Anne Frank: Päiväkirja

 En yleensäkään nimitä blogiini kirjoittamiani tekstejä arvosteluiksi vaan ennemmin esittelyiksi. ”Arvostelu” tuntuisi turhan suureelliselta termiltä, sillä enemmän nämä ovat vain sellaista lukemisesta kimmonneiden ajatusten pallottelua kuin mitään systemaattista kritiikkiä. Hiljattain luin aivan erityisen hankalasti arvosteltavissa olevan kirjan. Kuinka sitä voisi kritisoida toisen, lihaa ja verta olleen ihmisen päiväkirjaa? Kuinka analysoida juonellisia yksityiskohtia teoksesta, jonka juoni oli joillekin elettyä elämää, karua todellisuutta? Itse en ainakaan voi.

Tutustuin Anne Frankin päiväkirjaan muistaakseni ensimmäistä kertaa joskus teini-ikäisenä, mutta kovin tarkkoja muistikuvia lukukokemuksesta ei ollut jäänyt muutamia yksittäisiä kohtia lukuun ottamatta. Perusasetelman toki muistin: kyseessä on teini-ikäisen, perheensä kanssa toisen maailmansodan aikaista antisemitismiä maan alle paenneen juutalaistytön päiväkirja. Anne on koostanut päiväkirjansa kirjemuotoon – tekstit on osoitettu kuvitteelliselle Kittylle ja niissä käsitellään pääosin Frankin perheen (isä, äiti, sisko ja Anne) rajattua elämää heidän Salaiseksi siiveksi kutsumassaan piilopaikassa. Kyseisessä ullakkohuoneistossa elelevät Frankien seurana myös tuttavaperhe van Daanit ja hammaslääkäri Dussel.

Uudella lukukerralla ensimmäinen kirjasta kummunnut miete oli se, kuinka näennäisesti tavallista elämää noinkin poikkeuksellisissa olosuhteissa voi viettää. Siis toisaalta tavallista, toisaalta aivan erikoislaatuista. Annen kirjeet sivuavat ihastumisia (ensin ulkomaailmassa ensirakkaus Peter Schiffiin, sitten piilopaikassa suhde Van Daanien niin ikään Peter-nimiseen poikaan), riitoja perheenjäsenten (erityisesti äidin) kanssa, muita Salaisessa siivessä virinneitä eripuria, syntymäpäiviä, opiskeluja, kissoja ja syömistä. Edellä mainitun perusteella voisi luulla, että Anne eli aivan normaalia teinitytön arkea. Kaiken proosallisuuden vastapainona kuvataan sitten myös ulkomaailmasta tihkuneita juutalaisiin kohdistuneita kauheuksia, politiikkaa, sotaa ja pommituksia, paljastumisen pelkoa...

Toinen kirjan herättämä ajatus oli, että Anne oli todellakin ikäisekseen poikkeuksellisen taitava ja kypsä kirjoittaja. Itsetutkiskelussaan hänen kertojanäänensä yltää syvyyteen, johon moni aikuinenkaan ei kykenisi. Samaten kanssapiiloutujien käytöstä ja persoonaa kuvataan tarkkanäköisesti, usein hieman satiirinomaisesti. Teksti välittää myös tunnetiloja ilmaisuvoimaisesti, oli kyseessä sitten orastava rakkaus, kiinnijäämisen uhan synnyttämä jännitys tai ihmissuhteisiin liittyvä ärtymys ja suru. Tyypillisen teini-ikäisen tapaan Annen emootiot ovat usein räiskyviä ja dramatisoituja, mutta sekin vain lisää hänen kirjoitustensa tehoa.

"Olen kertonut sinulle jo usein, että minun sieluni on ikään kuin jakautunut kahdeksi. Toinen puoli sisältää hillittömän iloisuuteni, pilkan, elämänhaluni ja ennen kaikkea kykyni nähdä asioiden valoisa puoli. Sillä ymmärrän myös sitä, ettei hakkailussa, suudelmissa, halauksissa eikä tuhmissa vitseissä ole mitään pahaa. Tämä puoli vaanii useimmiten syrjässä ja työntää tilaisuuden tullen pois toisen puolen, joka on paljon kauniimpi, puhtaampi ja syvempi. Eikö totta, että Annen kaunista puolta ei tunne kukaan, ja sen tähden niin harvat voivat sietää minua."

Anne Frankin päiväkirjassa pysäyttävintä on, että se on totta. Frankin perheen ja lukuisten muiden juutalaisten kohtalo kummittelee mielessä koko lukuprosessin ajan ja pitkään sen jälkeenkin. Toisaalta kirja ei kuitenkaan ole liian raskasta luettavaa, sillä asuintovereiden toilauksia kuvatessa ja tulevaisuutta miettiessä Annen teksteistä välittyy myös hersyvää huumoria ja optimisista iloa. Kaikista ympäröivistä kauheuksista huolimatta Anne jaksaa uskoa siihen, että sodan loputtua hänestä tulee sanomalehtinainen ja kirjailija.

Ja kirjailija hänestä tulikin, vaikkei ehkä sillä tavoin kuin hän olisi toivonut. Tämä on kiistatta yksi kirjallisuuden historian tärkeimmistä teoksista.