Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka

Kohtalon miekka on toinen osa puolalaisen Andrzej Sapkowskin maailmankuulusta Noituri-kirjasarjasta. Netflix-sarjakin noista on tehty, mutta itse sain kipinän kirjan lukemiselle päätettyäni vihdoin minulle ikuisuusprojektiksi muodostuneen, mutta maanmainion Witcher 3 -videopelin, joka perustuu löyhästi näihin Sapkowskin hengentuotoksiin. Kirjasarjan avausosan lukaisin itse asiassa jo pelirupeaman alkutaipaleella pari vuotta sitten, mutta silloin Noitureiden lukeminen ei oikein ottanut tuulta purjeisiinsa – liekö ajankohta ollut vain väärä, sillä minulla oli muistaakseni tuolloin lukujumin tynkää muutenkin. Tuo hiljattain päättämäni videopeli jätti kuitenkin palavan halun puuhailla vielä jotakin Witcherin maailmaan liittyvää, mutta mammuttimaisen pelin uudelleen aloittaminen näin pian ei oikein napostelisi. Siksipä ajattelin antaa alkuperäisteoksille vielä uuden mahkun, vaikkei ensimmäinen osa silloin aikoinaan kovin suurta vaikutusta tehnytkään. Tämän kakkososan tavoin se tosin olikin pelkkä novellikokoelma ja varsinainen jatkuvajuoninen kirjasarja alkaa vasta kolmannesta opuksesta. Se varsinainen saagahan minua ensisijaisesti kiinnostaisi, mutta halusin lukaista tämän toisenkin kokoelman ensin pois kuleksimasta, koska niin tässä kuin avausosassakin on käsittääkseni aika paljon myöhempien kirjojen kannalta oleellista taustoitusta.   

Witcher-sympatioistani huolimatta Kohtalon miekka oli minulle monessakin mielessä vaikeasti lähestyttävä kirja. Ensinnäkään novellikokoelmat eivät muutenkaan ole kovin lähellä sydäntäni, sillä niiden lukeminen on yhtenään vaihtuvien juonien ja hahmojen vuoksi katkonaista ja vaatii jatkuvaa aivojen uudelleen asemointia. Näissä nimenomaisissa novelleissa vieläpä viitattiin usein ilmeisesti edellisessä kirjassa tapahtuneisiin asioihin ja tuotiin ilmeisesti siinä esiteltyjä hahmoja mukaan sen kummemmitta seremonioitta, mikä aiheutti päänvaivaa näin pitkän lukutauon jälkeen, kun en siitä ykkösosasta enää juuri mitään muistanut.

Sapkowskin luoma fantasiamaailma itsessään tuntui myös yllättävän hankalasti lähestyttävältä. Mielestäni parhaat fantasiateokset sekoittavat aina sopivissa määrin tuttuja ja vieraita elementtejä, niin että lukija tai muu viihteen kuluttaja pystyy löytämään niistä jotakin omaa, mutta mielikuvituskin saa riittävästi stimulaatiota. Tässä kirjassa mielikuvituksellisuusaspekti oli kyllä hyvin kuosissa, mutta työkseen monenmoisia hirviöitä metsästävän noiturin elämä ja hahmokaarti ylipäätään oli niin ihmiselosta poikkeavaa ja epäinhimillistä, että koin tapahtumiin ja hahmoihin samastumisen pulmalliseksi. Lisäksi kirjassa oli varsin vähän esimerkiksi Tolkienin tai Martinin teoksista tuttua maailmanrakennuksellista sisältöä ja historian läpikäymistä, mikä osaltaan teki kyseisen fantasiamaailman ja sen olentojen sisäistämisen vaikeaksi. Pelissä vastaavia ongelmia ei ollut, sillä vaikka päähenkilö oli toki siinäkin epäinhimillinen noituri-Geralt, valtaosa pelimaailmaa kansoittavista hahmoista oli kuitenkin ihan tavallisia homo sapiens -rodun edustajia.     

Geralt on päähenkilönä kaiken kaikkiaan aikas ikävystyttävä jurottaja. Toisaalta hänessä on tiettyä moniulotteisuutta, sillä väkivaltaisesta ammatistaan ja tympeästä ulkokuorestaan huolimatta hän noudattaa ylevää moraalikoodistoa eikä esimerkiksi tapa sukupuuton partaalla olevia tai liian älyllisinä pitämiään hirvityksiä. Tuosta moniulotteisuudesta pidin kyllä, mutta noin muutoin hahmo jäi valitettavan etäiseksi. Kirjassa keskitytään nimittäin kuvaamaan lähinnä tapahtumia ja dialogeja, kun taas Geraltin syvemmät ajatukset ja mahdolliset tunteet jätetään enimmäkseen arvoitukseksi. Tuollainen kerronnallinen ratkaisu voi toki toimia, jos lukijalle muodostuu tarpeeksi selkeästi rivien väleistä sellainen vaikutelma, että hahmon mielessä joka tapauksessa kuohuu, vaikkei sitä suorasanaisesti kuvatakaan. Hemingway taitoi tuon tyylin mainiosti, mutta useimmat kirjailijat eivät yllä sen suhteen samalle tasolle eikä oikein yllä Sapkowskikaan. Tosin hänen luomansa Geraltkaan ei selvästi voi olla täysin tyhjä emotionaalisesti, sillä tämä on muodostanut kestävän ystävyyssuhteen muun muassa Valvatti-nimiseen runoilijaan ja on-off-tyyppisen rakkaussuhteen Yennifer-nimiseen velhottareen. Lämpimiä tunteita näiden hahmoparien välillä ei kuitenkaan tuoda esille riittävän selvästi (ehkäpä Jäänsiru-nimistä novellia lukuun ottamatta), joten Geralt ihmissuhteineen jää enimmäkseen puisevan puupökkelön tasolle. Toki se kuuluu vähän niin kuin asiaan, sillä noiturit ovat läpikäyneet ankaran koulutuksen ja heidän elimistönsä on täynnä monenmoisia myrkkyjä, joiden avulla heistä nimenomaan on pyritty karsimaan turhat inhimillisyyden rippeet. Päähenkilönä tuollainen kylmänviileän ja suht tunteettoman oloinen tyyppi ei kuitenkaan ole kovin mielenkiintoinen.

Mitä muihin hahmoihin tulee, niin etenkään naiskuvauksen suhteen Sapkowski ei selvästikään ole omimmillaan. Kirjan naispuoliset henkilöt on nimittäin kuvattu enimmäkseen aika seksistisesti, lähinnä ulkoisiin ominaisuuksiin keskittyen. Yenniferkin tuntuu kummasti aina päätyvän Geraltin pelastettavaksi, vaikka väkevä velhotar onkin. Lisäksi Yenniferin elämän suurin kipukohta on hänen infertiliteettinsä – jälleen tyypillisen naisroolin pönkittämistä, ikään kuin naisten ainoa tehtävä olisi saada lapsia. Miespuolisista hahmoista Geraltin paras kaveri Valvatti on ihan virkeä tapaus, mutta melkoinen elostelija. Eli mitään kummempia suosikkeja minulle ei tuosta hahmokaartista erottunut sivuhenkilöidenkään osalta.

Ongelmistaan huolimatta Kohtalon miekka oli kuitenkin ihan mukavaa luettavaa. Soimasin maailmanrakennuksen ja kuvailun pinnallisuutta, mutta toisaalta juuri näiden tekijöiden vuoksi kirja oli helppolukuinen ja sutjakasti etenevä. Lisäksi teoksessa oli novellirakenteesta huolimatta yhtenäisyyttä eri tarinoiden välillä – samoja hahmoja, viittauksia aikaisempiin tapahtumiin ja pääosin kronologinen aikajärjestys. Huumoriakin pilkahteli silloin tällöin, vaikka takakannen erillinen maininta ”vinosta huumorista” olisi antanut ymmärtää sitä olevan enemmänkin. Kieli oli myös värikästä, vaikkei kirjassa liikoja maalailtukaan, ja erikoismaininnan antaisin vielä Tapani Kärkkäisen sujuvasta suomennoksesta. Ehkäpä voisin lukaista ainakin sen kolmannen teoksen eli varsinaisen saagan aloituksen, josko Noiturin ja minun suhde lähtisi vielä kirjallisessa muodossakin nousukiitoon.