Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus

Turkulaiskirjailija Iida Rauman kolmas romaani Hävitys – Tapauskertomus on Finlandia-voittaja vuosimallia 2022. Eli kohtalaisen tuore tapaus. Luen runsaasti ikäkuluja klassikoita sillä ajatuksella, että jos niistä ovat monet muutkin pitäneet, niin ehkä minäkin saattaisin (no joskus pidän, joskus en), mutta ns. modernit klassikot kuten Finlandia-voittajat ovat itselleni vieraampaa aluetta. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien lukaisin joskus, mutta siihenpä se taitaa jäädäkin. Iida Rauman Hävitys herätti kuitenkin huomioni katsoessani uutisia viime vuonna Finlandia-voittajien julkistamisen jälkeen, eikä siis ainoastaan tuolla finladiavoittajuudellaan, vaan myös puhuttelevalla aihepiirillään. Täten päätin sivistää itseäni vaihteeksi tämmöisellä vähän tuoreemmalla menestysteoksella.

Kirjan takakannesta: ”Öisellä juoksulenkillä A näkee joutomaan laidalla tutun hahmon ja tajuaa, ettei mikään lopu, mikään ei ole ohi. Alkaa hengästynyt ja epätoivoinen yritys jahdata ja paeta omaa menneisyyttä läpi Turun runnellun kaupungin, 1990-luvun kosteusvaurioisiin luokkahuoneisiin ja pimeyteen, jolle ei ole sanoja, mutta josta on silti kerrottava.

Hävitys kysyy, kuinka kirjoittaa itsestä, jos oma itse on hajotettu. Kuinka dokumentoida lapsuutensa kauheudet kulttuurissa, jossa aikuiset vihaavat lapsia ja haluavat pyyhkiä jäljet menneistä vääryyksistä?

Iida Rauman kolmas romaani onnistuu mahdottomassa. Vimmainen vaatimus muistaa, rakkaus poltetun ja puretun Turun ihmeelliseen historiaan sekä ytimiin yltävä kipu punoutuvat häikäiseväksi kuvaelmaksi väkivallasta, jonka kehät laajenevat aina planeetan ääriin asti. Hävitys näyttää kirjallisuuden kyvyn kertoa totuus silloin, kun kaikki muut tavat puhua on torjuttu tai tuomittu hulluiksi.”

Hävitys käsittelee koulukiusaamista. Kouluväkivaltaa. Keskeisimpiä hahmoja ovat epämääräisesti nimetty A ja hänen vanha luokkatoverinsa Ira, nuo 90-luvun Kaarinan koulun musiikkiluokan kaksi hyljeksittyä pahnanpohjimmaista. Heistä kumpikin suhtautui sijoitukseensa luokan sosiaalisen hierarkian häntäpäässä omalla tavallaan; A taisteli vastaan pystypäin, Ira taas pyrki sulautumaan seinäkalusteisiin. Tai sitten A ja Ira ovat vain saman henkilön eri puolia, mutta itse tulkitsin heidät kyllä erillisiksi olennoiksi. Molempien elämän koulukiusaaminen pilasi omalla tavallaan; A:sta kehkeytyi omien kouluaikaisten traumojensa piinaama ja oppilaitaan inhoava yläasteen opettaja, Irasta puolestaan omia kouluaikaisia traumojaan taiteen avulla käsittelevä ja yhteen aiheeseen jumiutunut B-luokan kirjailija. Hävityksen keskiössä on tuon kaksikon surrealistisiin mittasuhteisiin yltävä, painajaismainen kohtaaminen hävitetyssä Turussa menneitä kauhuja muistellen.

Olen negatiivisella päällä – kuka tahansa olisi tämän teoksen luettuaan –, joten lähden perkaamaan Hävitystä sieltä negatiivisesta päästä. Huonointa kirjassa on ehdottomasti, että se on turhankin raskaslukuinen niin sisältönsä kuin esitystapansakin puolesta. Koulukiusaaminen on toki rankka aihe eikä sitä käsittelevän teoksen voi odottaakaan olevan mitään ruusuilla tanssimista, mutta pelkkä kurjistelu vailla mitään valonpilkahduksia alkaa kyllä käydä puuduttavaksi, kun sitä oikein neljänsadan sivun täydeltä tuutataan. Virkkeet ovat ylipitkiä, polveilevia ja hengästyttäviä, ikään kuin tajunnanvirtaa tai puhetta, jonka minäkertoja voisi kohdistaa esimerkiksi psykiatrille tai jollekin muulle hänen elämäntarinastaan kiinnostuneelle. Jatkuvasti toistettava ”A sanoi” -johtolause vahvistaa tätä vaikutelmaa. Välillä syrjähdetään kertomaan jostakin aivan irrelevantin tuntuisesta, kuten esimerkiksi Turun kaupunkisuunnittelusta tai historiallisista tapahtumista. Nämä osiot eivät olleet erityisen kiinnostavia, vaikka uus-turkulainen olenkin ja kirjassa esitetty näkemys rappeutuneesta Turusta heijastelee luontevasti niin ikään rappiotilan valtaan joutuneen päähenkilön mielenmaisemaa. Hävityksessä ei myöskään ole oikein mitään draamankaarta eikä tarina etene mihinkään, vaan velloo vain paikollaan.

