Unni Lindell: Hunajasyötti

Viime aikoina on ollut taas aikamoista matalalentoa lukemisen suhteen. Kesällä minulla oli työn alla Mika Waltarin Turms, kuolematon ja Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa, joista ensiksi mainittu jäi kokonaan kesken ja jälkimmäistä tahkosin pari kuukautta, vaikkei kyseessä todellakaan ollut mikään massiivinen järkäle. Syksy on kulunut Unni Lindellin Hunajasyötti -teoksen parissa, eikä sekään oikein meinannut ottaa tuulta purjeisiinsa, vaikka kirjassa itsessään ei ole moitittavaa.

En oikein osaa eritellä syitä siihen, miksi lukeminen ei lähiaikoina ole maistunut. Välillä nämä ovat ihan henkimaailman hommia; ehkäpä tähtien asento ei vain ole ollut suotuisa. Varmaan osasyynä on ollut myös se, että olen muutenkin ollut vähän uuvahtanut ja sellaisessa olotilassa ainakin minä keskityn vapaa-ajalla mieluummin tv:n katselun kaltaisiin aktiviteetteihin, jotka eivät vaadi kovin kummoista kognitiivista kapasiteettia. Nyt elämä alkaa kuitenkin taas voittaa ja on jo sellainen olo, että tekisi mieli lainata kirjastosta vino pino paksukaisia luettavaksi. Ihan vielä hetki ei ole siihen otollinen – on näet vähän muita kiireitä tässä –, mutta muutaman viikon päästä voisi olla. Toivon mukaan blogiinkin alkaa sitten ilmaantua päivityksiä hieman säännöllisemmin.

Ensin pari sanaa tuosta Hunajasyötti-teoksesta, jonka lainasin jo keväällä toistaiseksi viimeisimmän kirjastoreissuni yhteydessä ja sain päätökseen vasta tänään.  

”Rikoskomisario Cato Isaksen saa kuulla kunniansa uudelta työtoveriltaan. Nainen on palkattu Caton ollessa hermolomalla, kuin salaa. Lähtökohdat kadonneen pojan etsintään eivät ole hedelmälliset.

Kotimatkallaan hävinneen pojan on viimeksi nähnyt Vera Mattson, jonka pihan läpi lapsilla oli tapana oikaista. Muutamia päiviä myöhemmin nuori liettualaistyttö löydetään kuolleena. Tapaus on lavastettu auto-onnettomuudeksi, mutta osa vammoista ei täsmää selitykseen. Särösäveliä juttuun tuo epäilyttävä jäätelöauto.

Seitsemäs Cato Isaksen -kirja on viiden tähden rikosromaaniksi kehuttu, tunnelmallisin katkelmin etenevä labyrintti, jossa Unni Lindell jälleen kerran näyttää kyntensä harhautustaitoisena lukijan manipuloijana.” (takakannesta)

Unni Lindell on yksi suosikkirikoskirjailijoistani – tavallaan jopa se kaikkein lempparein. Yleensä suosikkidekkarini jakaantuvat nimittäin kahteen kategoriaan: jännittäviin (esim. Agatha Christien tuotanto) ja psykologisesti tarkkanäköisiin (esim. Karin Fossumin tuotanto). Minuun kolahtava jännitys ei siis kumpua mistään päätähuimaavista toimintakohtauksista, vaan yllättävistä twisteistä ja yleisestä ennalta-arvaamattomuuden tunnusta, joka saa lukijan alkamaan jännätä teoksen loppuratkaisua. Toki psykologisissa kirjoissakin saattaa olla myös jännittäviä piirteitä, mutta ennen kaikkea ne taas tarjoavat tarkkanäköisen kurkistuksen mieleltään sairaiden rikollisten ja muidenkin hahmojen sielunmaisemaan. Unni Lindellillä nämä molemmat aspektit – jännitys ja psykologisuus – ovat loksahtaneet kohdilleen.

Ennen kaikkea Lindell on juonenpunojana vertaansa vailla. Hänellä on tapana sirotella pitkin matkaa vihjeitä loppuratkaisusta tai pinnan alla vellovista kauheuksista, mutta sopivan hienovaraisesti – poliisi saattaa esimerkiksi puntaroida jotakin rikokseen liittyvää yksityiskohtaa tai selata todistepinkkaa ajatellen samalla, että jokin oivallus on aivan käden ulottuvilla mutta hän ei aivan saa siitä kiinni, tai hahmolla saattaa olla tunne, että jokin on kammottavalla tavalla pielessä, mutta hän ei osaa tai halua yksilöidä asiaa tarkemmin. Tällaiset täkyt pitävän lukijan mielenkiinnon vireillä ja lopullista ratkaisua yrittää tietysti koko lukuprosessin ajan arvailla, mutta itse en ainakaan ole koskaan onnistunut. Parissa kirjassa Lindell on tarjoillut niinkin hämmästyttävän loppuratkaisun, että on saanut lukijan suorastaan haukkomaan henkeään. Mainitsemaani Agatha Christieen verrattuna Lindellin vahvuus on siinä, että hänen lopetuksistaan ei koskaan paista sellainen itsetarkoituksellinen lukijan hämmentäminen, vaan ne tuntuvat aina luontevilta ja perustelluilta. Hunajasyötissä ei kyllä ihan Lindellin repäisevimpien ratkaisujen tasolle ylletty, mutta kyllä siinäkin yllätyksiä piisasi ja itse lopetuskin oli monin tavoin ennalta-arvaamaton, vaikka siinä esiintyi joitakin itsestäänselviäkin elementtejä. Lopulta molemmat takakannessa mainitut ja eräs kolmaskin rikostapaus limittyivät ihan sujuvasti toisiinsa. Alun perin en tosin ollut kovin vakuuttunut siitä, kuinka poliisit yhdistivät melko hatusta heitetyin perustein noiden kahden päällisin puolin toisistaan irrallisen tapauksen tutkinnat, mutta kyllähän se siitä sitten vähitellen suttaantui.

