Taru Mäkinen: Jade ja kummitus, Katri Manninen: Miia & Saku

Eräänlaisena jatkona lapsuuden suosikkiani Enid Blytonia käsitelleeseen postaukseen, esittelen seuraavaksi kaksi muuta takavuosien lemppariani, jotka tuli uusintaluettua tässä vähän aikaa sitten: Taru Mäkisen Jade ja kummitus ja Katri Mannisen Miia & Saku. Taru Mäkistä tuli ahmittua lapsena ja noita Salkkari-kirjoja joskus teini- tai varhaisteini-ikäisenä.

Jade ja kummitus: Niin Jade-kirjat kuin muukin Taru Mäkisen (oik. Tarmo ja Taru Väyrynen) tuotanto edustaa itselleni pidemmälle jalostettua versiota Enid Blytonin kirjoista. Melko simppeliä kamaahan nämäkin ovat juonien ja kielen suhteen, mutta hahmoissa ja maailmankuvassa esiintyy enemmän harmaan eri sävyjä. Paatuneista rikoksentekijöistäkin saattaa tulla ilmi inhimillisiä puolia. Etenkin näin suomalaisen näkökulmasta kotoisiin ympyröihin sijoittuvat Mäkisen kirjat ovat myös paljon samastuttavamman ja realistisemman oloisia kuin Blytonin hengentuotokset. Viisikoissa sun muissa itse rikostapauksiinkin liittyy usein miljoonaluokan aarteita, kodeista paljastuvia salakammioita ja muuta suurisuuntaista, kun taas Mäkisen tuotannossa on yleensä aika maanläheisiä tapauksia, kuten katujengien tappeluita, rattijuoppoja ja ryöstöjä – vaikka toki on sinänsä epäuskottavaa, että lapset ovat niitä selvittelemässä. Sovinismia tai rasismiakaan kirjoissa ei ole, vaan Jade-kirjojenkin päähenkilö on Janni-niminen puoliksi chileläissyntyinen tyttö, joka on varsin itsenäinen toimija. Rikoksia selvitellessään hän tosin pukeutuu Jade-pojaksi, mutta hänen kohdallaan kyse ei ole transsukupuolisuudesta (kuten Viisikkojen Paulilla ilmeisesti), vaan hän hyödyntää valeasua, jottei häntä tunnistettaisi. Jade/Janni pistää poliisiäidiltään oppimilla kikoilla tarvittaessa poikia nippuun tuosta noin vain. Toisaalta Mäkisen teoksissa on välillä todella vakavaa ja rankkaakin tematiikkaa, kuten sairastumisia, vammautumisia ja perheväkivaltaa. Se viehätti minua jo nuorena, koska olin silloinkin kovin draamannälkäinen lukija ja kulutin kirjallisuutta etupäässä siksi, että pääsisin kokemaan vahvoja tunteita omasta elämästäni irrallisena.

Tässä nimenomaisessa teoksessa yksi hahmoista sairastuu erääseen silmäsairauteen, ja palasin kirjan pariin nyt pääasiassa siitä syystä, enkä sen takia että käsiteltävä rikostapaus olisi tehnyt jotenkin lähtemättömän vaikutuksen. Silmäsairauden ilmeneminen, toteaminen ja hahmojen reaktiot siihen on kirjassa taitavasti kuvattu, vaikka muistan pitäneeni jo silloin aikoinaan hieman keinotekoisena, että sairastunut itse oli lähinnä helpottunut saatuaan selville oireidensa aiheuttajan. Toki tuollainen reaktio onkin mahdollinen, mutta kyseessä oli tässä tapauksessa näkövammaisuuteen johtava sairaus, joten hieman tummanpuhuvampiakin tuntemuksia olisi luullut heräävän. Siitä huolimatta pidin noista sairauteen liittyvistä osuuksista kovasti ja on hienoa, että nuortenkirjoissakin uskalletaan – tai on ainakin 90-luvulla uskallettu – käsitellä vaikeita aiheita. Itse rikostapaus puolestaan oli varsin yksinkertainen, enkä taida sitä nyt tässä lähteä avaamaan. Lukekaa niin tiedätte.

Miia & Saku: Innostuin Salatut elämät -kirjoista siihen aikaan, kun se tv-sarjakin oli vielä vakavasti otettavaa draamaa eikä nykyisenkaltaista yliampuvaa saippuaoopperaa, joka vilisee henkiinheräämisten ja elävältähautaamisten kaltaisia typeryyksiä. Salkkari-kirjoissa oli kuitenkin valtavasti tasoeroja jo siitäkin syystä, että kirjailijoita oli useita ja he olivat kirjoitusteknisesti aivan eri planeetoilta. Muistaakseni Tarja Huhtalan tyyli oli suorastaan töksähtelevä, kun taas Katri Mannisen teksti kulki ihan sujuvasti.

Juuri Katri Manninen on siis kirjoittanut tämän Miia ja Saku -teoksen, ja uusintaluku osoitti muistikuvani paikkansa pitäviksi: Manninen osaa kirjoittaa. Rasittava puhekielen viljely kerronnassa särähtää tosin aina kaltaiseni pilkunviilaajan silmään, mutta nuorisokirjoja lukiessa moisilta hirvityksiltä ei kai oikein voi välttyä. Muuten kirjassa oli yllättävänkin laajaa sanastoa ja värikkään humoristisia ilmauksia: "pomppasin pystyyn kuin laatikkoukko", "vaivalloisesti kuin halvaantunut lehmä", "eteerisimmän marttyyri-ilmeensä"...

Myös juonellisesti Miia ja Saku on enimmäkseen ihan soljuvasti etenevä ja monipuolisesti rakennettu nuortenkirja. Nimenmukaisesti Miian ja Sakun ihan herttainen lovestoori muodostaa juonen ytimen, mutta on siinä sentään muutakin, kuten Miian runoiluharrastusta, perheväkivaltaa, nuorten kotitalossa tapahtuneen murhajutun selvittelemistä sekä koulukiusaamista ja sen vastustamista. Osin sisältö on siis aika vakavaakin. Kirjassa nähdään myös ihan kelpo kehitystarina, kun Miia muuttuu muita alati miellyttämään pyrkivästä kiltistä tytöstä puolensa ajoittain ärhäkästikin pitäväksi nuoreksi naiseksi.

Tv-sarjassakin tässä teoksessa esitetty Miian ja Sakun tunteiden syventyminen toki nähtiin, mutta siinä oli meneillään samanaikaisesti paljon muutakin, joten juuri kyseiseen juonilinjaan ei tietenkään voitu niin perusteellisesti paneutua. Kirjassa on hyvin saatu lihaa sarjassa nähdyn luurangon ympärille ja siinä on muistikuvieni mukaan paljon suht keskeisiäkin kohtia, joita ei Salkkareissa nähty. Juonen lopetus tosin töksähtää aika tavalla, kun melkein kaikki mahdolliset ongelmat ratkeavat kuin ihmeen kaupalla samassa syssyssä. Lisäksi tarina jää ikään kuin kesken etenkin Tyyne Puustisen henkirikoksen selvittelyn osalta, mutta sellaista ei taida voida välttää jatkuvajuoniseen sarjaan perustuvassa kirjassa. Kaikesta huolimatta Miia ja Saku oli vielä tälläkin lukukerralla positiivinen ja nostalgian sävyttämä kokemus.

Yhteenveto: Voisi lukea enemmänkin näitä lapsuuden ja nuoruuden kestosuosikkeja.