Tietysti kirja on aivan tarkoituksella kaikkea edellä mainittua – raskas, kurja, hengästyttävä, syrjähtelevä ja paikoillaan polkeva. Teoksen sisäisessä maailmassakin sanoitetaan noita ominaisuuksia ja niiden taustasyitä. Toiseksi keskeisin hahmo Ira kertoo saaneensa kustannustoimittajaltaan satikutia omasta kirjastaan, joka koostui Hävityksen tavoin ylenpalttisesta kurjuudesta ja sen pauloissa vellomisesta. Muulla tavoin näistä ”lapsijutuista” ei ilmeisesti voi yrittääkään kirjoittaa. Ymmärrän sen kyllä. Hävityksenkin sanomat menevät tehokkaasti perille juuri edellä mainittujen piirteiden vuoksi, mutta samoista syistä lukeminen ei ole kovin mukavaa ja viihdyttävää. Vaan eipä lukemisen aina tarvitsekaan olla.

Kirjassa esitetty teoria koulukiusaamisen taustasyistä on osuva. Ira kuvailee asiaa näin: ”Siis sehä koostuu yhteisestä vihasta. Siit et me ollaan me vaa sillon kun on joku joka ihan varmasti ei oo me. Perus syntipukkimeininkii. Yhteisö on uhattu, tarvitaan joku uhri… uhri valitaan ja karkotetaan ja yhtäkkii yhteisön on hyvä olla. Opettajat tietää sen, ei siis vältsiin niinku tiiätiiä mut tajuu kummiski joteski alitajusesti koska ihmisiihä neki on ja kouluyhteisö on lähtökohtasesti vähä semmonen uhattu ja hauras ku sielhä ollaan vasten tahtoo ja se porukka on jotai iha random tyyppei ja opeil on siin tosi iso homma yrittää luoda niist ryhmist semmosii et ne tyypit niinku oikeesti joteski pelas yhteen ja luokas ois hyvä fiilis ja kaikil kivaa. Joten täs kohtaa nää koulukiusatut sit tulee niinku kuvaan.”

Aikuisten merkitys koulukiusaamisen taustalla tuntui kuitenkin teoksessa hieman ylimitoitetulta, ainakin peilattuna itse reaalielämässä havaitsemaani. Hävityksessä A otetaan syntipukiksi lähinnä siitä syystä, että luokan opettaja Ansku on nostanut hänet tikunnokkaan liiallisen kirjaviisauden vuoksi – hän kun saa Anskun kokemaan alemmuudentunnetta. A on hyvä koulussa ja yrittää tehdä monin tavoin vaikutusta opettajaansa; tuo esimerkiksi vapaa-ajallaan laatimiaan piirustuksia arvosteltavaksi kuvaamataidon arvosanaansa kohottaakseen, mutta Ansku lyö lyttyyn kaikki hänen saavutuksensa, huokailee voipuneena kerta toisensa jälkeen ”taas se tietää” ja irrelevantisti soimaa A:ta tunnilla piirtämisestä, josta ei ole oikeasti haittaa kenellekään. A:n syrjiminen leviää sitten halki luokan kuin jokin tarttuva sairaus, mutta nimenomaan opettaja on kaiken pahan alkulähde. Hirveitä ja monin tavoin epäpäteviä opettajia ovat koulut pullollaan, mutta Anskun kaltaista kammotusta ei sentään itselleni ole tullut vastaan. Käsitykseni mukaan lapset taitavat kyllä sen syntipukkimeiningin ilman mitään opettajalta tulevia kimmokkeitakin. Keskeneräisissä ja itsehillinnältään vajavaisissa ihmisissähän sitä julmuutta ja empatiakyvyttömyyttä esiintyy puhtaimmillaan. Varmasti tuollaista Hävityksessä kuvattua aikuislähtöistä koulukiusaamistakin voi kuitenkin tapahtua ja on ilmeisesti tapahtunutkin, sillä Iida Rauma on ymmärtääkseni kirjoittanut teoksen pitkälti omien kokemustensa pohjalta.

Välillä kirjassa tunnutaan lipsahtavan jopa liiallisen kärjistämisen puolelle, tai siltä ainakin päällisin puolin vaikuttaisi. Kun A joutuu kanssakoululaisen kuristamaksi ja saa jälkikäteen vielä sieltä taholta tappouhkauksen, järjestetään asian puimista varten palaveri apulaisrehtorin kansliassa. Palaverin aikana opettajakunnan edustajat ovat kuitenkin kiinnostuneita vain siitä, mitä A on tehnyt provosoidakseen kiusaajia. Kun käy ilmi, että A oli diskossa suudellut erään kiusaajan poikaystävän kanssa, keskitytään vain päivittelemään A:n toiminnan moraalittomuutta, kun hän vokotteli varattua poikaa, ja tappouhkaus lakaistaan tyystin maton alle. En haluaisi uskoa, että moista epäreiluutta on koskaan missään koulussa tapahtunut, mutta toki totuus on toisinaan tarua ihmeellisempää.