Lindellin psykologinen tarkkanäköisyys taas ilmenee erityisesti siten, että hänen hahmonsa eivät ole mitään kirjan sivuille ilman aikaisempaa kokemusmaailmaa putkahtaneita tabula rasoja, vaan jokaiselle keskeiselle henkilölle on luotu yksityskohtainen, heidän nykyistä käyttäytymistään selittävä taustatarina. Ei siis kuvata vain sitä, millaisia he nyt ovat ja mitä he tekevät, vaan pureudutaan persoonan kehitykseen ja toiminnan vaikuttimiin perusteellisesti. Mainitsemaani Karin Fossumiin verrattuna Lindellin rikollishahmot herättävät kuitenkin vähemmän sympatioita. Vaikka heidän tekosiaan voisi sinänsä ymmärtää, heidät esitetään sen verran itsekeskeisinä ja moraalittomina ihmisenkuvatuksina, että heidän oikein toivoo joutuvan telkien taakse mahdollisimman pitkää kakkua istumaan. Hyväksyntää heille ei heru, ei ainakaan minulta.

Lukijan myötätunto asettuukin vaistomaisesti rikostutkijoiden puolelle, mikä on kieltämättä vähän tylsä ja perinteinen ratkaisu, mutta pääasia on ylipäätään kiehtovien hahmojen olemassaolo – olivat he sitten kummalla puolella lakia tahansa. Kirjasarjan päähenkilö Cato Isaksen on kyllä aika ärsyttävä ja itsekeskeinen hapannaama, mutta tässä osassa hänen tiimiinsä liittyvä Marian Dahle puolestaan on kiinnostava hahmo. Monien rikollishahmojen tapaan Marianillakin on ollut hankala lapsuus ja hän on joutunut kasvattamaan piinkovan suojakuoren ylleen, mutta jostakin syystä hänestä kehkeytyi rikostutkija eikä rikollinen, vaikka hän kykenee kyllä samastumaan myös laitapuolen kulkijoihin. Vahvana persoonana hän joutuu myös alituisesti tukkanuottasille uuden pomonsa kanssa, vaikka pinnan alla kytee molemminpuolinen arvostus ja hengenheimolaisuus. Caton ja Marianin välisen suhteen dynamiikka muodostaakin yhtä keskeisen osan kirjan sisällöstä kuin varsinaisen rikosvyyhdin selvittäminen, ja on ainakin minun mielestäni myös yhtä mielenkiintoista luettavaa. Tiimin muut poliisit puolestaan jäävät ainakin tässä osassa turhan etäisiksi (Tony Hansen, Asle Tengs, Randi Johansen) tai vaihtoehtoisesti karikatyyrimäisiksi hahmoiksi (Roger Hoibakk), mutta ehkäpä heidän vuoronsa loistaa tulee jossakin toisessa kirjassa.

Hunajasyötissä onkin mielestäni sopivassa suhteessa kaikkea: niin rikosjuttujen selvittelyä kuin myös tutkimusryhmän sisäisten konfliktien ruotimista. Jos jotakin olisi kaivannut hieman lisää, niin Cato Isaksenin perhe tuntui tässä osassa olevan vähän turhankin mitättömässä osassa. Catolla on siis vaimo ja lapsia, niin oli hieman erikoista, etteivät he esiintyneet kuin parissa kohtauksessa ja olivat päähenkilön ajatuksissakin varsin taka-alalla, mutta heihinkin muistaakseni paneudutaan enemmän sarjan muissa osissa. Tämän kun oli selvästikin tarkoitus keskittyä ennen kaikkea Caton ja Marianin välisen työtoveruuden kehittymiseen.

Unni Lindellin kieli on omaan makuuni hiukan töksähtelevää, mutta niihän dekkareissa usein muutenkin. Kun tunnelma tiivistyy, tiivistyy ilmaisukin. Tässä kirjassa tunnelma oli ainakin kohdillaan.

Ei minulla kai muuta. Loistokirja.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Jannika Wirtanen ja Sanna Wikström: Jannika B – Ihmisen muotoinen

Charlotte Brontë: Professori