Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Pajtim Statovcin uusin romaani on nimetty suoraan sanottuna hieman naurettavasti, joten ainakaan nimen perusteella en valinnut sitä luettavaksi. Enkä myöskään siksi, että kosovolaistaustainen Statovci olisi minulle jotenkin läpikotaisin tuttu kirjailija, koska ei hän ole. Totta puhuen en ollut kuullutkaan koko miehestä ennen kuin löysin netistä uutisen hänen hiljattaisesta Finlandia-voitostaan ollessani joulun alla hahmottelemassa kirjettä pukille (tämä tapahtui siis toissa vuonna, sillä kirjoitan tätä tekstiä nyt vähän jälkijunassa). Minulla oli nimittäin ollut ”jo” kolmen vuoden ajan perinteenä toivoa joululahjaksi aina tuorein kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja. Intoani ei lannistanut edes se, että niin Iida Rauman Hävitys – Tapauskertomus (voittaja vuosimallia 2022) kuin myös Sirpa Kähkösen 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia (voittaja vuosimallia 2023) muodostuivat molemmat omalla tavallaan raskassoutuisiksi lukukokemuksiksi etenkin tekstin sekavuuden takia. Hävitys poukkoili nimittäin aiheesta toiseen välillä hyvin irrelevanteille sivupoluille eksyen ja 36 uurnaa taas sinkoili edestakaisin eri ajanjaksojen välillä. Vaikkei kumpikaan noista teoksista siis päästänyt lukijaa helpolla, ne onnistuivat kuitenkin herättämään ajatuksia. Kaipa niistä jotakin sivistystäkin tarttui aivolohkoihin, ainakin nykykirjallisuuden ja toivon mukaan muunkin elämän suhteen.

Lehmä synnyttää yöllä (2024) on ilmeisesti ainakin osittain autofiktiota ja sijoittuu maantieteellisesti lähinnä kirjailijan synnyinseudulle Kosovoon. Myöskään tämä Finlandia-voittaja ei ole luettavana ihan selkeimmästä päästä. Kirjassa kuljetetaan lomittain kahta erillistä aikatasoa, joista ensimmäinen sijoittuu päähenkilö Kujtimin lapsuuteen (erityisesti erääseen sukulaisten luona Kosovossa vietettyyn kesään) ja toinen aikuisuuteen (tarkemmin sanottuna erääseen Kujtimin ja hänen äitinsä yhteiseen Kosovon-reissuun). Ajallisten ulottuvuuksien väliset siirtymät on kuitenkin toteutettu suhteellisen kitkattomasti ja helposti seurattavassa muodossa, joten tekstin sekavuus ei niinkään kumpua niistä. Etenkin noihin lapsuusajan kuvauksiin on vain ripoteltu minäkertojan mielikuvituksesta peräisin olevaa sisältöä niin viljalti, että todelliset ja epätodelliset tapahtumat sekoittuvat turhauttavalla tavalla toisiinsa. Maagiset elementit ovat minun mielestäni paikallaan lähinnä fantasia- ja kauhukirjallisuudessa, kun taas päällisin puolin realistisessa teoksessa moiset vain ärsyttävät. Ei minua kiinnosta lukea päähenkilön keskusteluista jonkin hemmetin kimeeran kanssa, kun koko kimeeraa ei tosiasiassa koskaan ollut olemassakaan edes kirjan, saati sitten kirjailija Pajtim Statovcin todellisuudessa. Ehkä nuokin kohdat olisivat silti kertoneet jotakin kertojasta ihmisenä, tai sitten ei. Kyseiset osiot tuli nimittäin luettua läpi sen verran kursorisesti, etten ehkä ole pätevä kommentoimaan niitä kovin seikkaperäisesti – sen verran vain, että en pitänyt ylipäätään niiden olemassaolosta.

Muuten kirja on kyllä ihan kelpo asiaa. Kielellisestikään se ei tosin päästä lukijaa ihan helpolla, sillä virkkeet ovat monipolvisia ja venähtävät helposti jopa monien sivujen mittaiseksi. Tästä huolimatta ne virtaavat sujuvasti eteenpäin ja säilyvät kyllä kasassakin sen verran hyvin, ettei lukija virkerakenteiden takia tipahtele kärryiltä. Lauseiden sisältökin on ihan buenoa ja sanavalinnat osuvat yleensä nappiin. Itse vain olisin ehkä hiukan tiiviimmän ilmaisun ystävä. Parhaat lauseet tässäkin kirjassa ovat niitä inhimillisen mittaisimpia, vaikka pitkienkin seasta löytyy hienoja ajatuksia vaikka millä mitalla.

"Istun kirjoittamassa tätä talossa, johon hävisit, ja ajattelen matkalle lähtemistä, ja ehkä lähdenkin, taas, ja tulen takaisin jos tulen, olen rakentanut elämäni sellaiseksi ettei kukaan valvo, tai odota minua, saan kuljea vieraiden ihmisten matkassa ilman itsesuojeluvaistoa, itsetuhoisena. Nykyään pelkään samaa kuin sinä, sillä en ole minäkään enää nuori vaan selvillä tarinani manasta, kaikki ajatukseni kulkevat ajan päättymisen ympärillä, katseeni hakeutuu jatkuvasti kellotauluihin ja elän mieluiten vaihtoehtoisissa elämissä, historioissa, jotka eivät ehkä olekaan minun, mistä sitä tunnistaa omansa, ja odotan päätöstä jollekin, tai uutta suuntaa, jonkin loppumista tai alkamista, muuttamista toisaalle..."

"Tällainen minusta tuli, maapalloa kiertävä yö."

Teemoiltaan kirja on mustanpuhuva. Päähenkilön lapsuus on raa'an väkivallan varjostama niin Suomessa kuin Kosovossakin. Suomessa pahuus kumpuaa perheen sisällä Kujtimin isän aggressiivisuudesta ja ulkomaailmassa kantasuomalaisten maahanmuuttajataustaiseen perheeseen kohdistamasta rasismista. Kosovossa taas mellastaa sota ja Kujtimin vinksahtanut isoisä, joka ei kohtele järin helläkätisesti edes synnyttävää lehmäänsä. Saatika sitten Kujtimia. Aikuisuudessaan Kujtim on sinänsä menestynyt hyvin ja onnistunut luomaan uran kirjailijana, mutta menneisyyden traumat seuraavat aina mukana. Niistä kirja pohjimmiltaan kertoo.

Kaiken kaikkiaan tämäkin teos oli – muiden tuntemieni Finlandia-voittajien tavoin – ajatuksia herättävä, mutta jossakin määrin haastava lukukokemus. Lopulta minulla kesti yli puoli vuotta saada kirja selätettyä, koska se ei missään vaiheessa imenyt mukaansa niin, että mitään flow'n tapaista olisi päässyt syntymään. Mutta sain luku-urakan on suoritettua ja hyvä niin. Eiköhän tästäkin taas jotakin jäänyt käteen.