Kirjan hahmot ovat tarkoituksellisen litteitä. Ira kuvailee asiaa näin: ”… kun mun kustis luki mun käsiksen se sano et joteski on vähä mustavalkosta menoo ku ei kait kukaa ope nyt vaa olis silleen läpitte paha hirviö, ei kait kukaa oo paitsi Hitler, mut minkäs mä sille mahan et tosielämäs ihmiset on aika usein litteit ja yksitotisii eikä semmosii psykologisesti monitahosii persoonalisuuksii ku suomalainen yleisö on tottunu lukee.”

Iran kustannustoimittajan tavoin olen itsekin yleensä monisyisen henkilökuvauksen ystävä, enkä usko että kukaan (ehkä juuri Hitleriä lukuun ottamatta) voisi olla läpeensä paha tai kukaan (ehkä jotain äiti Teresaa lukuun ottamatta) läpeensä hyvä. Tässä kirjassa yksitotisen henkilökuvauksen silti ymmärtää, sillä nimenomaan A:n ja Iran vinkkelistä kerrotussa teoksessa on luonnollista, että heitä epäoikeudenmukaisesti kohdelleet opettaja ja oppilaat näyttäytyvät saatanasta seuraavina kuvatuksina. Kammottavien hahmojen kirjoittaminen on oma taitolajinsa, jonka Rauma taitaa ilmeisen hyvin. Rivien väleistä voi noukkia joitakin syitä Anskun julmalle toiminnalle, sillä hänen näkökulmastaan A ei ilmeisesti ole vain maailman asioista kiinnostunut ja motivoitunut oppilas, vaan tietämyksellään brassaileva pieni besserwisser. Mitenkään perusteltu tuo näkökulma ei kuitenkaan ole, joten Anskua itsessään ei voi ymmärtää. Ei edellä mainitusta syystä, eikä myöskään siksi että hän on ”kuuden lapsen yksinhuoltaja”, kuten hän itse mielellään toistelee.  

Kirjan ainoa positiivinen hahmo on aikuisen A:n työpaikalla historiaa opettava Nordin, joka huomaa ettei kollega A ole henkisesti balanssissa ja tarjoaa tälle hienotunteisesti tukeaan. Samoin A:n vanhemmat vaikuttavat takaumakohtauksissa reiluilta ja yrittävät puolustaa tätä opettajan mielivaltaa vastaan, vaikka jäävätkin varsin pieneen osaan teoksessa. Nämä pienet valonpilkahdukset lukija ottaa ilolla vastaan.

Hävitys on kaiken kaikkiaan todella taitavasti kirjoitettu kirja. Sen lisäksi että tekstin sanoma puhuttelee, se on myös taiteellisilta ansioiltaan vertaansa vailla; kieli on ilmeikästä ja rikasta, sanavalinnat osuvia ja persoonallisia. Kuvailu on eloisaa ja tarkkaa; Turun kadut ja Aurajoen samean veden voi nähdä selkeästi silmiensä edessä. Itselläni kirjan tähän puoleen liittyy toki myös tietty kotiseutuaspekti, kun olen itsekin noita katuja tallannut. Vaikka kappalejako on raskas, tekstin rytmi imaisee mukaansa. Kirjan dialogiin puolestaan suhtaudun kaksipiippuisesti. Etenkin Nordinin puheenparsi on kuin Tuntemattoman sotilaan Hietasen suusta peräisin. Litteraatiomaisessa ja murrepitoisessa dialogissa on se hyvä puoli, että siihen liittyy tietty autenttisuuden vivahde, mutta toisaalta puhekielisyydet haittaavat mielestäni lukemista, kuten edellä lainaamistani Iran monologeistakin voinee päätellä.

Tuntuu siltä, että tästä esittelystäni tuli jotenkin lattea. Koulukiusaamista käsittelevää teosta analysoidessa olisi varmasti hyvä tuoda esiin myös omia kokemuksiaan kouluajoilta, sillä tämä aihe lienee jokaiselle tuttu ainakin jossakin muodossa – vähintään sivustakatsojan ominaisuudessa. Ehkä törmään kuitenkin samaan kuin Ira: ”Mut äkkii mä kans tiesin et ei se ollu sittenkään siäl, se mist mä oisin halunnu kirjottaa, ei siks et se kustannustoimittaja ois mua estäny vaan siks et ei niist lapsijutuist vaan voinu kirjoittaa, et vaiks mä olin kirjoittanu niist lapsijutuist, niin en mä kummiskaan ollu, ku joteski se ei ollu yhtään mitään ja samal se oli ihan ylivoimast silleen et varmaa mä kuolisin jos mä siit tosissani joskus onnistuisin kirjottaan.”

Iida Rauma kuitenkin onnistui, aivan tosissaan. Antaa kirjan puhua puolestaan.