutta siinä oli sentään muutamia sairastumisia ja uhkaavia tilanteita etenkin intiaanien kanssa – etenkin loppua kohden tunnelma tiivistyi paljonkin, kun näiden kanssa mahdollisesti muodostuvan konfliktin uhka alkoi leijailla ilmassa ja hurjat sotahuudot kaikuivat preerialla. Pieni talo suuressa -metsässä sisälsi vain yhden jännittävän välikohtauksen, kun karhu ilmaantui yllättäen perheen karjatarhaan, mutta muutoin kirjassa ei ollut mitään sykettä nostattavaa tai muitakaan tunteita herättävää.

Kieli ja kuvailukin tuntuivat tässä yksinkertaisemmalta kuin kakkososassa, mutta ehkä se on ihan ymmärrettävääkin päähenkilön nuori ikä huomioiden – hän kun oli tapahtuma-aikaan vain 5–6-vuotias. Eli tämä avausosa oli kyllä kaikin tavoin laimea, mutta en aio vielä heittää kirvestä kaivoon. Toivoakseni tyyli jalostuu Lauran kasvaessa ja suurempiakin tunteita päästään ehkä kokemaan.