Stephen King: Myöhemmin

Minulle on uskoakseni vaikea ostaa joululahjoja, mutta kaksi vaihtoehtoa toimii aina: kauhuleffat ja Stephen Kingin kirjat. Nämä siitäkin huolimatta, että en ainakaan omasta mielestäni ole kovin helposti säikkyvää sorttia. Silti pelko on mielestäni yksi viihdyttävimmistä tunteista turvallisissa olosuhteissa koettuna, joten yritän kuumeisesti etsiä teosta, joka veisi oikein kunnolla yöunet. Tänä vuonna pukinkontista kolahti aiheen tiimoilta Stephen Kingin tuoreehkoa tuotantoa edustava Myöhemmin (alkup. Later, 2021, suom. Ilkka Rekiaro). Ehdin joulukuun viimeisellä viikolla jo lukaistakin sen välipäivien ratoksi.

Ote takakannesta: ”Jamie Conklin on poika joka näkee kuolleita. Pystyy puhumaankin heille. Mutta sitä ei saa kertoa kenellekään, hänen äitinsä on sanonut. Kuolleet eivät näet pysty valehtelemaan. Ja siitä tiedosta moni antaisi paljon. Ei vähiten lähipiiriin kuuluva poliisi, jonka ura on luisumassa hyvää kyytiä alamäkeen. Mutta äitiään Jamie kyllä saa auttaa. Ei kai konkurssin partaalla olevan kirjallisuusagentuurin pelastamisesta mitään haittaakaan voi olla? Paitsi että sen myötä Jamie vedetään väkisin mukaan juttuun, jossa massamurhaaja on uhannut iskeä vielä viimeisen kerran – haudan takaa.

Kirjan päähenkilö Jamie-poika näkee siis kuolleita. Asetelma ei ole ainakaan persoonallisuudella pilattu. Bruce Willisin tähdittämä Kuudes aisti -elokuva ponnahtaa ensimmäisenä mieleen – ilmeisesti myös Kingille kirjoitusprosessin aikana, sillä minäkertojakin rinnastaa tarinaansa jo alkuvaiheessa kyseiseen leffaan. King itse ei muistaakseni ole aiemmin hyödyntänyt juuri vastaavanlaista ideaa, mutta on hän käsitellyt aikaisemmin niin haudantakaista elämää (esim. Uinu, uinu lemmikkini) kuin yliluonnollisilla kyvyillä varustettuja lapsiakin (esim. Carrie, Hohto, Laitos). Nuoren henkilön kehitystarinana Myöhemmin taas muistuttaa esimerkiksi Se-kirjaa.

Tästä huolimatta Myöhemmin on piristävä poikkeus etenkin Kingin tuoreehkolle tuotannolle ominaiseen jaarittelevaan tyyliin verrattuna, sillä 283 sivun mitta ei pahemmin jätä tilaa tyhjäkäynnille. On Kingiltä toki muitakin pienoisromaanimaisia tekeleitä ja jopa novelleja ilmestynyt, mutta eritoten hänet tunnettaneen nimenomaan tiiliskiven paksuisten opusten kynäilijänä. Kompakti Myöhemmin kulkee soljuvasti eteenpäin ja rakenne säilyy hyvin kasassa, mutta ohukaisuudestaan huolimatta kirja ei tunnu mitenkään keskeneräiseltä, vaan kertoo ihan täysimittaisen tarinan alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen.

Parasta Myöhemmin-teoksessa, kuten Kingin hengentuotteissa yleensäkin, on ehdottomasti kieli sekä henkilö- ja ihmissuhdekuvaus. Kerronta pursuaa värikkäitä ja osuvia ilmauksia, hahmojen sielunmaisema on tarkkanäköisesti kuvattu ja ihmissuhdekuvauksissa riittää lämpöä kaikkien kauheuksien vastapainoksi. King tavoittaa taitavasti myös lapsen maailman, joskin Jamie on monien muiden kirjallisuuden lapsihahmojen tapaan epäuskottavan älykäs ikäisekseen – jo kuusivuotiaana hän äkkää ennen äitinsä ohjeistuksiakin, että elävien edessä ei kannata paljastaa näkevänsä kuolleita. Etenkin Jamien suhde äitiinsä ja äitinsä kanssa kaveeraavaan Liz-poliisiin on kuvattu uskottavan monisyisesti. Jamien ja äidin välit ovat humoristiset ja lämpimät, mutta toisaalta äidillä on tapana kasata turhankin raskasta taakkaa keskenkasvuisen poikansa harteille. Liz istuu toisinaan Jamien viereen lattialle leikkimään Matchbox-autoilla, mutta toisinaan mulkoilee Jamieta ”kuin paskaa tikun nenässä”. Hahmogalleria on myös yllättävän moniulotteinen varsinkin Kingin takavuosien tuotantoon verrattuna. Ennen muinoin hän on sortunut muun muassa valitettavan stereotyyppisiin miehen ja naisen malleihin, kun taas tässä kirjassa Jamien äiti on uranainen ja seksuaalivähemmistötkin ovat edustettuina – joiltakin osin ilahduttavan luontevasti, joiltakin osin hiukan päälle liimatusti. Teoksen lopun paljastus puolestaan on yllättävä, mutta jossain määrin tarpeettoman tuntuinen.

Edellä mainituista ansioistaan huolimatta Myöhemmin ei edusta Kingin vahvinta osaamista, jos kohta ei huonointakaan. Tarina on rakenteeltaan kokonainen, mutta laatunsa puolesta se jää silti hiukan piippuun. Niin kutsutut tapaukset, joita Jamien supervoimien avulla selvitellään, jäävät hieman etäisiksi niin päähenkilölle itselleen kuin sitä myötä lukijallekin, koska Jamie tempautuu niihin mukaan lähinnä ulkopuolisten painostuksesta eikä minkään henkilökohtaisten intressien ajamana. Näin ollen juoni ei tunnu yhtä koukuttavalta kuin vaikkapa Uinu, uinu lemmikkini -teoksen huomattavasti henkilökohtaisemmalla otteella kerrottu tarina. Ikävä kyllä Myöhemmin ei ole kovin pelottavakaan, sillä liian yliampuvat skenaariot eivät kauhistuta ainakaan minua – mutta yliampuvuushan on muutenkin Kingin perisynti. Kannatti kirja kuitenkin lukea ja tällaisena parin päivän välipalana se oli kyllä toimiva, vaikkei tarjonnutkaan mitään unohtumatonta lukuelämystä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Charlotte Brontë: Professori

Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus